Nopeammin, korkeammalle, homommin – miksi sukupuolijako ei toimi kilpaurheilussa
Ratsastava nainen, painoja nostava transnainen ja homo jalkapalloilija ovat suurimmat sporttisankarit.
Suomalaiset yrittivät näyttää vuoden 1952 olympialaisissa, että metsävaltiossa on kulttuurikaupunki. Baaritiskiltä tarjoiltiin lonkeroa.
Yllättäen Helsingistä tuli myös naisten ja vammaisten urheilun edistäjä.
Toisen maailmansodan jälkeen monilla mailla oli vaikeuksia saada kokoon miesten ja koulutettujen hevosten joukkueita. Naiset päästettiin kouluratsastukseen mukaan, jotta taso ei laskisi liikaa.
Ruskeasuolle, metsän keskellä sijaitsevan ratsastushallin kentälle saapui 27 kilpailijaa. Neljä oli naisia.
Suomalaisnaisia ei osallistunut. Maassa oltiin kiinnostuneempia perinteisestä naisten urheilusta, kauneuskilpailusta. Armi Kuusela oli juuri voittanut Miss Universumin tittelin.
Helsingissä viidestä tuhannesta urheilijasta vain noin kymmenen prosenttia oli naisia. Nykyinen Kansainvälisen olympiakomitean tavoite on tasata osallistujien ja lajien määrä. Samalla pyritään välttämään sukupuolisten stereotyyppien välittäminen.
Näin ei ollut vielä Helsingin ratsastuskentillä. Vaaralliset esteratsastus ja kenttäratsastus oli kielletty naisilta: heitä pidettiin liian hauraina.
Miehilläkin oli ollut rajoituksia. Kouluratsastuksessa kisasi Ruotsin joukkue, joka diskattiin edellisissä kisoissa 1948, koska yksi jäsenistä oli sotilasarvoltaan vain kersantti, ei siis sääntöjen vaatima upseeri.
Vaikka säännöt vapautuivat, puolet kisaajista tekivät passagea ja piaffea sotilasasussa.
Tanskalaisella Lis Hartelilla oli frakkitakki, silinterihattu ja vaaleat pussihousut. Harva yleisöstä tiesi, että jalat ratsastussaappaissa olivat polvista alaspäin täysin halvaantuneet.
Tanskan mestari oli sairastanut vuonna 1944 polion, joka runteli myös reidet ja kädet heikoiksi. Hartel oli synnyttänyt lapsen, harjoitellut ja palannut kisoihin pari vuotta sairastumisen jälkeen.
Hänet nostettiin satulaan ja pois, mutta ratsailla hän oli omillaan. Hartel oli kehittänyt tekniikoita kommunikoida Jubilee-hevosen kanssa. Hän ohjasi hevosta muuttamalla asentoaan satulassa.
Ruotsalainen Henri Saint Cyr vei kilpailussa voiton, vaikka joidenkin asiantuntijoiden mielestä Hartelin hevonen oli hienostuneemmin koulutettu.
Saint Cyr kantoi hopeamitalisti Hartelin palkinto-korokkeelle, jossa hän juuri ja juuri pystyi seisomaan. Yleisö hurrasi, ja Hartel pyyhki liinalla kyyneliä silmäkulmastaan. Hänestä tuli ensimmäinen naisten olympiamitalisti kouluratsastuksessa ja ensimmäinen vammainen ratsastuksen olympiamitalisti. Neljä vuotta myöhemmin hän uusi hopeansa.
Helsingin olympialaisten jälkeen kaikki ratsastuksen lajit avattiin naisille. Viimeisinä vuosikymmeninä naiset ovat voittaneet lähes kaikki mitalit.
Hevostarina on kaunis, mutta harvinainen. Helsingin olympialaisten jälkeen yhteisiä lajeja ei ole juuri muutettu sukupuoletto-miksi – päinvastoin, niitä on jopa sukupuolitettu entisestään. Näin kävi esimerkiksi, kun kiinalainen ampuja Zhang Shan voitti kultaa skeet-ammunnassa Barcelonan kisoissa vuonna 1992. Miehet ja naiset kisasivat samassa lajissa. Atlantaan 1996 olympiakomitea päätti jakaa skeetin miesten ja naisten sarjoihin. Shan ei voinut puolustaa kultaansa.
Urheilu on yksi merkittävimmistä kaksijakoisen sukupuolikäsityksen ylläpitäjistä. Näin kirjoittavat tutkijat Eric Anderson ja Ann Travers kirjassa Transgender Athletes in Competitive Sport.
Sukupuoleen suhtaudutaan luonnollisena jakajana kaikilla urheilun tasoilla. Kisaajia ei jaeta ensisijaisesti esimerkiksi painon tai kykyjen mukaan.
Urheilua on kuvattu miesreservaatiksi – paikaksi, jossa perinteinen maskuliinisuus on turvallisesti säilöttynä. Kilpaurheilu on kehittynyt jalostamaan sotilaita ja simuloimaan kansallisvaltioiden välisiä turvallisia sotia.
Miehisyyden paikkoja on uhattu kolmessa aallossa.
1970-luvulla naiset alkoivat vaatia yhä useammin omia joukkueita. Heidät ohjattiin puuhastelemaan sivukentille. Toinen uhka oli avointen homomiesten saapuminen pukukoppeihin 1980-luvulla. Kansainvälisten tutkimusten mukaan siirtymä heteronormista on sujunut kohtalaisen hyvin, ainakin harrastelijaliikunnassa. Nuorten urheilijoiden homofobian on tutkittu laskeneen, mutta joukkuelajien tähdet hohtavat edelleen kaapissa.
Yhdysvaltojen suurimmilla miesten ammattilaisliigoilla on pelaajarostereissaan melkein 4000 pelaajaa. Amerikkalaisen jalkapallon NFL, koripallon NBA, baseballin MLB, jääkiekon NHL ja jalkapallon MLS keräävät satoja miljoonia katsojia, mutta pelaajista ei ole julkisesti homoja edes puolta promillea.
Yhdysvaltalainen Collin Martin julkaisi kesäkuussa Twitterissä kuvan, jossa Minnesota Unitedin keskikenttäpelaaja on kääriytynyt sateenkaarilippuun. Jalkapalloilija kertoi olevansa ainoa miesten ammattilaisliigassa pelaava homo.
”I am gay”, hän kirjoitti.
Suomessa apuja tarvittiin ulkomailta. Iltalehti kertoi tammikuussa 2017 lentopalloilija Chris Vothista, joka oli Kanadan kansallisen tason ensimmäisen avoimesti homo urheilija. Kanadalainen joutui Rovaniemelle pelaamaan, koska menetti homouden takia paikan tasokkaammasta sarjasta maassa, jota hän ei suostunut nimeämään.
Maajoukkuetason pelaaja aloitti Team Lakkapäässä. Myös Suomessa hänestä tuli ainoa miesten sarjassa pelaava, avoimesti homo joukkueurheilija.
Jääkiekkovaikuttaja Juhani Tamminen sanoi vuonna 2014, ettei ole pitkällä pelaaja- ja valmentajaurallaan kohdannut yhtään homoa. Yle kysyi asiasta SM-liigajoukkueiden kapteeneilta. Suuri enemmistö kertoi tuntevansa homoja pelaajia.
Eräs kapteeni sanoi nimettömänä:
”Varmasti heistä vielä joku uskaltaa tulla ulos kaapista. Kun yksi tulee ulos, muitakin tulee mukana, sillä kynnys on tällöin matalampi.”
Näin ei ole tapahtunut.
Kuluvana vuonna tubettaja Tuure Boelius ehdotti, että suomalaisen jääkiekkoilijan pitäisi tulla kaapista ja julkaisi kappaleen Lätkä-Ville, jonka videolla hän suutelee pukukopissa pelaajaa. Siitä suututtiin.
Lesbot ovat kansainvälisissä tutkimuksissa kokeneet urheiluympäristöt melko salliviksi ja turvallisiksi. Heidän on ollut mahdollista rikkoa perinteisiä sukupuoliodotuksia ja puhua itsestään vapautuneesti.
Heteroseksuaalinen maskuliinisuus vallitsee erityisesti joukkueurheilussa, Marja Kokkonen sanoo. Jyväskylän liikuntapedagogiikan yliopistonlehtori on toimittanut Päivi Bergin kanssa vuonna 2016 ilmestyneen kirjan Urheilun takapuoli – tasa-arvo ja yhdenvertaisuus liikunnassa ja urheilussa. Hän on Suomen yleisurheilumaajoukkueen psykologi ja tekee parhaillaan Preact-tutkimushanketta urheilun syrjinnästä.
Muiden seksuaalisuuksien on katsottu loukkaavan joukkuepelin arvoja ja maskuliinisuuden normeja. Joukkuehenkeen on kuulunut vaatimus siitä, että miehet harrastavat seksiä vain naisten kanssa.
Joukkuepelaajia ei voi syyttää tilanteesta. He saattavat suojella itseään kollegoilta, valmentajalta tai tuomarilta. Homoksi nimittämistä ei monien lajien piirissä mielletä syrjinnäksi.
”Homottelulla psyykataan vastustavaa joukkuetta. Homoseksuaalisuus nähdään heikkona lenkkinä, vähän kuin jonkun pelaajan loukkaantuminen. Jos on tällainen ilmapiiri, ei ole helppo tulla kaapista ulos”, Kokkonen sanoo.
Usein urheilijat kertovat sukupuolisuudestaan vasta lopetettuaan, kun ei ole pelkoa esimerkiksi sponsorisopimusten saamisesta.
Joukkuepelaajille ryhmässä toimiminen on tärkeä syy liikkua. Kokkosen mukaan he saattavat asettaa sosiaalisuuden muiden tarpeiden edelle. Yksilölajeissa avoimuus ei ole niin harvinaista. Syy voi olla siinä, että yksilölajien urheilijat ovat tottuneet ottamaan henkilökohtaisen vastuun urastaan.
Suomalainen olympiauimari Ari-Pekka Liukkonen antoi huojentuneita haastatteluja homouteensa liittyen vuonna 2015.
Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2017, Suomen Olympiakomitea kysyi urheilun vaikuttajaraadilta, että ”aukeaako homourheilijan kaappi lajista riippumatta”. Yli 70 prosenttia vastasi, että on paljon lajeja, joissa seksuaalisen suuntautumisen avoimuus ei ole tavallista.
Yksikin avoin urheilija on tapaus. Viime helmikuun Etelä-Korean talviolympialaisia hehkutettiin lhbti-urheilijoille historiallisina. Mistään hurjasta pridestä ei voi puhua. Kisoihin osallistui 16 avoimesti seksuaalivähemmistöön kuuluvaa urheilijaa. Se on puoli prosenttia 2922 urheilijasta. Homoja oli neljä. Se rikkoi talviolympialaisten aiemman homoennätyksen neljällä.
Vähemmistöt järjestävät omat kisansa itse. Vuodesta 1982 pidetyissä Gay Games -kisoissa osallistujamäärät kasvavat. Viimeisimmät oteltiin elokuussa Pariisissa, jossa kilpaili yli 10 000 urheilijaa. Kaikille avoin tapahtuma ajaa urheilun suvaitsevuuden asiaa. Latinalaistanssipari Santra Rinne ja Piia Korpi jäivät vain pisteen päähän same sex -tanssin kullasta.
Hyvä Suomi.
Miehisyyttä kyseenalaistavista aalloista kolmas haastaa kaksijakoista järjestelmää tehokkaimmin.
Transnaiset, jotka ovat vaihtaneet miesten sarjasta naisten kisoihin, ovat saaneet kommentaattorit raivoihinsa. Kiista syvenee edelleen.
”Hän ei voittanut, koska oli taitava. Hän fucking mieskäsitteli näitä naisia. Se oli rumaa.”
Urheilukommenttaari Joe Rogan ei voinut viime elokuussa hyväksyä sitä, että transnainen Fallon Fox nujersi cis-naisia vapaaotteluissa. Kädet ovat liian suuret, lihakset tuottavat liikaa voimaa. ”Tyttöjä” hakkaa joku, joka oli aiemmin mies, hän väitti ohjelmassaan.
Urheilupiirien tuore viha on suuntautunut erityisesti transnaisiin. Hormonihoitoiset käyttävät dopingia. Feministit pettävät naiset, kun eivät vastusta vahvojen transnaisten urheilua.
Logiikkaan kuuluu, että feministit ovat taistelleet naisille oman turvallisen kilpailutilansa. Nyt, kun transnaiset osallistuvat lajeihin, kaunis systeemi murtuu.
Homo- ja lesbourheilijat ovat rikkoneet urheilun heterokeskeistä perustaa, mutta sukupuolten väliseen jakoon he eivät ole vaikuttaneet.
Urheilulla on oma säännöstönsä, jota kaikki yhteiskunnan lait eivät koske. Äärimmäinen esimerkki: urheilulajin sisällä vastustajalle voi aiheuttaa fyysisiä vammoja ilman, että saa syytettä pahoinpitelystä. Palkkionmaksussa ei ole juuri tasa-arvosta välitetty ennen viime vuosia. Myös sukupuolimäärittelyt ovat urheilun sisällä ihan itse kehiteltyjä.
Uusiseelantilainen painonnostaja Laurel Hubbard nosti viime vuoden Australian International -kisoissa yhteensä 268 kiloa. Se oli 19 kiloa enemmän kuin hopeamitalistin tulos, ja käynnisti kiivaan keskustelun.
Transnaisen kilpailemista arvostelivat laajasti myös kanssakisaajat.
Saman yli 90-kiloisten sarjan vanha mestari Tracey Lambrechs vaihtoi kevyempään sarjaan, ettei joutuisi kisaamaan Hubbardia vastaan.
”Henkilökohtaisesti ajattelen, että [transihmisten] pitäisi pystyä kilpailemaan, mutta ei viemään paikkaa muilta naisurheilijoilta”, Lambrechs sanoi Radio New Zealandille.
Puhetapaa kutsutaan epäreiluksi eduksi. Sitä hoetaan perusteeksi sille, miksi tiukkaa sukupuolijakoa on pidettävä yllä ja miksi transnaisia ei tulisi päästää naisten sarjoihin.
Perusteet eivät ole muuttuneet. Koska kaikki -miehet ovat aina ylivertaisia (kaikissa lajeissa, joissa tarvitaan vauhtia, voimaa tai kestävyyttä, miesten maailmanennätykset ovat parempia kuin naisten). Koska transnaiset käyvät sukupuolenkorjauksessa saadaakseen etulyöntiaseman naisten sarjoissa.
Renée Richardsia syytettiin juuri etulyöntiasemasta, kun hän osallistui sukupuolenkorjauksen jälkeen naisten tenniskisoihin 1970-luvulla. Kilpakumppanit jättivät protestiksi kisoja väliin ja kommentoivat lehdille, etteivät halua osallistua naisten turnaukseen, ”jossa pelaa mies”. Yhdysvaltalaiset tennisjärjestöt ottivat Richardsin tapauksen myötä käyttöön kromosomitestit. Niiden tarkoitus oli rajata kisoista ”henkilöt, jotka eivät ole geneettisesti naisia”.
Testi pohjasi virheelliseen uskomukseen siitä, että kaikilla miehillä on kromosomit XY ja naisilla XX.
Testejä perusteltiin reiluudella. New York Times kirjoitti: ”On hiton epäreilua, että koko elämänsä tennikselle omistautunut nainen häviää lajissa miehelle.”
Richards yritti lievittää epäilyä. Hän esiintyi perinteisen feminiinisesti ja käytti meikkejä, koruja ja mekkoja. Hän korosti haastatteluissa pienentyneitä lihaksia ja lisääntynyttä väsymystään. Testien jälkeen hän ei kuitenkaan saanut enää pelata. Hän haastoi liitot oikeuteen ja käynnisti korkeimmassa oikeudessa keskustelun sukupuolen määrittelystä. Hän voitti oikeustaistelun, jossa korosti omaa heikkouttaan.
”Richardsin annettiin kisata, koska hän vahvisti, ei purkanut, urheilun rakenteita”, tutkija Lindsay Sparks Pieper kirjoittaa.
”Vasta kun Richards esitteli feminiinisyyttään ja alleviivasi heikkouttaan, ihmiset alkoivat ajatella, että hän voi pelata naisten kisoissa.”
Osa feministeistä epäili, että transnaiset yrittävät pilata naisten urheilun eteen tehdyt saavutukset.
Tunnettu feministi Gloria Steinem mietti vuonna 1983, että ”jospa Richards oli vaihtanut identiteettiä vain todistaakseen että mies, vaikkakin entinen, pystyi päihittämään kenen tahansa naisen.”
Tilanne ei ole parantunut suuresti. Useista tutkimuksista käy ilmi, että transihmiset ja -sukupuolivähemmistöt välttelevät edelleen osallistumasta urheiluun tai liikuntaan. Pelkoina ovat outtaaminen, häirintä tai transihmiseksi tunnistaminen.
Kansainvälinen olympiakomitea on muokannut transmäärittelyjään. Vuonna 2003 osallistuminen rajattiin urheilijoihin, jotka olivat käyneet korjausleikkauksessa, joilla oli laillinen todistus sukupuolestaan ja jotka olivat käyneet hormoniterapiassa kaksi vuotta.
Säännöksiä muutettiin vuonna 2015 niin, että laillista todistusta ei ole enää edellytetä, koska kaikissa maissa sellaista ei ole mahdollista saada. Myöskään leikkausvaatimuksen ei katsottu olevan ihmisoikeuksien mukainen. Uusissa säännöissä transnaisten pitää kertoa sukupuolensa, eikä muuttaa sitä neljään vuoteen. Heidän testosteroniarvonsa pitää olla alle 10 nanomillimoolia litrassa vähintään vuoden ennen kisoja ja kisojen aikana.
Transmiehet saavat kilpailla ilman testaamista.
Säädökset olivat käytössä Rio de Janeirossa 2016, mutta kukaan transurheilija ei osallistunut. Kukaan ei myöskään kisannut Etelä-Koreassa talvella.
Tokion olympialaiset 2020 voisivat olla transihmisille samanlaiset juhlat kuin Helsinki 1952 oli naisille.
Hormoni voi viedä kullan.
Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF aikoo asettaa marraskuussa tiukat testosteronirajat keskipitkän matkan juoksuihin. Verilitrassa saisi olla vain viisi nanomillimoolia. Keskimäärin testosteronin määrä on miehillä 10–30 ja naisilla 1–3 nanomillimoolin välillä.
Yleisurheiluliiton omien tutkimusten mukaan erityisesti juoksulajeissa korkeasta testosteronista on apua. Tutkimustuloksia on kritisoitu puutteellisiksi.
Vääränlaisena pidetyn urheilijan menestys saa urheilupiirit jälleen muuttamaan sääntöjään. Eteläafrikkalainen juoksija Caster Semenya on hyperandrogeeninen urheilija, jolla on synnynnäisesti korkea testosteronin taso.
Vuoden 2009 maailmanmestaruusvoittonsa jälkeen hänen sukupuolensa testattiin ja häneltä kiellettiin kansainväliset kisat hetkeksi. Hallitsevan 800 metrin olympiakultamitalistin menestystä pidetään syynä uusille testosteronirajoille.
”Logiikka on, että testosteronista tulee huikea kilpailuetu. Sama logiikka ei päde miehiin. Eikö pitäisi karsia miesten sarjoista ne miehet, joilla on muita miehiä enemmän testosteronia”, tutkija Marja Kokkonen kysyy.
Urheilijoille saatetaan ehdottaa, että mene juoksemaan intersukupuolisten sarjaan. Sellaista sarjaa ei ole.
Kokkonen arvioi Helsingin Sanomille, että IAAF häviää testosteronijutun Urheilun kansainvälisessä vetoomustuomioistuimessa CAS:issa ”tennisnumeroin 6–0”.
Päätös loukkaa yhdenvertaisuutta, sillä testosteroni ei ole ruumiin ainoa sukupuolihormoni. Kokkosen mukaan on olemassa parisataa geneettistä variaatioita, jotka voivat antaa etua. Tällainen on esimerkiksi koripalloilija Lauri Markkasen poikkeuksellinen, 213 sentin pituus.
Suomen Olympiakomitea on laatimassa kansallista ohjeistusta transihmisten kilpailusta. Kokkosen mukaan Suomessa transurheilijoita on esimerkiksi kamppailulajeissa ja yleisurheilussa.
”Eettisesti ajateltuna transnaisten pitää pystyä toteuttamaan kilpaurheilijan ammattia uudessa kategoriassa.”
Kokkonen on työskennellyt kamppailulajien valmentajien kanssa ja ihmettelee kauhistelua.
Kamppailulajeissa ideana on kamppailu, jota rajoitetaan säännöillä. Keskustelun sävy muuttuu silti moralistiseksi, kun nainen ottaa vastaan lyöntejä.
Kamppaillessa voima ja ulottuvuus eivät aina ratkaise paremmuutta. Liikkuvuus tai ottelutaktiikka voivat olla ratkaisevia tekijöitä.
”Urheilijan näkökulmasta ei ole väliä, mistä iskuvoima on peräisin. Kipu on sama.”
Kaikki olisi helpompaa, jos ihmiset vaihtaisivat muut lajit shakkiin.
Shakki on olympiakomitean hyväksymä urheilulaji, jota kisataan useissa kansainvälisissä urheilutapahtumissa. Suomessa shakki on laskettu urheiluksi vuodesta 1983.
Lautapeliä ei ole vielä valittu kisaohjelmistoon yksissäkään olympialaisissa, mutta sitä on pelattu esittelylajina Sydneyssä 2000. Aivopeli on hyvä esimerkki lajista, jossa sukupuolijakoa ei voi perustella. Ihmisillä riittää muutenkin kamppailua ylivoimaista tekoälyä vastaan.
Silti miesten hallitsemassa lajissa yhden unkarilaisen on pitänyt murtaa vanhoja ajatuksia naisten älystä. Judit Polgár pelasi hämmästyttäviä pelejä jo 12-vuotiaana ja voitti viime vuosituhannen lopulla lukuisia maailmanmestareita, hallitsevia ja entisiä.
Netin shakkivideoissa ihaillaan edelleen hänen kauniita siirtojaan. Polgár kukisti vastustajansa usein nerokkailla uhraustaktiikoilla. Niissä pelaaja antaa vastustajan lyödä yhden nappuloistaan näennäisen helposti. Hetken iloitseva vastustaja on pian ansassa.
Jos kaikki pelaisivat taktista shakkia, ei tarvitsisi pelätä, että tytöt eivät jaksa, pysty tai uskalla, kuten Kokkonen kuvaa asennetta monien urheilulajien kohdalla.
Naisia suojellaan edelleen. Jääkiekossa naisten on pakko pitää kasvojensa edessä säleikköä, joka suojaa hampaita. Voi kysyä, miksi miesten suuta saa runnella.
Kamppailulajeissa voisi käyttää muutakin luokitusta kuin sukupuolta. Suomessa monet -judokat harjoittelevat jo sekaryhmillä vyöluokan ja painon mukaan.
Pitäisikö naisten seitsenottelu muuttaa kymmenotteluksi? Entä 30 kilometrin hiihto 50 kilometriin? Pitäisikö kaikkien pelata tenniksessä kolmesta erästä, niin palkkiokiistoille ei olisi perusteita?
Panokset tasoittuvat, kun Tokiossa 2020 kisataan kivääri-, pistooli- ja trap-ammunnassa sekajoukkueissa.
Sukupuolikäsitysten rikkominen avaa urheilua myös miehille. Esimerkiksi taitouinnissa miehet saivat vasta vuonna 2015 kilpailuoikeuden MM-kisojen parikilpailuihin. Ensi kerran taitouintia nähtiin Helsingissä 1952 näytöslajina, mutta miehiä olympia-altaissa ei ole vielä uinut.
Taitouintia olympialaisissa hallinneen Venäjän urheiluministeri Vitaly Mutko ei pitänyt päätöksestä. Hän väitti, että laji on ”puhtaasti feminiininen”.
Tämän venäläisen määritelmän mukaan feminiininen urheilija on siis sellainen, joka pystyy koordinoimaan kehoa pää alaspäin, rytmittämään liikkeitä musiikin tahtiin ja hallitsemaan mestarillisesti hengitystään.