Panemisen politiikkaa

Nykyfeministille feminismin sisäiset kiistat seksistä on annettu valmiiksi pureskeltuina. Aihe on kuitenkin liian henkilökohtainen ja poliittinen, jotta voisimme antaa sen olla, kirjoittaa Ennaliina Leiwo esseessään seksin politiikasta.

Aloitetaan alusta: kun olin kaksikymmentä, tulin siihen tulokseen, että seksielämäni on tuhoon tuomittu. 

Kaikki oli periaatteessa ihan hyvin. Olin saanut oman osani limuviinanhuuruisista teinipanoista, joiden yhteydessä ei juuri keskusteltu suostumuksesta tai naisen nautinnosta, mutta viimeaikaiset kumppanini olivat olleet turvallisia. Seksi oli pääasiassa ihan kivaa.

Avainsanat: ihan kivaa. Ei orgasmeja, ei suurta into-
himoa, mutta minua kunnioitettiin ja pidin ihmisistä, joiden kanssa olin.

Tyytymättömyyteni ei johtunut siitä, että kumppanini olisivat olleet mitään vähempää kuin ihania. Tavallaan kyse oli siitä, että he olivat juuri sitä. Ja siitä, että halusin sängyssä kaikkea muuta kuin ihanaa.

Toisinaan pyysin kovia otteita miehiltä, joiden kanssa makasin, mutta jälkikäteen olo oli aina epämääräisen huono. Seksuaalinen vapautuminen on feministin teko, mutta minusta ei tuntunut feministiseltä, saati vapaalta. Millaisen feministin orgasmiin vaaditaan kuristamista ja mustelmia?

Olin lukenut tarpeeksi tietääkseni, että henkilökohtainen on poliittista. Päätin yhä uudestaan oppia haluamaan jotain politiikkani mukaista. Ja toisaalta halusin tulla lujaa, en ajatella.

Yhtenä aamuyönä opiskelijakämpän lattialla, ystävän hajamieliset sormet hiuksissa, otin asian puheeksi.

Millaista on feministinen seksi, kysyin sydän hakaten feministiystävältä. 

Ja mitä jos se ei olekaan kuumaa?

Me Too -liike osoitti vuonna 2018, että kun naiset alkavat puhua jostain epäkohdasta – esimerkiksi arjen seksuaalisesta häirinnästä – he huomaavat nopeasti, etteivät ole yksin kokemustensa kanssa. Aina joku on kokenut saman. Minä huomasin tämän, kun aloin lukea ja käydä keskusteluja seksin feministisestä politiikasta. 

Millaista on feministinen seksi, kysyin sydän hakaten feministiystävältä. Ja mitä jos se ei olekaan kuumaa?

Siihen nähden, että elämme seksuaalisen vallan-
kumouksen jälkeistä aikaa ja luoja tietää monettako feminismin aaltoa, olin ajatellut – siis todella ajatellut – seksiä uskomattoman vähän. Feministit ovat kuitenkin kirjoittaneet seksistä aina.

Vuonna 1926 kommunisti Aleksandra Kollontai (1872–1952) kuohutti esseekokoelmallaan Uusi moraali. Kollontain mukaan seksuaalisuuden tulee olla sukupuolesta riippumatta yhtä helppoa kuin vesilasin tyhjentäminen.

Vuonna 1975 Susan Brownmiller (s. 1935) julisti vaikutusvaltaisessa mutta suomentamattomassa teoksessaan Against our Will, että miehet hallitsevat naisia seksuaalisuuteen liittyvällä väkivallalla ja sen pelolla.

Mustat feministit, kuten bell hooks (1952–2021), huomauttavat, että kulttuuriset käsitykset mustien naisten ja tyttöjen seksuaalisuudesta perustuvat rasismille. Audre Lorde (1934–1992) uudelleenmäärittelee erotiikan naisen eduksi: Lordelle erotiikka on elinvoimaa ja yhteyttä, joka ei välttämättä edes liity seksuaalisuuteen.

Feministiaktivisti Ellen Willis (1941–2006) ja muut liberaalit feministit puhuvat seksuaalisesta vapautumisesta. Marxilaiset  feministit, eturintamassa Silvia Federici (s. 1942), huomauttavat, että naisen vapaa seksuaalisuus ei ole mahdollista niin kauan kuin se on valuuttaa – eli kapitalistisessa patriarkaatissa.

Historian- ja sukupuolentutkija Riikka Taavetti tunnistaa länsimaisen feminismin ja seksin historiasta kaksi erilaista asenteiden jatkumoa. Toinen jatkumo on korostanut, että seksi on naisille vaarallista: on seksuaaliväkivaltaa, epätasa-arvoista heteroseksiä ja seksin ei-toivottuja seurauksia. Toisen muodostavat feministit, jotka ovat puhuneet seksin nautinnoista ja mahdollisuuksista. He ovat pohtineet, millaista potentiaalia seksillä ja seksuaalisuudella voisi naisille ja tasa-arvolle olla.

Monet sisäiset erimielisyydet feminismin historiassa ovat liittyneet yhteentörmäyksiin näiden jatkumoiden välillä. Tunnetuin tapaus olivat Yhdysvalloissa 1980-luvuilla käydyt niin kutsutut feministiset seksisodat, joissa yhteen ottivat toisaalta kaksi leiriä:  toisella puolella olivat pornografiaa vastustavat ja toisella puolella seksuaalista vapautumista kannattavat feministit.

Seksisodissa pyrittiin ennen kaikkea määrittelemään hyvää, eettisesti ja poliittisesti kestävää seksiä ja seksuaalisuutta. Pornovastaiset feministit vastustivat pornon lisäksi muun muassa sadomasokismia ja seksityötä. Heidän mielestään ne olivat patriarkaalisia, epätasa-arvoa erotisoivia seksuaalisia käytäntöjä,  joiden hyväksyminen on naisille katastrofi. Seksipositiiviset feministit puolestaan korostivat naisten oikeutta omiin valintoihin ja seksuaalista toimijuutta. He eivät uskoneet seksuaalisuuden rajoittamiseen feminismin nimissä.

Nykyään näyttää siltä, että seksuaalista vapautumista peräänkuuluttava feminismi voitti. Feministisen seksin kysymys on ratkaistu: vastustetaan väkivaltaa ja ollaan seksipositiivisia, mitä se sitten tarkoittaakin. Nykyfeminismi puhuu liberaalein äänenpainoin naisen nautinnosta ja (ainakin näennäisestä) toimijuudesta. Tell me what you want, what you really really want – feministi tietää mitä haluaa, eikä epäröi vaatia sitä.

Nykyfeministi ei esitä liian vaikeita kysymyksiä seksin harmaista alueista: rajuista fantasioista, jotka on vaikea yhdistää feministisiin arvoihin. Pornosta, jonka katsominen tuntuu yhtä aikaa sosiaaliselta odotukselta, pahalta ja kiihottavalta. Hän ei esitä vaikeita kysymyksiä seksityöstä.

Hän ei kysy, miksi seksistä miesten kanssa seuraa hyväksikäytetty olo, vaikka mies olisi kuinka tosi ihana. Hän ei kysy sitäkään, miksi naisten alistaminen sängyssä tuntuu yhtä aikaa kauhealta ja niin hyvältä.

Sen sijaan 1900-luvun lopulla näitä kysymyksiä esitettiin. Ennen kaikkea niitä esittivät – ja niihin tarjosivat vastauksia – radikaalifeministit.

Radikaalifeminismi on 1960-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt feminismin suuntaus, jonka mukaan naisiin kohdistuva sorto on kaikista  sorron muodoista syvimmälle juurtunut. Vaikka radikaalifeministit ovat hajanainen joukko, heitä yhdistää käsitys seksistä feminismin keskeisenä kysymyksenä. Kuten Catharine MacKinnon (s. 1946) kirjoittaa vuoden 1982 esseessään: Seksuaalisuus on feminismille samaa kuin työ on marxismille — jotain yhtä aikaa kaikkein ominta ja kaikkein riistetyintä.

Liikkeen sisäiset ristiriidat ovat raivostuttavia, mutta ne ovat feministisen politiikan edellytys.

Radikaalifeministinen ajattelu räjäytti tajuntani. Lukiessani MacKinnonin kirjoituksia ja puheita olin raivoissani patriarkaatille, mutta myös kanssafeministeilleni. Mitä enemmän luin, sitä selvemmäksi minulle nimittäin kävi, kuinka näennäinen nykyfeministien konsensus seksin kysymyksissä on. 

Kukaan ei oo niin radikaali enää, tekstasin ystävälleni lukiessani Andrea Dworkinia (1946–2005). Luin, kuinka radikaalifeministit keskeyttivät feministisen seksuaalisuuskonferenssin mielenilmauksella. Luin pornovastaisista kamppailuista, jotka nyt rajoittamattoman nettipornon aikakaudella tuntuvat ajankohtaisemmilta kuin koskaan. En voinut olla ajattelematta, että radikaalifeministit olivat oikeassa. Ja että minua on huijattu. Seksisotia ei voittanut seksuaalinen vapaus vaan pääoma.

Myöhemmin opin, että radikaalit jenkkifeministit eivät olleet aina oikeassa. Luin siitä, miten radikaalifeministiset ryhmät häiritsivät LGBT-aktivisteja AIDS-epidemian aikaan. Opin, että pyrkimykset pornon ja seksityön kriminalisoimiseksi vahingoittivat pääasiassa seksityötä tekeviä ihmisiä, suuryritysten välttyessä taloudellisilta haitoilta. Opin, että ihailemani Andrea Dworkin oli siionisti, joka näki Israelin valtion perustamisen Palestiinaan ihanteellisena esimerkkinä sorrettujen ihmisten itsemääräämisoikeuden toteutumisesta, ja ajatteli, että naisten sorrettuna ryhmänä tulisi ottaa tästä separatismista mallia.

Radikaalifeministien usein vain sukupuoleen perustuva analyysi ei kykene selittämään sortavia rakenteita tyydyttävästi. Keskeinen kysymys ei kuitenkaan lakannut olemasta se, miksi feministit eivät enää puhu seksistä tosissaan ja kriittisesti, kuten nämä naiset puhuivat.

Ei ole kyse siitä, etteivätkö nykyfeministit tekisi seksin politiikkaa. Seksisotien jälkeisiä saavutuksia ovat muun muassa Me Too, tiukemmat seksuaalirikoslait ja sortavien seksuaalimoraalikäsitysten muutokset. Suomessa yksi viime aikojen tärkeimmistä ja näkyvimmistä teoista feministisessä seksin politiikassa oli Suostumus2018-lakialoite, jonka seurauksena seksuaaliväkivallan – ja siten myös seksin – määritelmää Suomen laissa muutettiin.

Kun internetin Incel-yhteisöt julistavat naisten velvollisuutta harrastaa seksiä miesten kanssa ja antigender-liike kasvattaa suosiotaan, tällainen feministinen seksin politiikka on elintärkeä vastavoima.

2020-luvun feministit Suomessa ovat kuitenkin tehneet pääasiassa sellaista seksiin liittyvää politiikkaa, johon tarvitaan konsensusta, ei problematisointia. Tämä voi olla strategisesti hyvä ajatus: joskus on todellakin syytä oikoa mutkia suoriksi ja liittoutua yhteisen tavoitteen vuoksi.

Konsensuspolitiikkaa ei saa kuitenkaan tehdä feminismin sisäisen keskustelun kustannuksella. Liikkeen sisäiset ristiriidat ovat raivostuttavia, mutta ne ovat feministisen politiikan edellytys. Ja jos jokin niin valtava aihe kuin seksi alkaa tuntua siltä, ettei feministien enää tarvitse keskustella siitä keskenään, on se merkki siitä, että keskustelulle on korkea aika.

Meistä ei tule vapaita vain siksi, että päätämme vapautua.

Filosofi Amia Srinivasan (s. 1984) herättelee keskustelua seksin vaikeudesta vuonna 2021 julkaistussa ja vasta suomennetussa esseekokoelmassaan Halun politiikka. Srinivasanin mukaan feministien on politisoitava seksi uudelleen, ja pian. On nostettava porno pöydälle, samoin seksuaaliset mieltymykset ja seksityö. On nostettava pöydälle seksin vaikeat kysymykset ja harmaat alueet, ei moralisoiden vaan kriittisesti. Ei valtakulttuurin ehdoilla vaan feminismistä käsin. Srinivasan kirjoittaa:

”Vaikka ajattelemme seksin olevan äärimmäisen yksityinen asia, se on tosiasiassa varsin julkista. Roolimme, tunteet, joita tunnemme, se, kuka antaa ja kuka ottaa, kuka vaatii, kuka palvelee, kuka haluaa ja kuka on haluttu, kuka hyötyy ja kuka kärsii – nämä säännöt on kirjoitettu kauan ennen kuin tulimme tähän maailmaan.”

Henkilökohtainen on poliittista. Seksi on poliittista. Se, mitä tästä havainnosta seuraa, on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Seuraavaksi feministin on nimittäin vastattava kysymykseen siitä, kuinka pitkälle olemme valmiit menemään. Olemmeko valmiit esimerkiksi alistamaan seksuaaliset halumme feministiselle politiikalle?

MacKinnon, Dworkin ja muut radikaalifeministit vastaavat myöntävästi epäröimättä. He eivät hyväksy ajatusta siitä, että seksuaalinen halu tapahtuisi politiikan ulkopuolella. Ei ole mitään esipoliittista halua tai haluttavuutta, vaan halut muovautuvat maailmassa ja siten niitä on myös mahdollista muokata feministisemmiksi.

Toista näkemystä edustaa  Pulitzer-palkittu kriitikko Andrea Long Chu (s. 1992). Chun mielestä poliittiset periaatteet eivät kuulu seksuaalisten halujen maailmaan. Jos kiihotumme vain valkoisista cissukupuolisista ihmisistä, syy voi olla rasistisen ja transfobisen yhteiskunnan, hän myöntää. Silti Chu ajattelee, että parasta on olla tekemättä asialle mitään, sillä yritykset muokata haluja poliittisia ihanteita vastaavaksi johtavat vain moralismiin.

On vaikeaa määrittää, mihin raja seksin poliittisuuden ja yksityisyyden välillä vedetään. Radikaalifeministien jalanjäljissä voimme perustellusti toivoa esimerkiksi misogynian, seksuaalisen rasismin, läskifobian ja transfobian poisoppimista. Silti Chu ei ole väärässä, sillä haluihin kohdistetut vaatimukset ovat aina poliittinen riski. Feministisetkin väitteet seksuaalisten halujen muovattavuudesta alkavat helposti toistaa eheytyshoitojen väkivaltaista logiikkaa: jos emme ole born this way, vaan halut todella ovat muovattavissa, emmekö voisi yksinkertaisesti päättää haluta normatiivista heteroseksiä?

Meillä on oltava oikeus omiin haluihimme, olivat ne millaisia tahansa. Niinpä kun homomiehet kirjoittavat Grindr-profiiliinsa ”ei lihavia, ei aasialaisia”, tai kun lesbot toistelevat, ettei heitä voi vaatia harrastamaan seksiä transnaisten kanssa, he eivät ole väärässä. Ei ole kenenkään asia vaatia ketään harrastamaan seksiä kanssaan. Seksi on yksityistä, ja jokaisen on voitava päättää itse, kaikkien osapuolten suostumuksen rajoissa, millaista seksiä harrastaa.

He eivät kuitenkaan ole myöskään oikeassa, Riikka Taavetti ajattelee.

”On samaan aikaan niin, että ihminen saa haluta ketä haluaa, että niin, että on mahdollista tarkastella kriittisesti niitä rakenteita, jotka sen halun rakentaa”, Taavetti pohtii.

”Vaikka seksuaaliseen haluun liittyy ajatus siitä, että se ei ole rationalisoitavissa, vierastan ajatusta siitä, että se olisi kaiken keskustelun ulkopuolella. Vallan ulkopuolelle ei ole asettumista.”

Seksin poliittisuudesta kieltäytyminen voi olla itsessään poliittinen strategia. Kirjailija Maggie Nelson
(s. 1973) argumentoi esseessään Balladi seksuaalisesta optimismista (2022) että riippumatta siitä, kuinka perusteltua halujen poliittinen kritiikki on, feministien tulisi luopua siitä. Yrittämällä ”puhdistaa” seksiä ongelmallisista valtasuhteista, onnistumme hänen mukaansa vain sulkemaan itsemme todellisen seksuaalisen vapauden ja nautinnon mahdollisuudelta. Haluaminen on outoa ja joskus ongelmallista ja tälle tosiseikalle pitäisi vain antaa periksi.

Tällaisista yrityksistä asettua Taavetin sanoin ”vallan ulkopuolelle” ei kuitenkaan ole seksin feministisen politiikan ohjenuoriksi. Ne jättävät nimittäin huomiotta yhden tärkeän seikan: meistä ei tule vapaita vain siksi, että päätämme vapautua.

On heitä, jotka kykenevät epäpolitisoimaan oman nautintonsa. On kuitenkin myös meitä, joilta mikään määrä puhetta seksuaalisesta vapautumisesta ei poista niitä ristiriitaisia tunteita ja kokemuksia, joita haluamiseen tässä maailmassa liittyy.

Srinivasan kirjoittaa, että 60-luvun seksuaalinen vallankumous jäi puolitiehen, eikä kukaan meistä ole vielä koskaan ollut vapaa. Ja jos vaadimme seksin politiikkaa, jossa käyttäydymme kuin olisimme, vieraannutamme ne lukemattomat ihmiset, joille tällainen politiikka ei ole nykyolosuhteissa mahdollista.

Vuonna 1982 pornoa vastustavat feministit tunkeutuivat häiriköimään feminististä Barnardin seksuaalisuuskonferenssia. Heillä oli yllään paidat, joissa luki: Feministisen seksuaalisuuden puolesta. Jos kysyisin heiltä, onko feminististä harrastaa väkivaltaista seksiä, he vastaisivat kieltävästi. Myös minun on vaikeaa perustella itselleni sellaisesta seksistä nauttimista feministisenä tekona.

Toisin kuin radikaalifeministeille toisinaan, minulle halujen poliittisessa kritiikissä ei kuitenkaan ole kyse moralismista tai puritanismista. Kyse on ennen kaikkea yrityksestä ymmärtää ja kunnioittaa kysymyksen monimutkaisuutta. Feministisen teorian lukeminen ei ehkä auta saamaan orgasmeja, mutta se auttaa ymmärtämään, miksi nautinto on joskus vaikeaa. Seksi patriarkaatissa on useammin ristiriitaista kuin feministisen emansipaation teko. Halujemme taustalla on tuhansien vuosien sorron raskas taakka, ja usein haluaminen tuntuu pahalta.

Ristiriidat eivät kuitenkaan ratkea radikaalifeministisellä moralismilla tai yksisilmäisellä liberaalilla seksipositiivisuudella. Sen sijaan uskon, että juuri seksiin liittyvien vaikeiden tunteiden tarkastelu voi laajentaa seksin feministisen politiikan horisontteja, johtaa moralismin tai seksipositiivisuuden sijaan tarkkaavaisuuteen.

Ja jos jotain tarvitsemme kipeästi, niin tarkkaavaisuutta. Tarvitsemme uutta seksin feminististä politiikkaa, ja sen politiikan on oltava herkkää, yhtä aikaa haastavaa ja kärsivällistä. Sellaista, joka ei keskity vain antifeminististen näkemysten vastustamiseen, vaan keskustelee. Uuden seksin politiikan täytyy olla uteliasta vaikeille kysymyksille ja ristiriidoille – myös niille, jotka eivät ratkea. Sillä halusimme tai emme, seksin feministinen politiikka tulee aina olemaan ristiriitojen politiikkaa. Ristiriitojen feminismin ja valtakulttuurien välillä ja feminismin sisällä, mutta myös yksilön sisällä.

En ole varma, mitä feminismin sisäisistä ristiriidoista seuraa feministiselle liikkelle. En tiedä, mitä yksilön sisäiset ristiriidat tarkoittavat minulle. Ehkä paneminen on yksinkertaisesti liian monimutkainen kysymys, jotta siihen voisi saada yksinkertaisia vastauksia.

Mutta seksi on henkilökohtaisinta ja poliittisinta, mitä meillä on, ja meidän feministeinä on opittava tulemaan sen kanssa toimeen.

Tämäkin juttu on parempi paperilla.

Haluamme, että mahdollisimman moni pääsee lukemaan Tulvan feminististä journalismia, joten laitoimme lähes kaikki jutut ilmaiseksi verkkoon. Lehden tekeminen ei kuitenkaan ole ilmaista, joten tilaajien tuki on meille valtavan tärkeää. Jos tykkäsit lukemastasi, voisitko harkita lehden tilaamista kotiin? Hyvän mielen lisäksi saat paremman lukukokemuksen, juttumme nimittäin tuntuvat ja näyttävät paremmilta paperilla. Tilaa nyt!

Etkö halua sitoutua lehtitilaukseen tai ostaa irtonumeroa? Voit myös kiittää verkkosisällöistämme MobilePay-lahjoituksella numeroon 71312. Pienestäkin summasta on apua! Mainitse viestissä, että raha on tarkoitettu Tulvalle, niin se päätyy varmasti oikeaan osoitteeseen!

Tilaa

LUE SEURAAVAKSI:

Joskus harvoin seksuaalirikoksesta seuraa rangaistus. Millainen sen pitäisi olla, jotta oikeus toteutuisi? Voiko traumoja, vihaa ja kipua hyvittää rahalla tai vapaudenmenetyksellä, kysyy teologi Frida Kriikku esseessään.

Piditkö lukemastasi?

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Tulva kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.