Päätoimittajalta: Älä tapa, älä varasta

Suomalainen media lietsoo moraalipaniikkia taiteilijoita kohtaan sen sijaan, että laittaisi vallanpitäjiä tiukoille.

Jos näit jonkun varastavan ruokaa niin… Ei, et nähnyt. Näin kuuluu suosittu radikaalivasemmistolainen nettimeemi. Tätä ajatusta kirjailija ja teatterintekijä Amanda Palo lainasi loppuvuonna 2023 julkaisemassaan Instagram-postauksessa. Kieli poskessa kirjoitetussa somepostauksessa Palo ounastelee, että vuonna 2024 trendaavat jalapenot, työttömyys, vilpittömyys, taiteilija-dj Taika Mannilan energia, ruokakaupoissa huutaminen ja varastaminen.

Kolme viikkoa postauksen julkaisun jälkeen Helsingin Sanomat päätti tehdä jutun, jossa Palo laitetaan vastaamaan sanoistaan. Ei kai Palo vaan yllytä rikokseen, Hesari tenttaa. Juttu on varsin asenteellinen. Siinä kauhistellaan, miten julmaa Palon ajattelu on kauppiaita kohtaan, ja pohditaan (faktoja tiskiin laittamatta), miten varastelu voi vaikuttaa yrittäjien tuloihin. Jutussa myös taivastellaan, miten meidän kävisi, jos moraalikäsitykset varastamisen suhteen höllenisivät. Paria tuntia myöhemmin julkaistussa jatkojutussa liuta kaupan alan ihmisiä pääsee tuomitsemaan Palon sanomiset yksissä tuumin. Sekä jatkojutussa että iltapäivälehtien julkaisemissa referaateissa sävy on vielä alkuperäistä juttuakin moralistisempi ja verenhimoisempi. Tämän kommentin kirjoittamisen aloittamisen ja valmiiksi saamisen välissä tähän kansalliseen hätätilaan oli ehtinyt ottaa kantaa jo muun muassa valtiovarainministeri Riikka Purra (ps).

Amanda Palon ympärille kehittyvä kohu näyttää kovin samalta kuin viime viikolla nähty kuhina kuvataiteilijana, meemiadminina ja Tulvan kolumnistina tunnetun Alma Tuuvan sanomisten ympärillä. Kohu alkoi, kun Tuuva kertoi Ylen Sinkut paljaana -ohjelmassa jättäytyneensä tukien varaan, jotta voisi edistää taiteilijan uraansa ja hankkia kirjalleen kustannussopimuksen. Toisin sanoen Tuuva ei lopettanut työntekoa, hän vaan lakkasi tekemästä palkkatyötä ja ryhtyi tekemään taidetta. Ylen julkaisemassa jatkojutussa Tuuva avasi lisää ajatuksiaan siitä, miten ei pidä mielekkäänä osallistua uupumusta ja pahaa oloa aiheuttavaan työelämään, varsinkin kun syy niin monien töiden olemassaoloon on vain tehdä yritysten omistajista rikkaampia. Jälleen kerran iltapäivälehtien tiivistelmissä sävy on alkuperäistä juttua sensaatiohakuisempi. Sosiaalisessa mediassa keskustelu jatkuu kärkkäänä ja alatyylisenä. Esimerkiksi mikroblogipalvelu X:ssä (entinen Twitter) kokonainen lauma oikeistolaisia miespoliitikkoja raivoaa siitä, miten Tuuvan kaltaiset ihmiset ovat kaiken pahan alku ja juuri. Median ja somen rikkinäisessä puhelimessa matkan varrelle jäivät Tuuvan yhteiskunnalliset, kapitalismikriittiset kannanotot perustulon ja inhimillisemmän työelämän puolesta. 

Sekä Tuuvaan että Paloon keskittyvät mediakohut täyttävät moraalisen paniikin merkit. Moraalinen paniikki on klassikkokäsite muun muassa mediatutkimuksessa. Moraalisessa paniikissa yhteisö säikähtää kollektiivisesti jotain uutta asiaa – kohteeksi tosin kelpaa myös jo kauan aikaa olemassaolleet ilmiöt, kunhan media suuntaa niihin valokiilansa tarpeeksi kuohuttavalla tavalla. Käsitteen kehitti 1970-luvulla sosiologi Stanley Cohen, jonka mukaan moraalipaniikin juurisyy on usein ihan oikea yhteisön arvoille vastakkainen ilmiö. Paniikiksi ilmiön vastustaminen muuttuu, kun julkisuuden portinvartijat liioittelevat pahennusta aiheuttavan ilmiön yleisyyttä ja uhkaavuutta. Tyypillistä on myös poimia yksittäistapaus tai pari ja esittää ne ikään kuin osana valtavaa ja uhkaavaa ilmiötä, vaikka asian laajuudesta ei olisikaan mitään selkoa. 

Cohenin kaavaa oikeaoppisesti noudattavassa moraalisessa paniikissa julkista pahennusta seuraa intensiivinen asiantuntijoiden ja poliitikkojen keskinäinen kohkaaminen, joka saattaa johtaa lakimuutoksiin (Tuuvan kolumni sai jo aikaan kannanottoja sosiaaliturvan leikkaamisen puolesta). Yleensä koko homma kuitenkin unohtuu yhtä nopeasti kuin se julkisuuten nousikin. 

Sosiaaliturvan väärinkäyttö on yksi klassisimmista moraalipaniikin aiheista, samoin rikollisuus. 

Perinteisesti moraalipaniikit ovat liittyneet ryhmiin, jotka jo valmiiksi nähdään uhkana: maahanmuuttajiin, vähemmistöihin, nuorisoon. Tuuva ja Palo eivät ole mitään tyttösiä, molemmat ovat kolmikymppisiä aikuisia naisia. Silti Tuuvaa kutsutaan Ylen jutussa nuoreksi ja Hesari taas käy läpi Palon perhetaustan – hänet esitellään kuuluisten teatterintekijöiden tyttärenä ja lapsenlapsena, vaikka hän on omilla ansioillaan menestynyt taiteilija. Tällainen mutkan kautta tytötteleminen on tietysti tehokas taktiikka nakertaa myös molempien uskottavuutta.

On todella ymmärrettävää, miksi Tuuvan ja Palon sanomisten kauhisteleminen viehättää suomalaisia. Pöyristyminen on ihan kivaa ajanvietettä, koska siinä pääsee tuntemaan itsensä muita paremmaksi ihmiseksi. Mikäs sen mukavampaa kuin päästä kertomaan someseuraajilleen, miten ei hyväksy varastamista tai ole koskaan ottanut senttiäkään yhteiskunnan tukia vastaan. Poliitikoille moraalipaniikin kommentoiminen on ensiluokkainen tilaisuus. Siinä saa esittää ottavansa voimakkaasti kantaa täysin ilman sitä vaaraa, että kukaan olisi eri mieltä.

Itse en jaksa pöyristyä Tuuvan tai Palon sanomisista. Minäkin olen muutaman kerran ollut näkemättä, miten ruokapakkaukset sujahtavat povitaskuihin lähikaupan kylmäkaapista. Sen sijaan toivoisin, että useampi suomalainen jaksaisi pöyristyä siitä, millaisten aiheiden käsittelyyn suuret mediatalot jaksavat palstatilaansa ja toimittajiensa työaikaa käyttää. Maailmassa on nimittäin todellisempiakin ongelmia kuin toimeentulotuella elävät taiteilijat tai kaupasta hengenpitimikseen varastavat köyhät – esimerkiksi uupumusta aiheuttava työkulttuuri ja talousjärjestelmä joka ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin. Toivoisin, että usein neutraalina pysyttelevä suomalainen media olisi valmis valitsemaan puolensa samalla tavalla esimerkiksi silloin, kun aiheena on Israelin tekemä kansanmurha Palestiinassa. Tai että huoli kaupasta varastamisesta kanavoituisi siihen, että valtamedia jaksaisi uutisoida Orpon hallituksen sosiaaliturvaleikkausten seurauksista pienituloisille. Tai että rasistisia asioita kirjoittavat poliitikot eivät pääsisi kuin koira veräjästä.

Suomalainen valtamedia on ryhtynyt moraalinvartijaksi. Pöyristyksen herättäminen on tietysti laskevien levikkien maailmassa ymmärrettävää, sillä se on tapa saada huomiota – itsekin tilasin Tulvan toimitukselle Helsingin Sanomien tunnukset voidakseni faktatarkistaa tämän tekstin. Silti ajattelen, että jos media haluaa säilyttää paikkansa osana toimivan demokratian rattaita, pitää sen vartioida yksittäisten taiteilijoiden moraalin sijaan vallankäyttäjiä.

P.S. Jos näen jonkun varastavan Tulvaa kaupasta, lupaan olla näkemättä. Jos kuitenkin haluat tukea feministilehden tekemistä, vaikka varaa kestotilaukseen ei olisikaan, ei hätää! Meille voi maksaa vapaaehtoisen maksun verkkosisällöstä kätevästi MobilePaylla numeroon 71312.

LUE SEURAAVAKSI:

Veganismi on mielikuvissamme usein ehdotonta, valkoista ja keskiluokkaista. Mustien feministien eläinoikeusajattelun rikas perinne kannustaa laajentamaan väkivallattomuuden ihanteen ja sorron vastustamisen muihinkin kuin ihmisiin.

Piditkö lukemastasi?

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Tulva kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.