Pakonaiset – Nobelin rauhanpalkittu Nadia Murad kertoo Tulvalle, miten selvisi seksiorjuudesta

Irakilaisten Nadia Muradin ja Lamiya Aji Basharin perheenjäseniä murhattiin, mutta he selvisivät Isisin seksiorjuudesta. EU palkitsi heidät mutta silti suomalaismeppien vakuuttaminen turvapaikanhakijoiden viestistä on toivotonta. Tulva lähti Strasbourgiin kysymään miksi.

 

Heidän nimensä on kirjoitettu kaikkialle.

Plakaatteihin, julisteisiin, puhujapönttöihin.

Euroopan parlamentin sali näyttää liian viralliselta tällaiseen. Tylyltä. Toinen naisista nousee mikrofonin taakse. Toinen alkaa itkeä.

On ihme, että he ovat elossa. Saharov-palkinto on jaettu parlamentissa vuodesta 1988. Se on mielipiteen vapauden palkinto, ojennetaan ihmisoikeuksien hyväksi tehdystä työstä.

Kumpikaan naisista ei ollut syntynyt, kun Nelson Mandela sai ensimmäisen kunniakirjan.

Nadia Murad, 23, ja Lamiya Aji Bashar, 18, kasvoivat Sinjarissa, Pohjois-Irakissa. He olivat naapureita. Molemmat kävivät koulua, lähes ainoina isoista perheistään.

Aji Bashar halusi opettajaksi, Murad kauneussalongin. Hänellä oli tapana harjoitella meikkaamalla kylän tyttöjä.

Kylässä kaikki olivat jesidejä; kuuluivat uskontokuntaan, jota toisinaan luullaan kristilliseksi.

Tosiasiassa jesidit sekoittavat aineksia useista Lähi-idän uskonnoista. Kristinuskosta, islamista, ja niitä edeltäneistä zarathustralaisuudesta ja mithralaisuudesta.

 

Jesidejä ei ole Pohjois-Irakin, Syyrian ja Turkin alueilla paljoa – arviot vaihtelevat 70 000 ja 500 000 välillä – mutta heitä on vainottu vuosisatoja. Nyt Isis on tulkinnut, että he ovat yhtä kuin saatananpalvojat. Koko kansa pitää tuhota.

Lamiya Aji Basharilla on hiukan näköä jäljellä vasemmassa silmässään. Oikea silmä on sokea. Kasvot ovat pahojen palovammojen runtelemat. Hän vammautui pakomatkallaan viime keväänä. Ennen pakoa Isis oli pitänyt häntä seksiorjanaan ja myynyt eteenpäin vuoden ja kahdeksan kuukauden ajan. Nadia Muradin vankeus kesti kolme kuukautta.

”Meidän molempien on hyvin vaikea puhua tästä. Haluamme kuitenkin tehdä sen, sillä 3500 jesidinaista ja -lasta on yhä Isisin vankina Irakissa”, Murad sanoo.

”Olemme kiitollisia palkinnosta”, Aji Bashar sanoo.

”Mutta se ei vielä riitä. Odotamme EU:lta, että asia otetaan poliittiseen käsittelyyn.”

 

 

Euroopan parlamentti antoi hienon palkinnon, mutta miten EU suhtautuu jesideihin poliittisesti?

Yllättäen hieman ristiriitaisesti.

Suomalaismeppejä jututtaessa huomaa, että päivänpolitiikassa jesidien ahdinko on marginaalinen asia. Erilaisia aloitteita ja palkintoja liikkuu parlamentissa niin paljon, että Saharov-palkinto – joka kuitenkin on EU:n tärkein ihmisoikeuksiin liittyvä tunnustus – vaikuttaa jääneen monilta miltei huomaamatta.

”En ole perehtynyt asiaan. Joka kerta, kun Strasbourgissa on istunto, täällä myönnetään joku palkinto. Minua kiinnostaa enemmän suomalaisten vanhusten asema”, sanoo europarlamentaarikko Pirkko Ruohonen-Lerner (ps) palkinnon myöntämispäivänä.

Parlamentti hyväksyi helmikuussa 2016 päätöslauselman, ei-sitovan kannanoton, jossa se tuomitsee Isisin teot jyrkästi ja kehottaa tunnustamaan ne joukkotuhonnaksi.

Se oli kuitenkin vasta ensimmäinen askel.

Parlamentin tahto ei vielä tarkoita sitä, että EU olisi tunnustanut jesidien kansanmurhan.

Kaksi kuukautta parlamentin päätöslauselman hyväksymisen jälkeen 104 europarlamentaarikkoa lähetti EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa johtavalle Federica Mogherinille kirjeen, jossa vedottiin EU:ta tunnustamaan kansanmurha myös ulkosuhteissaan. Tätä ei ole edelleenkään tapahtunut.

Ruohonen-Lerner ei juuri eroa muista suomalaismepeistä, joista jesidien kohtalo vaikuttaa kiinnostavan lähinnä Heidi Hautalaa (vihr). Hän oli ainoa, joka allekirjoitti Mogherinille lähetetyn vetoomuksen.

Liisa Jaakonsaari (sd) sentään huikkaa ohi kulkiessaan, että Muradin ja Aji Basharin omakohtainen palkintopuhe istuntosalissa kosketti häntä. ”Koskaan ennen en ole itkenyt täysistunnossa.”

”Ihmisoikeuskysymykset nousevat esille parlamentissa silloin tällöin, mutta on monia edustajia, joita ne eivät askarruta päivittäisessä työssä”, Heidi Hautala sanoo myöhemmin.

Hän haluaa puolustaa meppikollegoitaan, eikä yhdy ihmettelyyn, miten vähän parlamentilla näyttää olevan valtaa asiaan.

”En minäkään pistä merkille kaikkia kirjeitä, joita voi tulla kymmeniä päivässä. EU:n elimillä on erilaiset toimivaltuudet, ei ole mitään yhtä kantaa. Lisäksi ulkopolitiikasta vastaavat jäsenmaat itsenäisesti. Parlamentti on usein se taho, joka vaatii ihmisoikeussopimuksien kunnioittamista.”

Hautala huomauttaa, että EU:n tavoitteena on tuoda kansanmurhaan ja muihin sota- ja ihmisoikeusrikoksiin syyllistyneet kansainvälisen oikeuden eteen.

Se, määritelläänkö jesidien tappaminen kansan – murhaksi, on hänen mukaansa ennen kaikkea juridinen asia. Jotta syyte voidaan nostaa, pitää tietää syytettyjen henkilöllisyydet, epäillyt rikokset, ja niin edelleen.

Sillä aikaa, kun EU:ssa pohditaan kansanmurhan määritelmää, jesidit odottavat edelleen apua kansainväliseltä yhteisöltä. Tähän saakka se on tarkoittanut lähinnä jesidien vastaanottamista pakolaisina.

 

Nadia Murad ja Lamiya Aji Bashar eivät ehkä tiedä orjuuttajiensa nimiä, mutta rikokset he tietävät.

Isisin joukot saapuivat Sinjariin, Kochon kylään 15. elokuuta vuonna 2014. Kello oli kaksi yöllä.

He erottivat naiset ja miehet toisistaan.

”Meille sanottiin, että olemme prostituoituja ja Isisin omaisuutta. Meidät lastattiin busseihin emmekä tienneet  yhtään, mikä odotti. Kuulimme luotien äänet bussiin ja näimme ikkunoista, kun miehiämme tapettiin”, Nadia Murad sanoo.

”Bussissa meitä alettiin kosketella. Se oli hirvein hetki.”

Muradin isä tapettiin. Kuusi veljeä tapettiin. Äiti tapettiin, koska hänellä ei katsottu olevan seksuaalista arvoa. Viisituhatta muuta samalla alueella asunutta jesidiä tapettiin.

Jäi vain kuolleita, ruumiita, joista ei huolehdi kukaan. Tyhjiä katuja, joilla vainajien luut pyörivät.

Murad, Aji Bashar ja muut nuoret naiset kuljetettiin Mosuliin. Nuorimmat olivat 9-vuotiaita. Heidät myytiin eteenpäin orjina. Heitä sai raiskata, hakata, nälkiinnyttää. Alistaa pakkotyöhön, tappaa.

”Daesh (Isis) myi minut neljä kertaa. Viimeiseksi minut myytiin lääkärille, joka myöskin raiskasi, kuten kaikki muutkin”, Aji Bashar sanoo.

”Alussa en menettänyt toivoani. Mutta kun Isisin sotilaat näyttivät meille kuvia, miten he tappoivat ihmisiä, ajattelin, että tämä on ihmisyyden loppu”, Murad sanoo.

Molemmat yrittivät pakoa useita kertoja. He jäivät kiinni. Sitten Murad pääsi puhelimen ääreen ja sai kerrottua sukulaisilleen olinpaikkansa. He auttoivat. Aji Basharille sukulaiset saivat järjestettyä salakuljettajan.

”Onnistuin pakenemaan ystäväni Kathrinin ja erään 9-vuotiaan tytön kanssa. Ennen kuin pääsimme turvaan, Kathrin astui vahingossa maamiinaan, joka räjähti. Kuolinhuuto oli kauheinta, mitä olen koskaan kuullut.”

Räjähdyksen jälkeen Aji Bashar luuli sokeutuneensa. Jonkin verran vasemman silmän näöstä onnistuttiin kuitenkin palauttamaan lääketieteellisissä operaatioissa Saksassa.

Sinne Aji Bashar on kotiutunut vainosta selvinneiden siskojensa kanssa. Kaikkiaan noin 200 000 jesidin arvioidaan paenneen Sinjarin alueelta Isisin vainon seurauksena. Pikkuveli löytyi Saharov-palkinnon uutisoinnin ansiosta. Vanhempien kohtalosta ei ole tietoa. Todennäköisesti he ovat kuolleet.

”Jesideillä ei ole mitään arvoa Irakissa, ei elävinä eikä kuolleina”, Aji Bashar sanoo.

 

Entä jos jesidinaiset olisivat päätyneet Suomeen? Parlamentin juhlapuheista päätellen EU pyrkii Saharov-palkinnolla vaikuttamaan myös itseensä eli jäsenmaihinsa: ottakaa enemmän pakolaisia.

Olisivatko he saaneet turvapaikan?

Soitto maahanmuuttovirasto Migriin kertoo, että jesidejä on tullut Suomeen pieni määrä.

”Tilastoja ei ole, ainoastaan tuntuma. Emme pysty sanomaan tarkkoja lukuja, koska eri uskontosuuntien lukuja ei ole. Meillä vain kansallisuus tilastoidaan”, turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo sanoo.

”Turvapaikan hakemisen peruste voi myös olla jokin muukin kuin kansallisuus, syyt ovat yksilökohtaisia. Jokainen hakija tutkitaan sen pohjalta, mitä hän esittää.”

Irakissa asuneet jesidit luokitellaan siis irakilaisiksi, Syyriassa asuneet syyrialaisiksi ja niin edelleen.

Irakista tulevien turvapaikanhakijoiden tilanne Suomessa on huonontunut. Migri katsoo Irakin nykyisin osin turvalliseksi maaksi. Jesidivähemmistöön kuuluminen ei automaattisesti tuo turvapaikkaa. Ei mikään muukaan tausta.

”Jesidit tulevat alueelta, jolla Isis sorti heitä. Tosin Isisin valta on vähentynyt. Miksi ihminen pelkää, mitä hän pelkää? Pitää olla faktatietoja. Niitä me käytämme”, Repo sanoo.

”Jos jesiditaustainen henkilö on alueelta, jossa on Isis, sinne ei voida palauttaa. Se on ihan selvää.” Repo kuitenkin huomauttaa, että kaikkien Irakista tulevien osalta tutkitaan nykyään sisäisen paon mahdollisuus.

”Jos maatiedon perusteella arvioidaan, kyllähän jesidit pystyvät elämään Irakissa. Kurdialueelle on helppo päästä. Jos henkilö tietyllä alueella voisi joutua vainotuksi, niin pitää arvioida, voisiko hän palata muualle. Tosin palaamisen pitää olla laillista ja turvallista. Vähemmistöjen kohdalla palauttaminen ei välttämättä ole kohtuullista. Tämmöisen ryhmän kohdalla rima on kyllä korkealla.”

 

 

Nadia Murad kirjoittaa pyynnöstä paperille yhden ajatuksen siitä, miten hän selvisi.

”Koska olin oikeassa, he sortivat minua.”

Saksassa asuva Murad on keskittynyt aktivismiin YK-lähettiläänä ja saanut jesidien asiaa esille julkisuutta saaneissa tilaisuuksissa, joissa esimerkiksi ihmisoikeusjuristi Amal Clooney on esiintynyt.

Jesidinaiset haluaisivat, että Saharov-palkinto vaikuttaisi heti käytännön toimiin, mutta mitä ilmeisimmin näin ei tapahdu. Palkinnon myöntämisen jälkeen kukin EU-maa on jatkanut omaa pakolaispolitiikkaansa, ja kansanmurha on edelleen tunnustamatta.

Murad ja Aji Bashar pelastuivat kuin ihmeen kaupalla, mutta kaikkien jesidien pelastamisessa tarvittaisiin muun ihmiskunnan apua.

Aji Bashar haaveili aiemmin opettajan työstä, mutta keskittyy nyt terapiassa käymiseen. Hän ei halua kirjoittaa paperille mitään.

”En tiedä, mitä haluan tulevaisuudelta.”

 

Juttu on julkaistu Tulvassa 1–2/2017.