Noora Dadu: Emme ole viipaleita

VUODELLA 1981 on julma kaiku Palestiinan historiassa. Silloin Israel mahdollisti Libanonin sisällissodan var­jolla Shabran ja Shatilan pakolaisleirien joukkomurhan.

Samoihin aikoihin Kuusankoskella, 3 100 kilomet­riä Shatilasta pohjoiseen, syntyi Noora Dadu.

Lapsena Dadu oli vielä autuaan tietämätön Shab­ran ja Shatilan tapahtumista, eikä ymmärtänyt paljoa myöskään Israelin harjoittamasta miehityksestä ja sortopolitiikasta. Hänen perheessään niistä kuitenkin keskusteltiin. Dadun isä on syntyjään palestiinalainen ja kotoisin Jerusalemin vanhasta kaupungista.

Dadun isoäidiltä vietiin koti ensimmäisen inti­fadan, eli palestiinalaisten kansannousun aikana, sil­lä perheen vanhin poika, Dadun setä, oli aktiivinen vastarinnassa.

”Setäni joutui vankilaan, ja mummo kannettiin ulos kotoaan kollektiivisena rangaistuksena. Se satutti kaikkia meidän perheessä, Palestiinassa ja täällä”, Dadu kuvailee. Aluksi mummo istui talonsa pihalla YK:n tel­tassa, ja perhe taisteli vuosikausia saadakseen hänet takaisin kotiinsa. Tässä lopulta onnistuttiinkin, mutta taistelu kulutti isoäidin viimeiset vuodet. Pian koette­lemuksen jälkeen hän kuoli.

Samaan aikaan, kun Dadu kasvoi ja ymmärsi, mitä Palestiinassa tapahtui, oppi hän olemaan varuillaan ko­tikylän rasistien vuoksi. Kuusankoskella oli uusnatse­ja, ja kohtaamiset heidän kanssaan johdattivat Dadun pohtimaan enemmistön toiseuttavaa katsetta. Mutta sitä Dadu ei vielä tiennyt, ettei katsetta päässyt pakoon, vaikka kuinka otti etäisyyttä lapsuuden maisemiin, ko­tiin ja kasvuympäristön normeihin.

Hän löysi samat normit, rajoitteet ja toiseuttavat katseet niin Teatterikorkeakoulun pääsykokeista kuin koekuvauksistakin. Rasisimi, seksismi, ableismi, ahtaat kauneusnormit ja heteronormi vyöryivät päälle kaikkial­la alan rakenteissa. Nyt Dadu on kirjoittanut niistä kirjan.

UUSI KIRJA ROOLITUKSESTA

Tapaamme Dadun kanssa hetkenä, jolloin seitsemän vuoden kirjoitusurakka on tulossa päätökseensä. “Roo­lituksen kirjoittaminen on ollut minulle kasvuprosessi niin ihmisenä kuin näyttelijänä”, Dadu kertoo.

Roolitus kertoo roolitussyrjinnästä Suomessa, eli siitä, miten valtaväestöstä poikkeaville näyttelijöille on perinteisesti tarjottu hyvin kapeita rooleja, jos on yli­päätään tarjottu.

Kirja on viimeinen osa trilogiassa, jonka aloittivat näyttämölle kirjoitetut Minun Palestiinani (2015) ja Fail (2016). Minun Palestiinani on omakohtainen ja poliitti­nen näytelmä, joka ottaa kantaa Palestiinan tilanteeseen ja kysyy, miten identiteetit rakentuvat. Fail puolestaan kuvaa sitä, miten normatiivinen katse väärinymmärtää jatkuvasti vähemmistöön kuuluvan näyttelijän.

Dadu ei halua, että hänestä kirjoitetaan uhrita­rinaa, vaikka hän onkin kokenut syrjintää. Hän pitää itseään monin tavoin etuoikeutettuna.

”Olen saanut tehdä paljon hommia. Kyse ei ole siitä, että vaatisin revanssia rooleista, joita en ole saanut ara­biuteni takia, tai huonosti kirjoitetuista toiseuttavista rooleista, joita minulle on tarjottu. Koen, että minulla on velvollisuus puhua näkemistäni epäkohdista ja helpottaa kulttuurin muuttumista moninaisemmaksi ilman, että se muuttuu samalla typerämmäksi.”

Dadu ajatteli nuorempana, että hänen tapansa muuttaa syrjiviä rakenteita on olla itse mahdollisimman vapaa. Syrjinnästä Dadu ei halunnut puhua, sillä hän ajatteli muutoksen tapahtuvan ennen kaikkea elämällä muutoksen itse todeksi, ei valittamalla.

”Nyt ajattelen, että on ihan hyvä valittaa”, Dadu nauraa. ”Loin puolivahingossa itselleni oudon säännön, ajattelin että tämä asia on joko tai. Nyt olen kuitenkin po­sitiossa, jossa ajattelen, että taiteessani käytän aina mak­simaalista vapautta ja lisäksi puhun aina ongelmista.”

Dadu pyrkii tekemään molemmat täysillä. Jos nyt siis ongelmista puhutaan, niin mitä teatterialalle pitäisi tehdä?

”Jos roolitusta halutaan parantaa, pitää mahdollis­taa monenlaisten ihmisten pääsy näyttelijöiksi Suomes­sa. Pitää ottaa vastuuta siitä, miten näyttelijöitä alalle kannustetaan ja rekrytoidaan eri yhteisöistä”, Dadu sa­noo. ”Pitää myös kirjoittaa kiinnostavia, universumin kokoisia rooleja kaikenlaisille kehoille.”

Dadun kirja tulee tarpeeseen, jotta tätä keskustelua voidaan ymmärtää ja jäsentää. Lähtökohtaisesti kysy­mys on siitä, että valta-asemassa olevat ihmiset päät­tävät, miten vähemmistöjä otetaan mukaan mihinkin tuotantoon.

Dadun mielestä asetelma ei eroa palestiinalais­ten kokemasta sorrosta. ”Oli kyseessä sitten Palestiina, saamelainen elämä, maan korjaaminen tai roolitus, on kysymys itselleni sama: Miten alistussuhteesta siirry­tään kunnioittavaan, tasavertaiseen suhteeseen? Mitä kaikkea se vaatii?” Dadun mielestä silloin, kun POC-ih­minen ei voi näytellä ”ihan tavallista henkilöä” kyseessä on sama epäinhimillistämisen prosessi kuin se, jossa palestiinalaisilta viedään ihmisyys.

Mutta onko muutos todella mahdollinen? Loppujen lopuksi päätökset tapahtuvat kuitenkin valtaapitävien ehdoilla.

”Näen, että se tapahtuu sekä alan työtapoja muutta­malla että vallanpitäjiä vaihtamalla”, Dadu pohtii. ”Jon­kun täytyy luopua jostain, jotta syrjäytetyt saavat tilaa.”

Dadu näkee, että iso feministinen käänne alalla tarkoittaisi myös alan hierarkkisuuden kyseenalaista­mista. ”Se ei välttämättä ole uutta ja vallankumouksellis­ta. Se voi olla myös paluuta. Monet suomalaiset teatterit ovat aloittaneet näyttelijöiden ensemble-ryhminä. Rooli­tus- ja sisältövallan keskittyminen johtajille ja ohjaajille on tapahtunut ehkä siksi, että kollektiivinen päätöksen­teko on työlästä puuhaa”, Dadu virnistää.

”Ajattelen että näyttelijöiden pitäisi ottaa takaisin osa siitä vallasta, jonka olemme luovuttaneet muille. Vä­himmillään se tarkoittaisi työkulttuuria, jossa jokaisen työryhmäläisen tahtoa ja rajoja kunnioitetaan.”

”Tämä ei ole ohjaaja- tai johtajavastaisuutta. Mutta se, millä tavalla jostain näkulmasta tulee määräävä ja toisesta vähäpätöinen, on kiinnostava kysymys. Ja vielä kiinnostavampaa on se, miten tuotantorakenteet vai­kuttavat taideteoksiin.”

Niin. Tästä kaikesta pitäisi keskustella enemmän­kin, mutta on pakko puhua myös Palestiinasta.

TULITAUKO NYT

Samaan aikaan, kun Roolitus pyörii painokoneissa, on Gazassa käynnissä palestiinalaisten joukkotuho.

Tapaamme Dadun kanssa samana päivänä, jona Haagin kansainvälinen tuomioistuin on antanut väli­päätöksen Etelä-Afrikan Israelia vastaan nostamasta kanteesta. Siinä Etelä-Afrikka syyttää Israelia pales­tiinalaisten kansanmurhasta. Nostamme maljan Ete­lä-Afrikalle ja Palestiinan kansalle. Olemme varovai­sen optimistisia tuomioistuimen päätöksestä, jossa se määrää Israelin tekemään ”kaikkensa” estääkseen kansanmurhaa tapahtumasta. Ei saisi siis enää tappaa, ei näännyttää nälkään, ei tehdä elämää vaikeaksi nai­sille, joiden pitää synnyttää.

”Valitettavasti on selvää, ettei Israel tule nou­dattamaan tuomioistuimen vaatimuksia, eikä lopeta murhaamista ennen kuin se pakotetaan siihen”, Dadu muistuttaa.

Käytännössä tuomiostuimen vaatimukset kuulos­tavat tulitauolta. Tulitaukoa tuomioistuin ei kuitenkaan suoranaisesti vaatinut, ja se oli monelle palestiinalaiselle pettymys, myös Dadulle.

”Ajattelen, että se viesti olisi tullut tarpeeseen muulle maailmalle”, Dadu sanoo.

”En enää pysty paijaamaan koulutettujen ihmisten päitä. Jokainen voi halutessaan nähdä, mitä Palestiinassa tapahtuu.”

Päätöksellä on vaikutus myös Suomen politiikkaan. Haagin tuomioistuin pohjaa päätöksensä YK:n yleissopi­mukseen joukkotuhonnan ehkäisystä ja rankaisemisesta. Sitä ei ole solmittu vain, jotta kansanmurhaan syyllis­tyneille tulisi seuraamuksia. Sen allekirjoittajat, joihin Suomi kuuluu, ovat myös sitoutuneet tekemään kaiken voitavansa kansanmurhien estämiseksi. Suomessa tämä tarkoittaisi vähintäänkin sitä, että asekauppa Israelin kanssa pitäisi lopettaa. Laajemmin se voisi merkitä ta­louspakotteita ja boikotteja.

Sabran ja Shatilan tapaus ei soita kelloja useimpien länsimaalaisten päässä. Tämä on ollut toistuva kuvio Pa­lestiinan historiassa – Israelin tekoset on lakaistu maan alle. Nyt kansanmurhan tunnusmerkit alkavat täyttyä. Tilanteen ovat mahdollistaneet ne kaikki maat, jotka eivät vuosien varrella ole pakottaneet Israelia vastuuseen palestiinalaisten sorrosta.

Palestiinalaisille kansainvälinen järjestelmä ja länsimaat ovat tuottaneet kerta toisensa jälkeen vain pettymyksiä.

AKTIVISMIN KEINOIN SORTOA VASTAAN

Dadun Palestiina-aktivismin sykäisi aikoinaan liikkeelle valtamedian kyvyttömyys käsitellä Palestiinan kohdis­tuvia rikoksia oikeudenmukaisesti.

”Se kuva, jonka media asioista antoi, oli täysin eri kuin se, jonka itse näin. Se provosoi. Uutiskierto alkoi aina vasta, kun israelilaisiin kohdistui jotain, mutta etni­sen puhdistuksen, asuttajakolonialismin ja apartheidin kontekstia ei avattu lainkaan tai sitä kuvattiin todella puutteellisesti.”

”Se oli kauheaa. Dehumanisaation avulla palestii­nalaiset saatiin näyttämään siltä, kuin he olisivat syyl­lisiä omaan sortoonsa. Ja täällä Suomessa se tuntui aina menevän läpi. Menee edelleen.”

Dadu näkee, että suomalaisen valtavirtamedian tapa kirjoittaa Palestiinasta ja Israelista osaltaan mah­dollistaa kansanmurhan. Vastuu lankeaa Dadun mielestä uutismedioiden johtajille. ”Se on kova syytös, mutta en enää pysty paijaamaan koulutettujen ihmisten päitä. Kaikki tieto on tarjolla. Jokainen voi halutessaan nähdä, mitä Palestiinassa tapahtuu. On valinta mennä helpolla ja napata uutiset Israelin armeijan tiedotukselta tai New York Timesista.”

Dadu puhuu Palestiinasta sekä teoksissaan että niiden ulkopuolella. Viime syksynä sai alkunsa uusi intersektionaalinen palestiinalaisten oikeuksia ajava järjestö Sumud. Dadun lisäksi järjestöä perustamassa olivat väitöskirjatutkija Majed Abusalama, kosmologi Syksy Räsänen, Palestinian Voices in Finland -yhteisö, osa Finland Against Apartheid -kulttuuriboikotin aloit­tajista sekä muita uusia ja vanhoja Palestiina-aktiiveja.

Sumud on arabiaa ja tarkoittaa suomalaisittain sisua. Eikä palestiinalaisia voi sisun puutteesta syyttää. Roolituksessa Dadu kirjoittaa Sumudin viittaavan myös murtumattomuuteen tai kestävyyteen. Sillä tarkoitetaan myös palestiinalaisten vastarintaa, joka on jatkunut yli 75 vuotta.

Sumudin lisäksi Dadu tulkkaa Roolituksessa myös intersektionaalisuuden käsitettä. Moni kokee sanan hankalaksi, mutta Dadun mielestä sitä on turha pelätä. Dadu ajattele, että intersektionaalinen lähestymistapa syrjinnän tarkastelussa ja roolittamisessa on tärkeää, koska muuten voi unohtua se, että syrjintää aiheutta­vat samaan aikaan monet eri asiat. Intersektionaalinen lähestymistapa mahdollistaa sen, että ihmiset voivat katsoa sekä itseään että toisiaan kokonaisina.

”Me emme ole viipaleita”, Dadu muistuttaa.

MISSÄ HAMMAM?

Sumud-verkoston luominen on lohkaissut Dadun elä­mästä ison loven. Kaikkein mieluiten hän veneilisi, haahuilisi metsässä ja tekisi taidetta. Vietämme hy­vän tovin pohtimalla, miten Helsinki tarvitsisi kipeästi hammamia, myös palestiinalaiseen kulttuuriin kuulu­vaa turkkilaista saunaa, jossa voisi rentoutua tuntikau­sia. Dadu haaveilee, että tähän löytyisi jostain rahoitus­ta. Vaan ei. Ei ole veneilyä eikä hammamia, vaan melkein kaikki aika menee aktivismiin. Ja siihen tarvitaan lisää ihmisiä.

Dadu kokee, että tällä hetkellä aktivistit tekevät journalistien ja poliitikkojen työtä. Hyväpalkkaiset val­lankäyttäjät kun eivät saa aikaiseksi tutustua Israelin harjoittamaan apartheidiin ja vaatia ihmisille oikeuk­sia. ”Me tehdään tätä kuukausikaupalla ilman palkkaa, jotta saadaan heidät tekemään vähän parempia tekstejä tai päätöksiä. Meidän pitäisi harrastuspohjalta pysäyt­tää kansanmurha.”

Feministipiiritkin voisivat tehdä enemmän. Meitä on Suomessa kritisoitu valkoisesta, etuoikeutetusta kes­kiluokkaisesta feminismistä, jossa ei keskitytä tarpeeksi vähemmistöjen oikeuksiin. Mitä siis feministipiirit voi­sivat tehdä Palestiinan eteen?

”Kaikkien järjestöjen tulisi käyttää resurssejaan Palestiinan kysymyksen ja Palestiinan oikeuksien ajami­seen. Ja jos ei keksi miten, niin voi kysyä vaikka Sumudil­ta”, Dadu toivoo. Valta-asemaa ja näkyvyyttä voi käyttää vaikuttamiseen ja julkilausumiin, asiantuntijoita voi pyytää puhumaan. Kuka vain voi tehdä lahjoituksia ja etsiä omia tapoja tukea konkreettisilla teoilla.

”Kulttuuriboikottiin on liittynyt yli 500 taiteili­jan ja tutkijan lisäksi yli 30 eri järjestöä”, Dadu kertoo. Allekirjoittaneet muun muassa kieltäytyvät ottamasta vastaan työtä Israelin valtion tai sen instituutioiden ra­hoittamissa projekteissa, kunnes Israelin harjoittama apartheid-politiikka loppuu.

Dadu ajattelee, että palestiinalaisten naisten ase­man ajaminen pitää aloittaa siitä, että saadaan väkivalta loppumaan. ”Jos nyt haluaa ajaa naisten asiaa Gazassa, pitää kuunnella paikallisia naisyhteisöjä. Ja niidenhän näkemys on, että tulitauko nyt. Israelin pitää lopettaa kansanmurha”, Dadu toteaa. Tasa-arvoa ei ole ilman oikeutta elämään ja vapauteen. ”Tasa-arvotaisteluissa olennaista on tukea ja kuunnella palestiinalaisia naisia ja queerjärjestöjä, palestiinalaista kulttuuria, kansalais­yhteiskuntaa, taiteilijoita, tutkijoita, opettajia – niitä sa­moja, joita Israel yrittää kaikin voimin hiljentää.”

Tarvitaan kaikkien aktiivisuutta, jotta Dadukin saisi joskus levätä ja perustaa vaikka sen hammamin. Tai keskittyä taiteen tekemiseen, joka edelleen on hänen “ammattinsa, kutsumuksensa ja kotimaansa”, kuten hän itse asian muotoilee.

”Vaikka järjestön perustaminen kansanmurhan keskellä on raskasta, on tämä myös erityistä. Olen kii­tollinen, että saan olla osa tätä yhteisöä ja nähdä sen kasvavan. Parasta järjestön perustamisessa ja kirjan kir­joittamisessa on se, että kumpikaan ei tule tarvitsemaan minua jatkaakseen elämäänsä.”

Tämäkin juttu on parempi paperilla. 

Valtaosa sisällöistämme on maksutta luettavissa verkossa. Ne kuitenkin tuntuvat ja näyttävät paremmilta printtilehdessä. Tilaajana teet arvokasta työtä tukemalla suomalaista feminististä journalismia. Tervetuloa ostoksille verkkokauppaamme!

Etkö halua sitoutua lehtitilaukseen tai ostaa irtonumeroa? Voit myös kiittää verkkosisällöistämme MobilePay-lahjoituksella numeroon 71312. Pienestäkin summasta on apua!