Pascal Lièvre inspiroituu ensimmäisen allon feministeistä.
HH: Videoteoksesi Dreaming in the Dark on esillä Ranskan instituutissa Helsingissä. Se käsittelee suomalaisen feminismin ensimmäistä aaltoa, eli naisia, jotka muun muassa kamppailivat äänioikeuden puolesta. Aihe kiinnostaa nykyään hädin tuskin suomalaisiakaan – miten itse innostuit siitä?
PL: Tulin Suomen ensimmäistä kertaa vuonna 2007, kun osallistuin ranskalaisten taiteilijoiden ryhmänäyttelyyn Helsingissä. Silloin tutustuin taidekriitikko Marja-Terttu Kivirintaan ja meistä tuli ystäviä. Hän kertoi minulle suomalaisista feministeistä. Olin kiinnostunut vuoden 1907 eduskuntavaaleista, koska ne olivat Euroopan ensimmäiset, joissa naisilla oli äänioikeus ja maailman ensimmäiset, joissa naisia valittiin kansanedustajiksi. Ajattelen, että niissä vaikuttaneet 1800-luvulla syntyneet naiset ovat poliittisen feminismin esiäitejä ja esikuvia, joista voimme voimaantua.
Kaksi vuotta sitten Marja-Terttu kertoi minulle olevansa vakavasti sairas ja lupasin tulla käymään hänen luonaan. Hain tutkimusapurahaa, ja yllätyksekseni sain sen. Matkustin Helsinkiin paitsi tekemään tutkimusta myös tapaamaan ystävääni. Hän menehtyi muutamaa viikkoa myöhemmin.
Näyttely on omistetty Marja-Tertulle. Hänen ja toisen ystäväni taidetuottaja Krista Mikkolan neuvosta tapasin Helsingissä useita naisia, joita haastattelin teosta varten. Tuija Pulkkinen, Riikka Taavetti, Minna Henriksson, Anna Broms, Lotta Petronella, Cécile Orblin, Vappu Taipale ja Rosa Meriläinen auttoivat minua kokoamaan 41 naisen listan, joiden nimet esitän videolla.
HH: Kuinka hyvin tunsit suomalaisen feminismin historian ennen tutkimuksen aloittamista? Löysitkö jotain yllättävää?
PL: Ennen kuin tapasin Marja-Tertun, en tiennyt suomalaisesta feminismistä mitään. Kun tutustuin tähän herstoryyn (naishistoriaan), minua hämmästytti sen henkilöiden moninaisuus, uskomaton energia ja kaikki ne kamppailut, joita oli käyty.
Eräs feministi, josta pidin erityisesti, on Lucina Hagman (1853–1946). Hän oli yksi vuoden 1907 eduskuntavaaleissa valituista kansanedustajista. Hagman perusti Martta-järjestön, toimi Naisasialiitto Unionin ensimmäisenä puheenjohtajana ja oli aktiivinen rauhanliikkeessä. Sanotaan, että hänen kumppaninsa, tai ”kaappiystävänsä”, oli Hedvig von Schantz (1865–1942), jonka kanssa hän muun muassa asui saman katon alla.
Rehtori Hanna Andersin (1861–1914) oli tyttöjen koulutuksen puolestapuhuja.
HH: Lux Helsinki -tapahtumassa järjestetyssä paneelikeskustelussa kuvasit teosta yritykseksi käydä vuoropuhelua menneiden sukupolvien kanssa. Millainen on suhteesi aiempiin aktivistien ja taiteilijoiden sukupolviin?
PL: Ranskassa on kaunis sana, deuiller, joka tarkoittaa surutyötä. Suru ei merkitse siteiden katkaisemista kuolleisiin, vaan suhteiden ylläpitämistä heihin. On hyväksyttävä, että poismenneet vaikuttavat meihin. Samalla meillä on velvollisuuksia heitä kohtaan.
Kutsun ensimmäisen aallon feministien muodostamia verkostoja tähtikuvioiksi. Osa taivaalla näkemistämme tähdistä on jo kuollut: niiden valo saavuttaa meidät viiveellä, tehden taivaasta menneisyyden valaisevan arkiston. Sama pätee 1800-luvun feministeihin: vaikka he eivät ole enää elossa, heidän ajatuksensa, kamppailunsa ja tekonsa jatkavat loistamistaan.
HH: Videolla jäljennät näiden historiallisten henkilöiden nimet sormellasi mustaan glitteriin ja pyyhit ne heti pois. Tämä on hyvin erilainen tapa osoittaa kunnioitusta historian merkkihenkilöille kuin vaikkapa suurmiehille pystytettävät patsaat.
PL: Olen tehnyt samankaltaisia feministisiä tutkimusprojekteja eri puolilla maailmaa – Ranskassa, Japanissa, Sveitsissä, Saksassa ja Itävallassa. Tässä videossa, kuten monissa vastaavissa, nostan esiin kysymyksen feminismin näkyvyydestä ja näkymättömyydestä historian kuluessa.
Loin näyttelyä varten myös QR-koodin, joka johtaa verkkosivulle, josta löytyy lyhyt elämäkerta jokaisesta 41 feminististä. Näin he tulevat näkyviksi myös näyttelytilan ulkopuolella, internetissä.
HH: Miten kuvailisit itseäsi taiteilijana?
PL: Olen queer-feministinen mies, AIDS-aktivisti ja monialainen taiteilija. Työskentelen maalausten, videon, performanssin, valokuvan ja installaatioiden parissa. Olen kiinnostunut taidehistoriasta, filosofiasta, politiikasta, populaarimusiikista ja sukupuolesta. AIDS-aktivistina olen mukana ranskalaisessa muistoyhdistyksessä. Koordinoin työpajoja, joissa korjataan talkoovoimin AIDS-epidemian uhrien muistoksi ommeltua tilkkutäkkiä, joka on yksi maailman isokokoisimmista taideteoksista. Tästä työstä olen juuri tehnyt dokumenttielokuvan. Nykyään pidän itseäni aktivistitaiteilijana, artivistina.
Dreaming in the Dark on nähtävillä 24.2.
saakka Ranskan instituutissa (Tehtaankatu 27-29 D, Helsinki). Teoksen verkkosivut löytyvät osoitteesta lievre.fr.
