Pojaksi puettu

Afganistanissa poikalapsi on usein tyttöä toivotumpi. Siksi monet vanhemmat päättävät tehdä tyttärestään pojan, halusi lapsi tätä tai ei. Poikana 14-vuotiaaksi elänyt afgaaninainen kertoo, millaiset jäljet kaksoiselämä häneen jätti.

Pojaksi puetut tytöt vaihtavat naistenvaatteisiin yleensä murrosiässä. Kuvituskuva, kuvan lapset eivät esiinny jutussa.

Ei ole harvinaista, että Afganistanin pääkaupungista Kabulista on sähköt poikki. Siksi ei ole myöskään harvinaista, että ostoksille lähetetty lapsi joutuu hoitamaan tehtävänsä pilkkopimeässä. Silti eräs tällainen ilta on yksi pelottavimmista, jonka 26-vuotias Farkhunda lapsuudestaan muistaa.

”Kaupassa oli pilkkopimeää, enkä nähnyt mitään. Kysyin kauppiaalta, onko hänellä myydä soijapapuja ja hän vastasi, että ei ole, tyttökulta.”

Samassa valot menivät päälle ja kauppias hätkähti, kun näki tytön sijaan edessään lyhyttukkaisen, poikien vaatteisiin pukeutuneen lapsen.

”Hän sanoi, että ääneni oli kuulostanut tyttömäiseltä”, Farkhunda muistelee. ”Säikähdin, että hän ymmärtää, mistä on kyse ja lähdin äkkiä kotiin.”

Farkhunda oli tiennyt aina olevansa tyttö. Silti hänet oli puettu poikien vaatteisiin niin kauan kuin hän jaksoi muistaa. Poikien vaatteiden mukana tulivat myös poikien oikeudet ja velvollisuudet: kauppareissut siskojen puolesta ja välillä pääsy mukaan isän työmatkoille, joilta hankittiin kankaita myytäväksi isän omistamiin kangaskauppoihin.

”Isäni liikekumppaneilla oli tapana ihmetellä kovaan ääneen, miksi ihmiset sanovat, ettei hänellä ole poikaa. Tuossahan sinun poikasi on, he taivastelivat ja osoittivat minua”, Farkhunda kertoo.

Farkhunda ei kuitenkaan ollut poika. Hän oli bacha posh.

Kaksoiselämää

Bacha posh on darin kieltä ja tarkoittaa pojaksi puettua. Kyseessä on vanha perinne, jolle on olemassa monia eri selityksiä. Jotkut vanhemmat uskovat, että tytön pukeminen pojaksi tuo onnea ja seuraava perheeseen syntyvä lapsi on poika. Joillekin kyseessä on käytännön sanelema pakko: poikien elämä on vapaampaa kuin tyttöjen, joten pojasta on enemmän apua askareissa kodin ulkopuolella. Toiset taas haluavat välttyä sääliltä, jota pojattomat avioparit saavat osakseen.

Farkhunda ei tiedä, miksi hänen vanhempansa päättivät pukea hänet pojaksi. ”Puhuin heidän kanssaan ennen tätä haastattelua. He ihmettelivät, miksi kyselen koko asiasta. Se on ihan normaalia, he vain sanoivat. Ehkä he huomasivat, että muutkin tekevät niin ja ajattelivat, että miksei mekin”, hän pohtii.

Bacha poshin arki oli hermostuttavaa kaksoiselämää siitä saakka, kun koulu alkoi.

Koulussa oli erikseen poikien ja tyttöjen luokat. Äiti yritti saada puhuttua Farkhundan poikien luokalle, mutta tämä ei käynyt opettajalle, koska papereissa luki, että lapsi oli tyttö. Niinpä Farkhunda teki kouluaamuisin jotain poikkeuksellista ja poistui kotoa pukeutuneena mekkoon ja pään peittävään hijab-huiviin.

”Tukkani oli niin lyhyt, että se puski läpi hijabin kankaasta. Luokkani tytöillä oli tapana silitellä päätäni ja ihmetellä, miten kenelläkään voi olla niin lyhyet hiukset”, Farkhunda muistelee.

Kotimatkalla taas piti löytää syrjäisä sivukuja, jolla vaihtaa päälle poikien vaatteet.

”Kun nyt ajattelen sitä, se tuntuu ihan joltain elokuvalta”, hän kertoo. ”Se oli todella jännittävää.”

Paljastumisen pelko oli jatkuva. Pahin tilanne sattui kauppareissulla, kun Farkhunda oli ostamassa perunoita. Kauppaan tuli tutun näköinen nuori mies, joka kaupusteli päivisin hampurilaisia lähellä Farkhundan kotia. Mies sanoi kauppiaalle epäilevänsä, että perunalaarin äärellä oleva poika onkin oikeasti tyttö ja aikovansa tarkistaa asian.

”Hän tuli ihan lähelleni ja kosketteli pyllyäni. Oli myöhä ja olin kaupan ainoa asiakas. Minua pelotti, mutta en reagoinut mitenkään, jatkoin vain ostosten tekemistä ja menin kotiin. Olin ehkä 10- tai 11-vuotias.”

Lapsena koettu seksuaalinen häirintä on jättänyt jäljen. Tapauksen jälkeen Farkhunda ei enää astunut jalallaan kadulle, jossa vihanneskauppa oli, vaan hoiti ostokset toisaalla. Tilanteen ajatteleminen tuntuu siltä kuin se tapahtuisi uudestaan. Mielessä pyörii, miten likaiselta mies näytti.

Farkhunda ei ole ikinä kertonut tapahtuneesta vanhemmilleen.

”Ajattelin, että minun pitää kestää se kuin mies.”

Kovista kokemuksista huolimatta Farkhunda ajattelee päässeensä varakkaan kaupunkilaisperheen tyttönä helpommalla kuin useimmat vastaavassa tilanteessa olevat. Kaupungin kadut tarjosivat yksityisyyttä, jollaista ei ole pienissä kylissä, missä kaikki tietävät toistensa asiat.

”En usko, että maalla voi piilottaa olevansa tyttö. Pelottaa ajatella, miten yksin tytöt siellä ovat, jos kylän miehet päättävät hyökätä heidän kimppuunsa.”

Älä puhu kuukautisista

Usein bacha posh -vuodet päättyvät murrosikään. Farkhunda oli 13-vuotias, kun hänellä alkoivat kuukautiset.

”Kauhistuin, sillä olin pukeutunut perinteiseen afganistanilaiseen poikien pukuun, joka on kokovalkoinen”, hän kertoo. Housut olivat ihan veressä, eikä niitä päässyt vaihtamaan, sillä perhe oli kyläilemässä sukulaisten luona. Farkhunda ryntäsi vessaan, missä hän pesi housut niin hyvin kuin suinkin pystyi ja väitti aikuisille, että oli kaatanut päälleen vesilasin.

”En ole varma, uskoivatko he selitystä”, Farkhunda miettii. Selitys oli kuitenkin keksittävä, sillä äiti oli sanonut monta kertaa, että kun kuukautiset alkavat, niistä ei saa kertoa kenellekään, koska ne ovat häpeällinen asia. Niinpä Farkhunda piti tapahtuman omana tietonaan ja jatkoi pojaksi pukeutumista.

Bacha poshin aloittaminen on vanhempien päätös, samoin yleensä lopettaminen. Farkhunda kertoo, ettei koskaan valittanut vanhemmilleen poikien vaatteiden käyttämisestä, sillä se ei edes tuntunut asialta, jota olisi voinut kyseenalaistaa. Lopetuspäätöksen hän kuitenkin teki itse ollessaan 14-vuotias.

”Olin siihen aikaan shiiamuslimeille tarkoitetussa yksityiskoulussa ja tosi uskonnollinen. Sanoin vanhemmilleni, että haluan käyttää hijabia, eivätkä he estäneet minua.”

Isän oli aluksi vaikea nähdä lapsensa tyttönä. Kun Farkhunda pukeutui ensimmäistä kertaa tyttöjen vaatteisiin, siskot olivat siivoamassa perheen pihaa. Afganistanissa siivoaminen on naisten työtä.

”Menin auttamaan ja isä yritti estää. Se ei ole sinua varten, hän sanoi. Vastasin, että olen nyt tyttö, joten voin ihan hyvin siivota.”

Aluksi Farkhundaa hävetti käyttää naistenvaatteita julkisesti. Punainen oli tyttöjen värinä täysin poissa laskuista. Isä yritti auttaa tuomalla töistä kotiin miehille tarkoitettuja hillittyjä kankaita, joista ommeltuja yksinkertaisia mekkoja Farkhunda käytti hijabin kanssa.

Nykyään Farkhunda ei peitä hiuksiaan. Uskonnollinen vaihe päättyi, kun hän sai myöhemmin teini-iässä isältään lahjaksi älypuhelimen, tietokoneen ja nettiyhteyden. Pääsy tiedon äärelle muutti maailmankuvaa nopeasti. Sosiaalisen median kautta hän sai esimerkkejä voimaantuneista naisista, jotka opiskelivat ja kehittivät itseään.

Samaan aikaan hän luki paljon: kuuluisien johtajien, kuten Hillary Clintonin, Nelson Mandelan ja Michelle Obaman elämäkertoja sekä Khaled Hosseinin romaaneja, jotka kertovat sekä naisten että hazara-vähemmistön huonosta kohtelusta. Hazarat ovat etninen ryhmä, jota erityisesti Afganistania nykyään hallitseva terroristijärjestö Taliban vainoaa. Farkhunda on itsekin hazara.

Farkhunda omisti parin vuoden ajan elämänsä someaktivismille, jonka tavoitteena oli naisten ja tyttöjen aseman parantaminen maassa, jossa monet naiset elävät jatkuvan väkivallan uhan alla. Pari vuotta aktiivisena olleen sivun nimi oli Hazara Girl.

”Kirjoitin kaikkiin postauksiini, että tytöillä on oikeus elää”, Farkhunda kertoo. Tässä haastattelussa hän ei esiinny oikealla nimellään aiheen arkaluontoisuuden vuoksi, mutta peitenimellä on oma merkityksensä. Se on kunnianosoitus Farkhunda Malikzadalle, jonka vihainen väkijoukko tappoi Kabulissa vuonna 2015 siksi, että hänen väitettiin valheellisesti syyllistyneen Koraanin polttamiseen. Malikzadan tappajat saivat aluksi kuolemantuomiot, mutta myöhemmin korkein oikeus lievensi ne vankeustuomioiksi.

”Totta kai siinä kävi niin. Afganistanissa on aina lopulta naisten syytä, jos miehet tekevät jotain pahaa”, Farkhunda puuskahtaa.

Padotut tunteet

Afganistanissa ei ole liikettä, joka vaatisi bacha posh -perinteestä luopumista. Farkhunda ei muista nähneensä sosiaalisessa mediassa ikinä keskustelua aiheesta. Hän toivoo, että aiheesta puhuttaisiin enemmän ja kriittisemmin, sillä hänelle kokemuksesta on seurannut paljon pahaa.

Lapsuudessa koettu jatkuva paljastumisen pelko ja kaksoiselämän aiheuttama stressi purkautuivat teini-iässä mielenterveysongelmina.

”Olin vihainen kaikille miehille. Riitelin opettajieni kanssa, vaikka minut oli kasvatettu kunnioittamaan aikuisia.”

Farkhundan käsivartta pitkin risteilee joukko vaaleana hohtavia arpia. Ne ovat muisto kerrasta, jolloin hän viilteli itseään kesken koulupäivän. Opettaja sanoi, että kertoo tapahtuneesta Farkhundan vanhemmille.

”Minä vastasin, että viillän häntä seuraavaksi. Käyttäydyin kuin mies, en halunnut kenenkään näkevän heikkouksiani. Ajattelin, että en saa itkeä.”

Myrskyisän teini-iän jälkeen Farkhunda pääsi opiskelemaan yliopistoon. Opinnot olivat aivan loppusuoralla, kun Yhdysvallat päätti vetää joukkonsa pois Afganistanista. Amerikkalaisten lähtö avasi valtatyhjiön, jonka Taliban täytti nopeasti. Elokuussa 2021 Taliban valtasi Kabulin. Farkhundan perhe pakeni väkivaltaisuuksia Iraniin, mutta hän itse uskoi, että jos vain jäisi vielä hetkeksi, voisi hän jatkaa opintojaan ja valmistua. Niinpä Farkhunda jäi Kabuliin sukulaisten luo.

Pian Taliban kuitenkin kielsi naisilta opiskelun. Tämä ei tullut yllätyksenä, sillä vuotta aiemmin Farkhunda oli selviytynyt terrori-iskusta, jonka järjestö teki Kabulin yliopistoon. Luento oli juuri ollut alkamassa, kun opettaja säntäsi saliin ja kehotti kaikkia juoksemaan pakoon niin nopeasti kuin mahdollista. Paikalle oli tulossa aseistautuneita Taliban-taistelijoita. Farkhunda jäi henkiin, mutta monet eivät. Kymmenet kuolivat tai haavoittuivat – osa luoteihin, osa yrittäessään hypätä pakoon korkean rakennuksen ikkunoista.

Opiskelun muututtua mahdottomaksi Farkhunda seurasi perhettään Iraniin. Elämä oli tyhjää ilman vanhoja rutiineja ja pikkusiskot alkoivat painostaa häntä menemään naimisiin. Afganistanissa on tapana, että pikkusiskot eivät mene naimisiin ennen isosiskoaan.

Uusi alku

”En ollut koskaan erityisesti haaveillut avioliitosta, mutta en tiennyt mitä muutakaan tehdä. Sanoin isälleni, että haluan miehen, joka ei pakota käyttämään hijabia ja ymmärtää, että haluan opiskella”, Farkhunda kertoo. Suomesta löytyi vaatimukset täyttävä afganistanilainen mies. Mies olisi halunnut tulla hakemaan morsiamensa Iranista, mutta Farkhunda ei suostunut. Hän teki matkan yksin.

Edes lapsuudenperheen jättäminen ei saanut Farkhundaa itkemään. Tunteet purkautuivat kauheana päänsärkynä Iranin ja Turkin rajaa ylittäessä.

Farkhunda on nyt asunut Suomessa vuoden. Vanhat vihantunteet miehiä kohtaan nostavat edelleen välillä päätään myös uudessa avioliitossa, mutta hän on opetellut tulemaan niiden kanssa toimeen.

”Aviomieheni tuntee minut. Elämme kahdestaan, ja jos meillä on riitaa, menen istumaan yksin toiseen huoneeseen ja pyydän häntä jättämään minut rauhaan, kunnes olen valmis puhumaan.”

Mies tietää Farkhundan taustan bacha poshina, mutta ei kaikkea vaimonsa koettelemuksista. Lapsena opitusta salailusta on vaikea totutella aikuisena eroon.

”Olen luonteeltani sellainen, etten halua kertoa kenellekään kaikkea. Joskus suutun, kun mieheni kyselee tavallisiakin asioita, kuten mitä haluan tuliaisiksi ulkomaanreissulta.”

Avautuminen omista tunteista tuntuu pelottavalta, kun siihen ei ole tottunut. Farkhunda kertoo, että hän epäilee muiden säälivän häntä, jos totuus menneisyydestä paljastuu kokonaan. Myötätuntoa on vaikea ottaa vastaan, kun on rakentanut suojamuureja ympärilleen lapsesta saakka.

Eikä Farkhunda halua, että menneisyys määrittää häntä ihmisenä.

”Yritän nyt vihdoin selvittää, kuka todella olen, jos en ole poika tai harras uskovainen. Mutta haluan silti kertoa tässä haastattelussa tarinani, jotta ihmiset tietäisivät tästä ilmiöstä ja jotta voisin toimia vertaistukena samassa tilanteessa oleville tytöille.”

Farkhunda ajattelee, että avain bacha posh -perinteestä luopumiseen on naisten voimaantumisessa. Naisilla on Farkhundan mielestä paljon sellaista valtaa, jota he eivät edes huomaa. Se pitäisi valjastaa tasa-arvotyön käyttöön. Mieleen tulevat äidin ohjeet kuukautisten salaamisesta: niistä ei saanut kertoa isälle, joka pöyristyisi koko aiheesta. Farkhunda ei kuitenkaan totellut äitiään, vaan kertoi kerran isälleen, ettei voi tänään rukoilla, koska hänellä on kuukautiset. Isä ei ollut asiasta moksiskaan, vaikka äiti pitikin tytärtään hävyttömänä. Isäänsä Farkhunda muistuttaa aina välillä tukemaan tyttöjä, jotka haluavat opiskella ja parantaa asemaansa.

”Naisten on elettävä elämäänsä eikä vain odottaa aviomiestä saapuvaksi”, Farkhunda painottaa. ”Kun naiset kunnioittavat itseään ja tietävät arvonsa, vaikuttaa se koko perheeseen ja sitä kautta koko yhteiskuntaan.”

Tämäkin juttu on parempi paperilla.

Haluamme, että mahdollisimman moni pääsee lukemaan Tulvan feminististä journalismia, joten laitoimme lähes kaikki jutut ilmaiseksi verkkoon. Lehden tekeminen ei kuitenkaan ole ilmaista, joten tilaajien tuki on meille valtavan tärkeää. Jos tykkäsit lukemastasi, voisitko harkita lehden tilaamista kotiin? Hyvän mielen lisäksi saat paremman lukukokemuksen, juttumme nimittäin tuntuvat ja näyttävät paremmilta paperilla. Tilaa nyt!

Etkö halua sitoutua lehtitilaukseen tai ostaa irtonumeroa? Voit myös kiittää verkkosisällöistämme MobilePay-lahjoituksella numeroon 71312. Pienestäkin summasta on apua! Mainitse viestissä, että raha on tarkoitettu Tulvalle, niin se päätyy varmasti oikeaan osoitteeseen!

Tilaa

LUE SEURAAVAKSI:

Valtaosa suomalaisista yksinhuoltajista on naisia. Asetelma on niin yleinen, että se alkaa erehdyttävästi näyttää normaalilta. Miksi ystävät eivät tuomitse isää, joka hylkää omat lapsensa, pohtii tahtomattaan yksinhuoltajaksi joutunut Liisa.

Piditkö lukemastasi?

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Tulva kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.