Konfliktiuutisoinnissa usein korostetaan siviiliväestön kärsimystä – videot siitä, miten Venäjän droonit moukaroivat Ukrainan infrastruktuuria ovat valitettavan yleinen näky sosiaalisessa mediassa. Lehtihaastatteluissa siviilinaiset kertovat kokemastaan kauhusta.
Tästä huolimatta merkittävä osa kuolonuhreista syntyy rintamalla, jossa on pääosin miehiä taistelemassa. Onko sotilaan kärsimys merkityksettömämpää kuin siviilin?
”Ihmisen elämällä ei yksinkertaisesti voi sodassa olla arvoa”, kiteyttää Helsingin yliopiston historian yliopistonlehtori Risto Marjomaa.
Sodassa kaikki häviäisivät, jos ihmisten kuolema otettaisiin huomioon. Konfliktit olisivat mahdottomia, jos Venäjän presidentti Vladimir Putin tai Ukrainan Volodymyr Zelenskyi todella kokisivat kaikkien kuolleiden olevan heidän vastuullaan. ”Miten voisimme ajatella Suomen voittaneen talvisodan, jos 20 000 ihmistä kuoli?”, Marjomaa kysyy.
Sotilaiden dehumanisointi mahdollistaa sodan, ja siihen osallistuvat kaikki, joilla on sodassa intressejä. Marjomaa nostaa esimerkiksi tilanteen, jossa suomalaisilla oli mahdollisuus kirjoittaa Ukrainaan meneviin ammuslahjoituksiin terveisiä.
Muun muassa kirjailija Sofi Oksanen kirjoitti lahjoitukseen kevytmielisen ”jaxuhali”-viestin, vaikka tiesi sen menevän sotilaskäyttöön. ”Sitten ihmetellään, miksi Venäjällä demonisoidaan ja dehumanisoidaan meitä. Ei sota onnistu muuten,” Marjomaa toteaa.
Armeija tekee naisista miehiä
Marjomaa on tutkinut uransa aikana historiallisia konfliktitilanteita ja niiden sukupuolirooleja. Kaikkien maailman maiden asevoimissa palvelee pääosin miehiä: Yhdysvaltojen armeijan sotilaista yli 80 prosenttia on miehiä, Suomessa taas asepalveluksen suorittavista noin 85 prosenttia on miehiä.
Historiallisesti miehet ovat puolustaneet asutusta ja suorittaneet fyysisiä tehtäviä, mutta tähänkin löytyy poikkeuksia. Biologista mieheyttä keskeisempää on maskuliinisuus, jolla on hegemoninen asema väkivallan historiassa.
Marjomaa nostaa esimerkiksi Dahomeyn kuninkaallisen kaartin, joka oli joukko naissotilaita Afrikassa noin 1600–1900-luvulla.
He eivät kuitenkaan olleet sotilaina naisia, vaan heistä tuli miessotureita: ”Kuninkaallisen naiskaartin sotilaat eivät pesseet omia pyykkejään tai tehneet omia ruokiaan, vaan heidän piti hankkia oma vaimo tekemään nämä asiat. Heidän tehtävä oli hoitaa maskuliinisia asioita, ja muut naiset hoitivat feminiiniset asiat.”
"Euroopan militaristipiirit pitivät sodan syttymistä suotavana, jotta naisasialiikettä saataisiin hillittyä."
Myös nykypäivänä näkyy sama ilmiö. Ukrainassa on sotinut lähes 70 000 naista, mutta heistä ei pahemmin puhuta. Sotilasasuun sonnustautuminen tekee siviilistä sotilaan: ”Jos nainen vetää vihreää päälle, hänetkin on lupa tappaa.”
Naiset astuvat armeija-asussa sotilaan rooliin, joka miehelle kuuluu jo syntyessä. ”Kun sisällis- tai sissisodassa mies kuolee, hänet lasketaan aina sotilaaksi, sillä tappotilastot tahdotaan mahdollisimman suuriksi. Se on helppo tapa saada tappo omalle tilille.”
Esimerkiksi Israel on uutisoinut Gazassa tappaneensa huomattavasti enemmän Hamasin sotilaita kuin mitä heitä on alun alkaen ollutkaan.
Miesten roolilla sodassa kuolevina on Marjomaan mukaan pitkä ja universaali kulttuurinen tausta. Historian saatossa miehet ovat saaneet valtaa ja arvostusta, mutta kääntöpuolena on ollut uhka kuolla verisesti ja raa’asti.
Syy miesten sotimiselle on myös osin psykologinen. Marjomaa kertoo, että useissa tutkimuksissa on ilmennyt, että miehet ovat naisia halukkaampia osallistumaan hierarkkisiin rakenteisiin.
Miehet kokevat merkityksellisyyttä ollessaan osa jotain isompaa, vaikkeivat he itse olisikaan valta-asemassa. Miehet ovat valmiita vaihtamaan yksilöllisyytensä maskuliinisen mieheyden naamariin.
Onko maskuliinisuus aina väkivaltaista?
Marjomaa huomauttaa, että konflikteissa tehdään aina jako siviileihin ja sotilaisiin. Historiallisesti siviilit ovat useimmiten olleet naisia ja lapsia, minkä takia heidät yhä niputetaan usein yhteen, vaikka todellisuudessa sukupuolirajat ovat ajan saatossa heikentyneet.
Rauhan aikana yhteiskunnassa suojellaan lapsia, mutta sotatilanteessa myös naiset lasketaan puolustettaviksi. Yhteiskunta tekee tiukan rajauksen maskuliinin eli sotilaan ja feminiinin eli siviilin välille.
Vahva jaottelu on myös yhteiskunnan valtapeliä. Sodat ovat historiallisesti olleet tapa pitää valta hallitsevalla ryhmällä eli miehillä. Ensimmäisessä maailmansodassa Euroopan militaristipiirit pitivät sodan syttymistä suotavana, jotta naisasialiikettä saataisiin hillittyä. Nykypäivän ilmapiirissä on Marjomaan mukaan samoja merkkejä.
”Puhutaan ”maskuliinisuuden kriisistä”. Soturiajatus on yksi maskuliinisuuden viimeisistä linnakkeista. En kuitenkaan koe olevani yhtään vähemmän mies, kun en ole ketään koskaan ampunut. Minä ja armeija emme oikein tulleet toimeen”, hän naurahtaa.
Aseistakieltäytyjäliiton järjestökoordinaattori Aku Kervinen yhtyy Marjomaan ajatuksiin omien kokemustensa perusteella. Kervinen suoritti asevelvollisuuden sijaan siviilipalveluksen, minkä hän jälkikäteen ajattelee olleen vastalause perinteisille sukupuolirooleille ja epätasa-arvoiselle asevelvollisuusjärjestelmälle.
”Tämä on yksi esimerkki siitä, että maskuliinin ei tarvitse olla väkivaltainen”, hän kommentoi.
Silti yhteiskunnassa vallitsevien arvojen mukaan miehen tulisi käydä armeija ollakseen oikeanlainen mies. Kervinen kertoo aiheeseen liittyvän anekdootin: ”Eräs meidän aktiivimme oli kerran jakamassa tietoa siviilipalveluksesta kutsuntapaikkojen läheisyydessä, kun sotilashenkilö oli tullut kysymään, että onko hän itse käynyt armeijan. Aktiivimme vastattua kieltävästi sotilashenkilö oli tokaissut: ‘Jaha, no siltä näyttääkin’.”
Vaikkei sitä enää tohdita sanoa ääneen, Kervisen mielestä suomalaisessa yhteiskunnassa piilee yhä ajatus, että armeijassa pojista tehdään miehiä. Maskuliinisuuden väkivaltapotentiaali elää yhä ihmisten mielissä.
“Aina lopulta törmää pasifistin dilemmaan: jos kaikki paitsi yksi ovat pasifisteja, niin tuo yksi hallitsee."
Väkivallan rationaaliset kasvot
Pakollinen miesten asevelvollisuus on käytössä useissa maailman maissa, mutta naisille vain harvoissa. Konservatiiviset sukupuoliroolit näkyvät esimerkiksi patriarkaalisessa Ukrainassa. Maa kärsii puolustusrintamallaan laajasta miespulasta, mutta naisia ei pakoteta sotimaan.
Historian saatossa sotilaan osa on langennut miehille muun muassa siksi, että he ovat keskimäärin naisia kookkaampia. Kuitenkin nykypäiväiset aseet ja sotateknologia ovat tasoittaneet pelikentän.
”Nykypäivänä ei voi vakavissaan esittää, että biologialla olisi mitään merkitystä”, Marjomaa toteaa.
Yksi valtio maailmassa suhtautuu väkivaltaan rationaalisen tasa-arvoisesti – Israel. Niin naiset kuin miehet osallistuvat sotatoimiin ja suorittavat asepalveluksen. Israel on esimerkki sotalaitoksesta, jossa militaristiset päämäärät nousevat maskuliininen-feminiininen -jaottelun yli.
Marjomaa antaa esimerkkinä Hannibal-doktriinin. Se sallii valtion tappaa omia kansalaisiaan, jotta he eivät joutuisi panttivangeiksi.
”Ehkäpä Israel on vuosikymmenten taisteluiden jälkeen esimerkki siitä, millaista sotiminen on, kun siitä karsiutuvat pois sankaruus, miehisyys ja kunniallisuus. Nurinkurisesti maskuliinisten arvojen hälvetessä sodasta on tullut julmempaa”, Marjomaa pohtii.
Suomessakin käydään säännöllisesti keskustelua asevelvollisuusjärjestelmän epätasa-arvoisuudesta, ja ratkaisuksi siihen esitetään asevelvollisuuden ulottamista naisiin. Marjomaa on sitä mieltä, että tämä on perin yksipuolinen näkemys asiasta.
”Tarkoittaako nykyaikainen tasa-arvo, että kaikista tulee maskuliinisia?”
Sellaista ratkaisua ei pahemmin esitetä, että asevelvollisuus ei olisi pakollinen kenellekään. Aina lopulta törmää pasifistin dilemmaan: jos kaikki paitsi yksi ovat pasifisteja, niin tuo yksi hallitsee. Marjomaa sanoo, että hänen on vaikea kuvitella maailma ilman väkivaltaa.
”Väkivalta on loppupelissä myös järkiperäistä – se on keino toteuttaa tavoitteita. Ja ne voivat olla ihan hyviäkin asioita, kuten paremman maailman saavuttaminen, kun joku muu vastustaa sitä.”
Väkivallalla minkään saavuttaminen kuitenkin vaatii sen, että yksittäisen elämän arvo on sivuutettavissa.
