Eräänä päivänä Raisa Omaheimo odotti bussia matkalla tapaamaan ystäväänsä. Vieras mies käveli bussipysäkin ohi ja sanoi, että saatanan läski. Omaheimo jatkoi matkaansa kaljalle ystävänsä, kirjailija ja teatteriohjaaja Elina Kilkun kanssa ja kertoi tälle tapauksesta sekä siitä, miten arkipäiväiseltä se tuntui. Omaheimo ja Kilkku tajusivat, että kyseessä oli yksittäistapausta suurempi asia.
”Se oli enemmän kuin vain yksi ukkeli bussipysäkillä”, muistelee Omaheimo. Siitä sai syntynsä Läski-monologi.
Omaheimo ja Kilkku olivat vuosia suunnitelleet toteuttavansa esityksen, jonka Kilkku ohjaisi ja Omaheimo esittäisi. Aihe vain puuttui. Se löytyi bussipysäkkikommentista. Omaheimon käsikirjoittama ja vuonna 2016 Teatteri Takomossa esittämä monologi oli esitys lihavana olemisesta ja perustui täysin Omaheimon kokemuksiin läskivihasta. Kaikki monologissa esitetyt kohtaamiset ja dialogit olivat totta.
Esitys oli menestys. Ensi-illan jälkeisenä aamuna koko esityskausi oli myyty loppuun, ja lopulta Läski-monologia esitettiin täysille saleille neljässä eri kaupungissa. Samalla myös media kiinnostui monologista, Omaheimosta ja läskivihasta.
”Läski-monologi oli ääni, jota ei vielä ollut, mutta jonka piti tulla esiin”, muistelee Omaheimo. ”Sen yhteydessä alkoi aivan mieletön mediamyllerrys, jonka myötä olin televisiossa, radiossa, naistenlehdissä, sanomalehdissä ja kaiken maailman paikoissa.”
Yhtäkkiä Omaheimo huomasi puhuvansa julkisesti lihavuudesta ja läskivihasta. Hänestä oli tullut sattuman kautta läskiaktivisti.
SELVIYTYMISKEINOJA PASKAAN MAAILMAAN
2010-luvun puolessa välissä läskiaktivismi ja puhe läskivihasta oli vielä vähäistä. Pian Läski-monologin jälkeen aihe tuli enemmän esiin ja esimerkiksi kehopositiivisuus-termi valtavirtaistui.
”Siitä alkoi ihan uudenlainen keskustelu”, muistelee Omaheimo.
Omaheimo huomauttaa, ettei kuitenkaan ollut ensimmäinen läskivihasta puhuja Suomessa: aiheesta keskusteltiin jo ennen Läski-monologia. Esityksen myötä läskiviha nousi kuitenkin laajempaan tietoisuuteen.
”En usko hetkeäkään, että olisi olemassa joku auvoisa paikka, jossa oman kehon vihaaminen loppuisi.”
Vaikkei puhe läskivihasta ollut Läski-monologin aikaan vielä valtavirtaista, otettiin se feministisissä piireissä hyvin vastaan. ”Pyörin niin intersektionaalisissa piireissä, ettei kenelläkään ollut mitään ongelmaa. Kaikki tajusivat heti, että tässä on intersektio, eikä sitä ole ikinä tarvinnut perustella”, Omaheimo kertoo. ”Varmasti on olemassa feministiksi itsensä lukevia ihmisiä, jotka haluaisivat sanoa, että on epäterveellistä olla läski, mutta en ole heitä onneksi tavannut.”
Kuusi vuotta Läski-monologin jälkeen, vuonna 2022, julkaistiin Omaheimon kirjoittama Ratkaisuja läskeille -tietokirja. Opus on kokoelma tekstejä, jotka paneutuvat läskivihaan ja yhteiskunnan rakenteisiin sen takana. Kirjassa Omaheimo käyttää sekä omakohtaisia kokemuksia että tutkittua tietoa kertoakseen yhteiskunnallisista asioista.
Läski-monologia kävivät ensin katsomassa lihavat ihmiset, jotka samastuivat esitykseen. Myöhemmin ilmestyneen tietokirjan löysivät myös muut. ”Olen saanut yhteydenottoja terveyden- ja sairaanhoitajilta, opettajilta ja ammattilaisilta, jotka kertovat saaneensa kirjasta työkaluja. Toiset kertovat ymmärtävänsä lihavaa ystäväänsä paremmin”, Omaheimo mainitsee.
Läskiaktivismillaan hän pyrkiikin vaikuttamaan molempiin tasoihin.
”Pyrin tarjoamaan lihaville ihmisille selviytymiskeinoja tässä paskassa maailmassa, keinoja siihen, miten jaksaa ja pärjää, sekä näkökulmia, jotka auttaisivat olemaan sujut oman kehon kanssa – tai edes lopettamaan sen aktiivisen vihaamisen”, kertoo Omaheimo.
Mistään maailmoja syleilevästä rakkaudesta omaan kehoon Omaheimo ei kuitenkaan puhu. Sen ei tarvitse olla tavoitteena. Omaheimo on itse tehnyt rauhan sen kanssa, että sisäistetty läskiviha ja läskiaktivismi ovat kumpikin totta ja olemassa samanaikaisesti.
”En usko hetkeäkään, että olisi olemassa joku auvoisa paikka, jossa oman kehon vihaaminen loppuisi.”
”Joskus aikanaan minulla saattoi mennä kaksi viikkoa häpeässä ja surussa sen jälkeen, kun minusta oli otettu valokuva, joka oli mielestäni hirveä. Nykyään karistan sen mielestäni ja sanon, että siinä se läskiviha juttelee”, Omaheimo jatkaa. ”En halua, että kukaan ajattelee, että minä läskiaktivistina olen kaiken tämän yläpuolella ja ratkaissut kaiken. En ole, en ollenkaan.”
Toisaalta Omaheimo puhuu sen puolesta, että kaikki tulisivat tietoiseksi lihavuuden stigmasta ja rakenteista sekä oppisivat ajattelemaan omia ennakkoluulojaan aiheeseen liittyen. ”Että ihmiset oppisivat kohtaamaan lihavia läheisiään kunnioittavammin, vaatimaan parempaa representaatiota tai parempia tuoleja liittolaishengessä”, Omaheimo kertoo.
”Ja sitten isossa kuvassa tietenkin koko maailma murretaan”, hän nauraa.
JOTTEI PAHUUS VALTAISI MAAILMAA
Vaikka Omaheimosta tulikin läskiaktivisti vahingossa, on aktivismi aina ollut merkittävä osa hänen elämäänsä. Sosiologiäidin kasvattamalle Omaheimolle yhteiskunnalliset keskustelut ovat aina olleet osa kotia, ja ensimmäisiin rauhan- ja vappumarsseihin hän osallistui jo lastenvaunuissa 80-luvun alkupuolella.
”Joskus mietin, että minulla on aika korostunut yhteiskunnallinen omatunto. Minun on pakko puuttua yhteiskunnallisiin vääryyksiin.”
”Toivottavasti tämä ei kuulosta kauhean jeesustelulta”, Omaheimo jatkaa ja nauraa.
”Uskon, että jos natsit marssivat, niin siellä täytyy olla kehollisesti näyttämässä vastapuolelle, että meitä on kolmetoista kertaa enemmän kuin teitä. Se on merkittävää.”
Mikään yksittäinen teko ei maailmaa muuta. Monen yksittäisen teon yhdistelmä voi kuitenkin saada muutosta aikaan, esimerkiksi se, kun ihmiset pikkuhiljaa alkavat puhua läskivihasta läheistensä kanssa.
”Mielenosoituksissa mietin aina, miksi ihmiset katsovat kadun varrella, mikseivät he ole mukana. Miksi joku on nyt kotona?”
”Varmasti on olemassa feministiksi itsensä lukevia ihmisiä, jotka haluaisivat sanoa, että on epäterveellistä olla läski, mutta en ole heitä onneksi tavannut.”
Omaheimo ei koskaan ole tavoitellut julkisuutta. Vuosien varrella hän on kuitenkin saanut enemmän ja enemmän julkista tilaa, esimerkiksi kolumnipaikan Ylellä. Hän kokee myös painetta käyttää tila hyvin edistääkseen hänelle tärkeitä asioita. Se ei kuitenkaan rajoitu läskiaktivismiin. Omaheimo kuvaileekin itseään moniottelijaksi, joka ei osannut päättää, mitä tekisi isona. Jossain vaiheessa hän ymmärsi, ettei tarvitsekaan.
”Kirjoitin juuri kolumnin vihamielisestä arkkitehtuurista ja julkisista tiloista, missä estetään asunnottomien nukkuminen arkkitehtuurin ratkaisuilla. Se on minusta tärkeää, haluan pitää siitä meteliä.”
Aktivismi on Omaheimolle toivoa antava asia, joka on opettanut itsemyötätuntoa, itsehoivaa sekä yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden merkityksen. Sen, että hyvän tekeminen tekee hyvää.
Iän myötä Omaheimo on kuitenkin oppinut, että aktivismia tehdään oman jaksamisen rajoissa.
”Nykyisin minulle on ihan selvää, että voin välillä olla hiljaa ja pitää meteliä, kun jaksan taas.”
KOHTI NEUTRAALIMPAA KATSETTA
Omaheimolle suomalaisen lihavuustutkimuksen löytäminen on ollut silmiä avaavaa. Sen kautta hän on saanut tietoa ja päässyt syventämään omaa ymmärrystään aiheesta – sekä vaihtamaan ajatuksia pohjoismaisten lihavuustutkijoiden kanssa.
”Rakastan opiskella ja rakastan tietoa. Se on se, millä käyn”, Omaheimo nauraa.
Hän on saanut apua omaan kehosuhteeseensa juuri tiedon ja ymmärryksen kasvamisesta. Siitä, että on alkanut tajuta, millaisessa kulttuurissa on kasvanut ja millaisia televisio-ohjelmia on katsonut. Yhteiskunnallisten mekanismien ymmärtäminen on auttanut purkamaan omaa sisäistettyä läskivihaa.
Oma kehosuhde on muuttunut parempaan myös sen jälkeen, kun Omaheimo tajusi alkaa kuratoida sosiaalista mediaansa ystävällisemmäksi.
”Näen päivittäin kymmeniä, kymmeniä lihavia ihmisiä, jotka jakavat vaate-, ruoka- ja jooga-asentovinkkejä. Se, että näkee, miten hienoja, upeita ja kuumia ne tyypit on, auttaa minua katsomaan omaa kehoani paremmin.”
Mitä Omaheimo toivoo puolestaan tapahtuvan seuraavaksi yhteiskunnan tasolla läskivihan suhteen?
Ensinnäkin, että lääketieteessä ymmärrettäisiin terveyttä ja sairautta olevan monen kokoisilla ihmisillä sen sijaan, että vain tuijotetaan painoa. Toisaalta hän haluaisi nähdä elokuvan, jossa romanttisen rakkauden ja halun kohde olisi lihava ihminen.
”Mieti, mieti! Kaikki haluaisi sitä. Kaikki olisi, että vittu toi on kuuma. Kuinka kaukaiselta se kuulostaa!”
Tämäkin juttu on parempi paperilla.
Valtaosa sisällöistämme on maksutta luettavissa verkossa. Ne kuitenkin tuntuvat ja näyttävät paremmilta printtilehdessä. Tilaajana teet arvokasta työtä tukemalla suomalaista feminististä journalismia. Tervetuloa ostoksille verkkokauppaamme!
Etkö halua sitoutua lehtitilaukseen tai ostaa irtonumeroa? Voit myös kiittää verkkosisällöistämme MobilePay-lahjoituksella numeroon 71312. Pienestäkin summasta on apua!
