Vuoden 2021 jouluaattona Teresa Nyman heräsi jännittyneenä. Hän nousi sängystä ja meni siskonsa kanssa saunaan. Siellä Nyman meikkasi ja pukeutui. Hän oli odottanut hetkeä kuukausikaupalla. Peiliin katsoessaan Nymanin suusta pääsi vain: ”oho”.
Kyseessä oli ensimmäinen päivä, kun Nyman puki päälleen romanien kansanpuvun. Mittatilaustyönä teetetyn ja monta kiloa painavan samettihameen, sekä punamustaraidallisen, timanteilla koristellun puseron, eli röijyn. Nyman, hänen kälynsä, siskonsa ja äitinsä olivat suunnitelleet paidan mallia kuukausia.
Joulua viettämään tulleet sukulaiset katselivat ja ihailivat Nymania niin paljon, että nuorta naista alkoi nolostuttaa. Hän näytti aivan isosiskoiltaan, sukulaiset sanoivat. Kokemus oli juuri niin ihmeellinen kuin Nyman oli lapsesta saakka kuvitellut.
17-vuotias Nyman oli nyt aikuinen.
Nyman ei monien muiden lasten tapaan olisi malttanut odottaa aikuiseksi kasvamista. Silloin hän saisi viimein päättää omista asioistaan ja istua aikuisten pöytään. Aikuisten pöytään hän pääsikin, mutta suurin muutos tapahtui hänen sisällään. Muiden suhtautuminen Nymaniin ei juurikaan muuttunut, mutta nyt hän tunsi itsensä aikuiseksi.
Aikuiselta romaninaiselta odotetaan arvokkaampaa käytöstä kuin nuorilta tytöiltä. Käytännössä tämä tarkoittaa tiukempaa tapakulttuurin noudattamista. Tapakulttuuriin kuuluu vanhempien ihmisten kunnioituksen lisäksi esimerkiksi puhtauskäytäntöjä ja kodinhoitoon liittyviä ohjeita.
Puhtauskäytännöt tarkoittavat romanikulttuurissa fyysisen puhtauden lisäksi symbolista puhtautta. Kotona eri huoneille on omat siivousvälineensä, eikä ruokakasseja saa asettaa maahan, jotta ne pysyvät puhtaina.
Nyman oli kasvanut romaniyhteisön keskellä ja oppinut tapakulttuurin jo pienenä. Hän osasi puhutella vanhempia ihmisiä sekä taisi kodin ylläpidon. Joulun jälkeen kaikesta tästä tuli vain astetta konkreettisempaa.
Viimeistään nyt oli opittava kantamaan vastuu omasta elämästään. Pian joulun jälkeen Nyman muutti pois vanhempiensa kotoa.
Nymanin mukaan on melko tyypillistä, että kansanpuku puetaan ensimmäistä kertaa päälle nimenomaan juhlatilaisuuteen. Kynnys pukea koreat vaatteet ylleen madaltuu, jos tilanne on jo valmiiksi juhlava. Juhlissa koko suku ja lähiyhteisö ovat paikalla, ja ”ensiesiintyminen” aikuisena naisena onnistuu luontevasti.
Aikuisuus on muutakin kuin hienoja mekkoja
Heidi Ärling oli 16-vuotias ja täynnä teinitytön uhmaa, kun hän puki ensi kerran päälleen romanien kansanpuvun. Kyseessä olivat Ärlingin äidin syntymäpäiväjuhlat. Ärling ei ollut kertonut suunnitelmistaan kenellekään etukäteen, vaan oli tilannut asun salaa postin kautta. Huolimatta siitä, että hän oli sopinut äitinsä kanssa pukevansa hameen vasta 18 vuotta täytettyään.
Ärling ajatteli, että kun sukulaiset näkisivät hänet hame päällään, kukaan ei velvoittaisi häntä enää riisumaan sitä. Juhlien jälkeen äiti kuitenkin pyysi, että Ärling ottaisi vielä hameen pois, mutta nuori ei muuttanut mieltään.
Jälkikäteen Ärling sanoo olleensa vielä tuolloin ”aivan kakara”. Sukulaiset näkivät kyllä uhman läpi. He eivät suhtautuneet nuoreen sen enempää aikuisena kuin aiemminkaan. Ystävien keskuudessa reaktio vastasi paremmin Ärlingin odotuksia. Hänestä tuntui siltä, että muutamaa vuotta nuoremmat tytöt alkoivat ihailemaan häntä.
Nyt 46-vuotias Ärling sanoo, ettei 16-vuotiaana ymmärtänyt aikuisuuden olevan muutakin kuin hienoja vaatteita. Hän painottaa, ettei pukeutumista voi tarkastella tyhjiössä, vaan samettihame tukee romanikulttuuriin kuuluvia tapoja ja perinteitä. Puku ei ole arvo itsessään, vaan symboloi kaikkia niitä arvoja, joista kulttuuri koostuu. Esimerkiksi kauppaan mennessä Ärling kuvailee viestivänsä muille kaupassa asioiville romaneille yhteisöllisyyttä, joka on yksi romanikulttuurin peruspilareista.
Jos hän nyt voisi antaa neuvoja nuoremmalle itselleen, Ärling sanoisi niin aikuisuuden kuin romaniudenkin olevan paljon muutakin, kuin ihania mekkoja. Ylpeästi romani voi olla myös ilman kansanpukua. Hän kannustaisi nuorta itseään pohtimaan myös romanivaatteisiin yhteisön ulkopuolelta tulevaa leimaa. Elämässä voisi päästä helpommallakin.
Ärling toivoo, että olisi miettinyt hameiden pukemista pidempään, koska kyseessä on kuitenkin elämänmittainen päätös. Kun kansanpuvun on kerran pukenut päälleen, sitä harvoin enää riisutaan. Toki myös pukua käyttävät pukeutuvat muunlaisiin vaatteisiin esimerkiksi urheillessa.
Hän kuitenkin sanoo, että tilaisuuden tullen hän valitsisi edelleen samoin.
”Pukeutuminen on vahva osa identiteettiäni. Näin erotun massasta ja saan näyttää kaikille, kuinka ylpeä olen juuristani”, Ärling kertoo.
Syrjintä on edelleen yleistä
Sekä Ärlingin että Nymanin perheissä aikuisuudesta ja kansanpuvuista keskusteltiin avoimesti. Tyttöjä kehotettiin punnitsemaan hameiden päälle pukemisen hyviä ja huonoja puolia.
Kaupan alalla työskennellyt Sofia Schwartz on saanut todistaa romaneihin kohdistuvia ennakkoluuloja aitiopaikalta. Schwartz on romani, mutta koska hän ei pukeudu kansanpukuun, hänen luullaan usein olevan kotoisin jostain Lähi-idän tai Balkanin maasta.
Schwartz työskenteli ennen meikkejä myyvissä liikkeissä. Hän ei varsinaisesti piilotellut etnisyyttään, mutta ei myöskään tuonut sitä esille.
Schwartz kertoo, että työkaverit puhuivat toisista romaneista avoimen syrjivästi. Hän sanoo kokeneensa joskus jopa viihdyttävänä seurata kollegoiden leukojen loksahtamista, kun hän kertoi heille olevansa itsekin romani. Yleensä vastaus oli: ”mutta sä oletkin erilainen kuin muut romanit”.
”Aluksi suhtauduin siihen naiivisti. Että voin olla esimerkki, jos olen erilainen. Mutta äkkiä se alkoi ärsyttää. Miksi minun, Sofian, pitäisi yksilönä kantaa niskassani koko joukon syntejä?”
Ajatus erilaisuudesta tai erityisyydestä myös unohtui nopeasti, kun ongelmia ilmeni. Jos esimerkiksi kassassa oli heittoa – mikä on kaupan alalla normaalia – osoitti syyttävä sormi usein Schwartzia. Schwartz vaihtoi alaa, koska turhautui toistuviin syytöksiin ja asiakkaisiin kohdistettuun rasismiin.
”Nyt ajattelen, ettei kyse koskaan ollut minun ’erilaisuudestani’. Kyse oli vain ja ainoastaan muiden ihmisten asenteista ja ennakkoluuloista.”
Nykyään Schwartz työskentelee Suomen romaniyhdistys ry:llä nuorisolähettiläänä. Schwartz sanoo ymmärtäneensä, että maailmassa riittää muutakin tekemistä, kuin kuunnella pomon ihmettelyä siitä ”mikseivät meikit myy.”
“Romanikulttuuria voi ilmaista pukeutumisessa vaikka ei käyttäisi kansanpukua.”
Asu kertoo kulttuurin lisäksi myös historiasta
Teresa Nyman muistelee kansanpuvun tuoneen mukanaan hyvin konkreettisia muutoksia. Painava sametti pakotti opettelemaan uudelleen korkokengillä kävelyn, ja leveän hameen kanssa oli aluksi mahdotonta tiskata sotkematta. Sametti on kallis materiaali ja yhteen hameeseen sitä kuluu metrejä. Se on parempi pitää siistinä.
Samettiset hameet tehdään pääsääntöisesti mittatilaustyönä romanivaatteisiin erikoistuneissa ompelimoissa. Niissä on vuorikankaita, joiden paksuus riippuu siitä, onko hame tarkoitettu talvi- vai kesäkäyttöön.
Hame pysyy lanteilla pönkän, eli vanulla täytetyn lantiotyynyn avulla. Hameet voivat painaa jopa kymmenen kiloa, ja ne maksavat lähes tuhat euroa.
Nyman säilyttää kaapissaan aina yhtä uutta, käyttämätöntä hametta, joka puetaan ensimmäistä kertaa juhliin. Kun hametta on käytetty muutaman kerran, se siirtyy arkikäyttöön ja tilalle ostetaan uusi hame odottamaan seuraavia juhlia.
Röijy on asun yläosa, pusero, joka peittää käsivarret kokonaisuudessaan. Se on usein koristeltu röyhelöillä tai koristekivillä. Röijyjä Nyman omistaa hameita enemmän, yli 20. Niillä voi hieman leikitellä, ilmaista itseään.
Usein naisilla on asun lisäksi päällään näyttäviä kultakoruja. Ärlingin mukaan koruilla on romanikulttuurissa historiallinen merkitys. Kiertolaisaikaan ne olivat kätevä tapa kantaa mukana omaisuutta.
Romanikulttuuria voi ilmaista pukeutumisessa vaikka ei käyttäisi kansanpukua. Esimerkiksi Schwartz yhdistelee arkipukeutumisessaan romanimuotia ja street-tyyliä, kuten Niken tennareita, hupparia ja näyttäviä kultakoruja. Mustaa hametta hän käyttää päivittäin.
”En kokenut kansanpukua itselleni oikeaksi valinnaksi, koska haluan pystyä ilmaisemaan itseäni laajemmin”, hän kertoo.
Elämänhallintaa ja vastuuta
Haastateltavat kuvaavat aikuisuuden tarkoittavan heille muun muassa vastuuta kodin ja perheen hoitamisesta. Ärling kertoo kasvaneensa ympäristössä, jossa tyttöjen odotettiin tekevän suuremman osan kotitöistä.
Ärling kertoo olleensa lapsena vahvatahtoinen rämäpää, joka ei osannut olla kyseenalaistamatta sukupuolitettuja kotitöitä. Hän tiskasi tiskit ja pesi pyykit, mutta ei mukisematta.
”Työnjakoa perusteltiin sillä, että se on naisen työ. Minä jatkuvasti kyselin, että miksi. Miksi minä siivoan veljen sotkuja, vaikka olen itsekin lapsi?”, Ärling muistelee.
Ärling muistuttaa myös, etteivät sukupuolitetut kotityöt ole pelkästään romaniyhteisöjen piirre, ja että sisarusten välistä kinastelua on jokaisessa perheessä. Hän on oman lapsensa kohdalla pyrkinyt katkaisemaan sukupolvelta toiselle periytyneen ajatusmallin kodinhoidon sukupuolirooleista.
Schwartzin mielestä niin tyttöjen kuin poikienkin tulee kaikissa kulttuureissa oppia elämänhallintataitoja, kuten siivoamista ja ruoanlaittoa. Schwartz itse kokee oppineensa tällaiset käytännön asiat jo nuorena.
Muutoin hän on aikuisuuden suhteen vielä epävarma.
”Olen vielä vähän hukassa aikuisuuden konseptin kanssa. Yhdistän siihen sellaista vakavuutta ja totisuutta, mikä ei resonoi persoonaani. Siinä mielessä en usko koskaan aikuistuvani”, Schwartz sanoo.
