Raisa Omaheimo – Meteliä läskivihasta

Aktivisti, kirjailija ja kolumnisti Raisa Omaheimo on marssinut koko elämänsä ihmis- ja eläinoikeuksien puolesta. Läskiaktivistiksi hän kuitenkin päätyi vahingossa.

Eräänä päivänä Raisa Omaheimo odotti bussia mat­kalla tapaamaan ystäväänsä. Vieras mies käveli bussi­pysäkin ohi ja sanoi, että saatanan läski. Omaheimo jatkoi matkaansa kaljalle ystävänsä, kirjailija ja teatte­riohjaaja Elina Kilkun kanssa ja kertoi tälle tapauksesta sekä siitä, miten arkipäiväiseltä se tuntui. Omaheimo ja Kilkku tajusivat, että kyseessä oli yksittäistapausta suurempi asia.

”Se oli enemmän kuin vain yksi ukkeli bussi­pysäkillä”, muistelee Omaheimo. Siitä sai syntynsä Läski-monologi.

Omaheimo ja Kilkku olivat vuosia suunnitelleet toteuttavansa esityksen, jonka Kilkku ohjaisi ja Oma­heimo esittäisi. Aihe vain puuttui. Se löytyi bussipysäk­kikommentista. Omaheimon käsikirjoittama ja vuonna 2016 Teatteri Takomossa esittämä monologi oli esitys lihavana olemisesta ja perustui täysin Omaheimon ko­kemuksiin läskivihasta. Kaikki monologissa esitetyt kohtaamiset ja dialogit olivat totta.

Esitys oli menestys. Ensi-illan jälkeisenä aa­muna koko esityskausi oli myyty loppuun, ja lopulta Läski-monologia esitettiin täysille saleille neljässä eri kaupungissa. Samalla myös media kiinnostui monolo­gista, Omaheimosta ja läskivihasta.

”Läski-monologi oli ääni, jota ei vielä ollut, mutta jonka piti tulla esiin”, muistelee Omaheimo. ”Sen yh­teydessä alkoi aivan mieletön mediamyllerrys, jonka myötä olin televisiossa, radiossa, naistenlehdissä, sa­nomalehdissä ja kaiken maailman paikoissa.”

Yhtäkkiä Omaheimo huomasi puhuvansa julki­sesti lihavuudesta ja läskivihasta. Hänestä oli tullut sattuman kautta läskiaktivisti.

SELVIYTYMISKEINOJA PASKAAN MAAILMAAN

2010-luvun puolessa välissä läskiaktivismi ja puhe läskivihasta oli vielä vähäistä. Pian Läski-monologin jälkeen aihe tuli enemmän esiin ja esimerkiksi keho­positiivisuus-termi valtavirtaistui.

”Siitä alkoi ihan uudenlainen keskustelu”, muistelee Omaheimo.

Omaheimo huomauttaa, ettei kuitenkaan ollut ensimmäinen läskivihasta puhuja Suomessa: aiheesta keskusteltiin jo ennen Läski-monologia. Esityksen myö­tä läskiviha nousi kuitenkin laajempaan tietoisuuteen.

”En usko hetkeäkään, että olisi olemassa joku auvoisa paikka, jossa oman kehon vihaaminen loppuisi.”

Vaikkei puhe läskivihasta ollut Läski-monologin aikaan vielä valtavirtaista, otettiin se feministisissä piireissä hyvin vastaan. ”Pyörin niin intersektionaali­sissa piireissä, ettei kenelläkään ollut mitään ongelmaa. Kaikki tajusivat heti, että tässä on intersektio, eikä sitä ole ikinä tarvinnut perustella”, Omaheimo kertoo. ”Var­masti on olemassa feministiksi itsensä lukevia ihmisiä, jotka haluaisivat sanoa, että on epäterveellistä olla läski, mutta en ole heitä onneksi tavannut.”

Kuusi vuotta Läski-monologin jälkeen, vuonna 2022, julkaistiin Omaheimon kirjoittama Ratkaisuja läskeille -tietokirja. Opus on kokoelma tekstejä, jotka paneutuvat läskivihaan ja yhteiskunnan rakenteisiin sen takana. Kirjassa Omaheimo käyttää sekä omakoh­taisia kokemuksia että tutkittua tietoa kertoakseen yhteiskunnallisista asioista.

Läski-monologia kävivät ensin katsomassa lihavat ihmiset, jotka samastuivat esitykseen. Myöhemmin ilmestyneen tietokirjan löysivät myös muut. ”Olen saanut yhteydenottoja terveyden- ja sairaanhoitajilta, opettajilta ja ammattilaisilta, jotka kertovat saaneen­sa kirjasta työkaluja. Toiset kertovat ymmärtävänsä lihavaa ystäväänsä paremmin”, Omaheimo mainitsee.

Läskiaktivismillaan hän pyrkiikin vaikuttamaan molempiin tasoihin.

”Pyrin tarjoamaan lihaville ihmisille selviytymis­keinoja tässä paskassa maailmassa, keinoja siihen, mi­ten jaksaa ja pärjää, sekä näkökulmia, jotka auttaisivat olemaan sujut oman kehon kanssa – tai edes lopetta­maan sen aktiivisen vihaamisen”, kertoo Omaheimo.

Mistään maailmoja syleilevästä rakkaudesta omaan kehoon Omaheimo ei kuitenkaan puhu. Sen ei tarvitse olla tavoitteena. Omaheimo on itse tehnyt rau­han sen kanssa, että sisäistetty läskiviha ja läskiakti­vismi ovat kumpikin totta ja olemassa samanaikaisesti.

”En usko hetkeäkään, että olisi olemassa joku au­voisa paikka, jossa oman kehon vihaaminen loppuisi.”

”Joskus aikanaan minulla saattoi mennä kaksi viikkoa häpeässä ja surussa sen jälkeen, kun minusta oli otettu valokuva, joka oli mielestäni hirveä. Nykyään karistan sen mielestäni ja sanon, että siinä se läskivi­ha juttelee”, Omaheimo jatkaa. ”En halua, että kukaan ajattelee, että minä läskiaktivistina olen kaiken tämän yläpuolella ja ratkaissut kaiken. En ole, en ollenkaan.”

Toisaalta Omaheimo puhuu sen puolesta, että kaikki tulisivat tietoiseksi lihavuuden stigmasta ja rakenteista sekä oppisivat ajattelemaan omia ennak­koluulojaan aiheeseen liittyen. ”Että ihmiset oppisivat kohtaamaan lihavia läheisiään kunnioittavammin, vaa­timaan parempaa representaatiota tai parempia tuoleja liittolaishengessä”, Omaheimo kertoo.

”Ja sitten isossa kuvassa tietenkin koko maailma murretaan”, hän nauraa.

JOTTEI PAHUUS VALTAISI MAAILMAA

Vaikka Omaheimosta tulikin läskiaktivisti vahin­gossa, on aktivismi aina ollut merkittävä osa hänen elämäänsä. Sosiologiäidin kasvattamalle Omaheimolle yhteiskunnalliset keskustelut ovat aina olleet osa kotia, ja ensimmäisiin rauhan- ja vappumarsseihin hän osal­listui jo lastenvaunuissa 80-luvun alkupuolella.

”Joskus mietin, että minulla on aika korostunut yhteiskunnallinen omatunto. Minun on pakko puuttua yhteiskunnallisiin vääryyksiin.”

”Toivottavasti tämä ei kuulosta kauhean jeesuste­lulta”, Omaheimo jatkaa ja nauraa.

”Uskon, että jos natsit marssivat, niin siellä täy­tyy olla kehollisesti näyttämässä vastapuolelle, että meitä on kolmetoista kertaa enemmän kuin teitä. Se on merkittävää.”

Mikään yksittäinen teko ei maailmaa muuta. Mo­nen yksittäisen teon yhdistelmä voi kuitenkin saada muutosta aikaan, esimerkiksi se, kun ihmiset pikku­hiljaa alkavat puhua läskivihasta läheistensä kanssa.

”Mielenosoituksissa mietin aina, miksi ihmiset katsovat kadun varrella, mikseivät he ole mukana. Miksi joku on nyt kotona?”

”Varmasti on olemassa feministiksi itsensä lukevia ihmisiä, jotka haluaisivat sanoa, että on epäterveellistä olla läski, mutta en ole heitä onneksi tavannut.”

Omaheimo ei koskaan ole tavoitellut julkisuutta. Vuosien varrella hän on kuitenkin saanut enemmän ja enemmän julkista tilaa, esimerkiksi kolumnipai­kan Ylellä. Hän kokee myös painetta käyttää tila hyvin edistääkseen hänelle tärkeitä asioita. Se ei kuitenkaan rajoitu läskiaktivismiin. Omaheimo kuvaileekin itseään moniottelijaksi, joka ei osannut päättää, mitä tekisi iso­na. Jossain vaiheessa hän ymmärsi, ettei tarvitsekaan.

”Kirjoitin juuri kolumnin vihamielisestä arkkiteh­tuurista ja julkisista tiloista, missä estetään asunnot­tomien nukkuminen arkkitehtuurin ratkaisuilla. Se on minusta tärkeää, haluan pitää siitä meteliä.”

Aktivismi on Omaheimolle toivoa antava asia, joka on opettanut itsemyötätuntoa, itsehoivaa sekä yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden merkityksen. Sen, että hyvän tekeminen tekee hyvää.

Iän myötä Omaheimo on kuitenkin oppinut, että aktivismia tehdään oman jaksamisen rajoissa.

”Nykyisin minulle on ihan selvää, että voin välillä olla hiljaa ja pitää meteliä, kun jaksan taas.”

KOHTI NEUTRAALIMPAA KATSETTA

Omaheimolle suomalaisen lihavuustutkimuksen löytäminen on ollut silmiä avaavaa. Sen kautta hän on saanut tietoa ja päässyt syventämään omaa ymmärrys­tään aiheesta – sekä vaihtamaan ajatuksia pohjoismais­ten lihavuustutkijoiden kanssa.

”Rakastan opiskella ja rakastan tietoa. Se on se, millä käyn”, Omaheimo nauraa.

Hän on saanut apua omaan kehosuhteeseensa juuri tiedon ja ymmärryksen kasvamisesta. Siitä, että on alkanut tajuta, millaisessa kulttuurissa on kasvanut ja millaisia televisio-ohjelmia on katsonut. Yhteiskun­nallisten mekanismien ymmärtäminen on auttanut purkamaan omaa sisäistettyä läskivihaa.

Oma kehosuhde on muuttunut parempaan myös sen jälkeen, kun Omaheimo tajusi alkaa kuratoida so­siaalista mediaansa ystävällisemmäksi.

”Näen päivittäin kymmeniä, kymmeniä lihavia ihmisiä, jotka jakavat vaate-, ruoka- ja jooga-asento­vinkkejä. Se, että näkee, miten hienoja, upeita ja kuumia ne tyypit on, auttaa minua katsomaan omaa kehoani paremmin.”

Mitä Omaheimo toivoo puolestaan tapahtuvan seuraavaksi yhteiskunnan tasolla läskivihan suhteen?

Ensinnäkin, että lääketieteessä ymmärrettäisiin terveyttä ja sairautta olevan monen kokoisilla ihmisillä sen sijaan, että vain tuijotetaan painoa. Toisaalta hän haluaisi nähdä elokuvan, jossa romanttisen rakkauden ja halun kohde olisi lihava ihminen.

”Mieti, mieti! Kaikki haluaisi sitä. Kaikki olisi, että vittu toi on kuuma. Kuinka kaukaiselta se kuulostaa!”


Tämäkin juttu on parempi paperilla. 

Valtaosa sisällöistämme on maksutta luettavissa verkossa. Ne kuitenkin tuntuvat ja näyttävät paremmilta printtilehdessä. Tilaajana teet arvokasta työtä tukemalla suomalaista feminististä journalismia. Tervetuloa ostoksille verkkokauppaamme!

Etkö halua sitoutua lehtitilaukseen tai ostaa irtonumeroa? Voit myös kiittää verkkosisällöistämme MobilePay-lahjoituksella numeroon 71312. Pienestäkin summasta on apua!


LUE SEURAAVAKSI:

Miten voi olla armollinen itselleen maailmassa, joka ei armoa tunne, kysyy kolumnisti Alma Tuuva.

Piditkö lukemastasi?

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Tulva kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.