Jo muinaisessa Egyptissä ja Kreikassa urheiltiin, koska fyysinen kunto oli tärkeä sukupuoleen katsomatta. Egyptiläisissä hautamaalauksissa naiset voimistelevat, soutavat ja uivat Niilissä.
Olympialaisten kehdossa, Zeukselle omistetussa pyhätössä, Olympiassa kisailtiin ensimmäisen kerran vuonna 770 eaa. Naiset eivät näihin mittelöihin päässeet, mutta heille oli oma, jumalatar Heran nimeä kantava juoksukilpansa.
Spartalaiset naiset olivat vapaampia kuin muualla Kreikassa. Olympialaiset eivät heillekään avautuneet, mutta vahvuutta ja kurinalaisuutta arvostettiin, joten he kilpailivat niin keihäänheitossa, painissa, pallopeleissä kuin ratsastuksessakin.
Hikoilu oli naisilta kielletty
Naisurheilun esteitä ovat olleet yhteiskunnalliset normit. Tietynlainen ruumiinkulttuuri oli hyväksyttyä, mutta naisen kehoa ja mieltä tukahdutettiin vuosisatojen ajan.
Kuningatar Victorian ajan Britanniassa, sekä muualla Euroopassa yläluokan ladyjen elämä rajoittui suurimmalta osalta kotiin. Liikuntana olivat kävely ja ratsastus. Naistensatula oli lähes vaarallinen, mutta hajareisin ei hevosen selkään menty.
1800-luvun lopulla yhteiskunta oli hitaasti muuttumassa, mutta naisten liikuntalajit olivat elegantteja. Kroketti oli muodikasta, ja sitä pelattiin nurmikolla miesten kanssa, mutta käytöstavat täytyi muistaa. Ei saanut hikoilla tai korottaa ääntään. Tenniksessä vain kevyt kämmenlyönti oli sallittua. Lajissa kuitenkin kilpailtiin, ja Wimbledoniin naiset osallistuivat ensimmäisen kerran vuonna 1884, asuinaan korsetti, hattu ja pitkä hame.
Polkupyörän tulo markkinoille oli suuri tasa-arvoistaja. Pyöräilyvimma pyyhkäisi kaikkien yhteiskuntaluokkien yli. Siveimmät käyttivät hameenhelmassa painoja jottei se nousisi ylös ja vilauttaisi nilkkoja. Miehet kauhistuivat naisten vääntynyttä ’’pyöräilynaamaa’’, joka syntyi ylämäkeen polkiessa.
“Pihkalan mielestä urheilijanaiset olivat kuin piikoja pingertämässä.”
Vuosi 1900: Naiset mukaan olympialaisiin
1900-luvulle tultaessa Suomessa ja muualla maailmassa naiset vaativat äänioikeutta ja tasa-arvoa. He myös järjestivät omia liikuntapahtumia sekä perustivat seuroja.
Yleisökin innostui kansalaisjärjestöjen aloittamista naisten kisoista, joissa he juoksivat, uivat ja hiihtivät.
Vuonna 1900 Pariisin toisissa moderneissa olympialaisissa naiset pääsivät ensi kertaa mukaan, ja kilpailivat golfissa, tenniksessä ja kroketissa. Brittiläinen tennispelaaja Charlotte Cooper oli ensimmäinen naispuolinen yksilölajin olympiavoittaja.
Nykyaikaiset olympialaiset perustanut ranskalainen paroni Pierre de Couburtin vastusti naisten kilpaurheilua, koska se tuhoaa heidän viehätysvoimansa. He sopivat vain miesten seppelöintiin palkintopallilla. Herra itse osallistui Tukholman 1912 olympialaisiin, joissa kilpailtiin taidelajeissakin. Hän voitti Oodi urheilulle -runollaan kultaa.
Urheillessakin piti näyttää viehkeältä
Kotimaisen pesäpallon isä, Lauri ’’Tahko’’ Pihkala laukoi tylyjä mielipiteitä. Hänen mukaansa yleisurheilu ei sovi naisille, koska he eivät hermorakenteensa takia pysty saavuttamaan tuloksia. Edes rodunjalostuksellisesti ei kannata urheilla, sillä hankitut ominaisuudet eivät periydy. Pihkala kelpuutti naisten hiihdon ja uintikin menetteli, koska naisen vartaloa ei näkynyt veden alta.
Hiihdon ikonisin naisurheilija oli Siiri Rantanen. Hänen kisauraansa mahtui useita olympia- ja MM-mitaleita. Rantanen oli vahva ja suorapuheinen, ja uskalsi nousta maajoukkueen miesjohtajia vastaan.
Hiihtoa lukuunottamatta Pihkalan mielestä urheilijanaiset olivat kuin piikoja pingertämässä.
Piikatytöt olivat kaukana huippusuositusta All-American Girls Professional Baseball Leaguesta. Miesten ollessa rintamalla toisen maailmansodan aikana naisten baseball keräsi huikeita yleisömääriä.
Naisten pelättiin kuitenkin muuttuvan miesmäisiksi, joten he pelasivat lyhyissä hamosissa ja huulet punattuina. Esiintymisen täytyi olla viehkeää, joten heidät laitettiin käytöskouluun.
Ajankuva on kiehtova, ja sota-ajan baseballiin voi uppoutua vuoden 1994 elokuvassa Omaa Luokkaansa –
A League of Their Own, sekä vuoden 2022 tv-sarjassa.
Käytöskoulua ei käyty Britanniassa. Jalkapallo oli työväenluokkainen peli, ja monilla tehtailla oli omat joukkueensa. Naiset pelasivat jalkapalloa 1800-luvun lopulla näytösotteluissa, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana naiset potkivat tosissaan. Ottelut vetivät kymmeniätuhansia katsojia, ja lipputulot menivät haavoittuneille sotilaille. Unelma loppui vuonna 1921. Sortseja käyttävät naiset olivat uhka, ja lipputulojen pelättiin valuvan suffrageteille. Liitto kielsi naisten pelaamisen omilla kentillään vuosikymmeniksi. Laji alkoi saada näkyvyyttä ja rahoitusta vasta 1980-luvulla.
Pilaako hyppiminen kohdun?
Kiivain debatti käytiin yleisurheilussa. Mutta sinnikkäästi naiset rymistelivät kisoihin 1910-luvulla.
Yleisurheilussa on monta lajia, ja pseudotiede laittoi kapuloita rattaisiin. Miehet olivat edelleenkin huolissaan naisten kehosta. Koska naiset synnyttivät lapsia, kilpakentillä hyppiminen oli haitallista.
Vaatetuskin asetti rajoituksia. Mies saattoi tulla vaikka kalsarit jalassa lähtöviivalle, mutta naisille niukka pukeutuminen ei ollut sallittua. Urheiluvaatetuksen muutos edesauttoi naisten urheilun kehittymistä.
Kulminaatio koettiin vuoden 1928 olympialaisissa Amsterdamissa. Naisia näkyi viidessä lajissa, ja Pihkala kommentoi, että ne olivat viisi naulaa olympialiikkeen arkkuun.
Toimittaja, tietokirjailija ja urheiluhistorian asiantuntija Kalle Virtapohja kertoo:
”Vanhat herrat järkyttyivät lehtereillä, kun naiset irvistivät rumasti viime metreillä ja heittäytyivät sitten puolipukeissaan maahan heidän silmiensä edessä. Vaikutti siltä, että naisen elimistö ei kestä pitkää juoksumatkaa. Tässä uskossa oltiin puoli vuosisataa.’’
”Naisten yleisurheilumaaottelut alkoivat 1950-luvulla. 1960-luku oli yleisesti perinteisten muurien murtumisen vuosikymmen, niin myös yleisurheilussa. Vuonna 1967 naiset pääsivät ensimmäisen kerran samaan Ruotsi-maaotteluun miesten kanssa. Suomi oli tässä suhteessa eturivin maita. Kun naisten urheilemiseen alettiin suhtautua vakavasti, naisia myös valmennettiin totisemmin. Sen ansiosta esimerkiksi Riitta Salin, Nina Holmén ja Pirjo Häggman nousivat Euroopan huipulle.’’
Virtapohja sanoo että joissain lajeissa tasa-arvo toteutui muita paremmin. Esimerkiksi maratonjuoksussa näkyi naisten tasa-arvon kehitys tehokkaasti. Yhdenvertaisuus ei vielä toteutunut kolmiloikassa, seiväshypyssä ja moukarinheitossa, jotka olivat edelleen miesten lajeja.
Virtapohja jatkaa: ”Naiset pelasivat jalkapalloa 1970-luvulla Mimmiliigassa. En muista, että sitä nimeä olisi aluksi paheksuttu. Vasta jonkin ajan kuluttua kellot alkoivat soida, koska eivät miehetkään pelanneet Kundiliigassa!”
Lehdistön ihannetyttö
1980-luvulla naisten urheilu alkoi saada yhä enemmän näkyvyyttä. Keihäänheittäjä Tiina Lillak voitti Helsingin MM-kisoissa naisten keihäänheiton maailmanmestaruuden vuonna 1983. Hän nousi koko kansan ja median suosikiksi.
Keihäänheitto on suomalaisille rakas laji. Kaisa Parviainen viskoi keihästä hopean arvoisesti Lontoossa vuonna 1948. Hän oli ensimmäinen naisolympiamitalisti yleisurheilussa. Keihäänheittäjä Heli Rantanen sai paljon huomiota, kun hän oli ainoa suomalainen voittaja Atlantan olympiakisoissa 1996.
Virtapohja kertoo: ”Monessa asiassa tasa-arvo on toteutunut. Naiset kilpailevat samoissa lajeissa kuin miehet nyrkkeilyä ja painia myöten, puhumattakaan ultrapitkistä juoksumatkoista. Ennakkoluulot eivät ole enää este. Aitajuoksussa hallissa miesten ja naisten matkana on 60 metriä, mutta ulkoradoilla miehet juoksevat 110 metriä ja naiset 100. Myös naisten aidat ovat matalammat kuin miesten. Heittolajeissa käytetään eripainoisia välineitä. En tiedä, edistäisikö se tasa-arvoa, jos miehet ja naiset heittäisivät samanpainoista kuulaa, kiekkoa, keihästä tai moukaria”, hän pohtii.
Urheilujohtaminen on perinteisesti sekä nykyäänkin miehistä valtakuntaa.
”Vieläkin voi törmätä ajatteluun, että nainen voidaan valita urheilujohtajaksi, jos ei hyviä miesehdokkaita ole tarjolla. Suomessa on ollut nainen presidenttinä ja pääministerinä. Kyllä nainen pystyy johtamaan myös urheiluseuraa tai urheiluliittoa siinä missä mieskin. Johtaminen ei ole sukupuolikysymys”, hän sanoo.
Korsetit lentävät pois
Aivan oma asema Suomessa urheilulajien joukossa on naisvoimistelulla.
1800-luvun lopulla se edusti uudenlaista naista, joka oli myös urheilullisen lihaksikas. Miehinen käsitys naisten heikkoudesta joutui romukoppaan.
Voimisteluliikkeen perustaja Elin Kallion mielestä voimistelu oli ennen kaikkea terveyttä edistävää. Hän halusi kalistella porvarillisen naisihanteen kahleita, ja alussa naisvoimistelu sai vaikutteita miesten sotilasvoimistelusta. Kallio oli voimistelunopettaja, jonka innoittamana naisvoimistelun suosio kasvoi, ja hänen aloitteestaan perustettiin Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto vuonna 1896.
Vuonna 1876 syntynyt Anni Collan oli hänkin voimistelunopettaja ja suomalaisen naisvoimistelu-urheilun uranuurtaja. Hän kuitenkin vastusti kilpaurheilua, koska karsasti miehisen raakaa kilpailuhenkeä. Collanin johtoajatuksena oli saada naiset liikkumaan, kehittyä ruumiillisesti ja henkisesti, sekä vapauttaa kehon liike. Armeijamainen kurinalaisuus päättyi, ja mukaan tuli tanssillisuus. Myös naisvoimistelu-nimestä luovuttiin, ja syntyi joukkuevoimistelu.
Lajiliittona on Suomen Voimisteluliitto, joka on yksi maamme suurimmista. Seuroja on yli 300, ja jäseniä yli 120 000. Suomi on menestynyt kansainvälisesti joukkuevoimistelussa erinomaisesti, ja maailmanmestaruuksia on useita.
Voimistelu on vahvasti tyttöjen ja naisten harrastus. Menestyksestä huolimatta se näkyy mediassa vain vähän.
Naiset eivät ole puuttuneet historiasta, vaan otsikoista.
Lisää juttuja tasa-arvon historiasta:
Feminismistä puhutaan usein sarjana aaltoja – mitä se oikein tarkoittaa?
Ranskalainen taiteilija Pascal Lièvre innostui suomalaisista suffrageteista.
