Kuva: Aava Eronen
Minä rakastan miehiä, vaikka aina se ei olekaan helppoa.
Kumppanini on mies, valkoinenkin vielä! Isäni on mies, joka kykenee mittaviin rakkaudellisiin tekoihin. Olen iloinen saadessani kutsua ystävikseni monia miehiä: pehmeitä, koviksia, iloisia, hurmaavia, vaikeita, empaattisia, karismaattisia, ärsyttäviä ja hauskoja. Sellaisenaan he ovat iloa minulle.
Kun puhutaan miehistä ja rakkaudesta, haluan ajatella feministiteoreetikko bell hooksin tavoin. Teoksessaan Mies tahtoo muuttua (2004) hän kirjoittaa, että pojat opetetaan jo lapsina pettämään itsensä. Kaikki käytös, mikä ei sovi pojalta odotettuun, tukahdutetaan. Tilalle kasvaa mies, joka taistelee itsensä kanssa.
Kun ymmärsin, mitä patriarkaatti tekee miehille, minun oli helpompi rakastaa heitä. Mutta välillä mietin, haluavatko miehet ymmärtää, mitä patriarkaatti tekee heille. Se on keskustelu, jonka toivon jokaisen miehen käyvän vertaistensa kanssa. Bell hooks kutsuu miehiä parantamaan itseään, tuntemaan ja olemaan avoimia, muistamaan aikoja, kun he olivat poikia. Hän kutsuu meidät muut rakastamaan miehiä heidän ihmisyytensä tähden, ei sen takia, että he suorittavat maskuliinisuutta tietyllä tavalla. Rakkaus tarkoittaa, että välittää miehestä myös silloin, kun hän ei tee mitään erityistä tai vastaa odotuksia. Että hyväksyy hänen olemassaolonsa ja tunteensa sellaisina kuin ne ovat.
Rakkaus yksin ei silti riitä, jos ympäröivä yhteiskunta pakottaa ihmiset jatkuvaan selviytymis-kamppailuun.
Nuorisovihamielinen politiikka, lapsiperheköyhyys ja sote-leikkaukset ajavat nuoria poikia ja miehiä puristustilaan, jossa empatia ja herkkyys jäävät taka-alalle. Kun nuorisotiloja karsitaan ja yhteisöllisyyden kokemukset ovat kortilla, alkaa me vastaan ne -ajattelu kukoistaa.
Sydämessäni läikähtää, kun näen nuoria täyttämässä kaupunkitilaa hengaillen, lojuen, maleksien ja norkoillen. Näen kamppailun ja unelman yhdessäolosta. Sitä avittavat etsivät nuoriso-ohjaajat ja muut aikuiset, jotka sanovat myös nuorille miehille rakkaudellisia sanoja ja auttavat heitä näkemään vaihtoehtoja sille, mitä poikana, miehenä ja ihmisenä oleminen voi suomalaisessa yhteiskunnassa tarkoittaa.
Haluan päättää viimeisen kolumnini Tulvassa kutsumalla mukaan feminismiin, joka ei jäljittele valkoisen ja patriarkaalisen vallan perusperiaatetta. Siinä ei ole halua hallita, järjestää ja yksinkertaistaa moninaisuutta yhdeksi totuudeksi. Ei ole pelastajia ja pelastettavia, eikä mikään voi mennä ihmisarvon ja rakkauden edelle.
Rakkaus käytännössä ja rakenteissa on se muutos sekä toiminta, jota kohti me kaikki pyristelemme. Kaipaan ja toivon itselleni ja muille rohkeutta nähdä maskuliinisuus toisin. Se on vaikeaa, mutta yritetään.
Pazilaiti Simayijiang on helsinkiläinen uiguuri, entinen lapsiaktivisti ja nykyinen basisti.
