Kuva: Kerttu Hakkarainen, @ Elokuvatuotantoyhtiö Made
Blondien hiusten täydellinen heilautus, peilin edessä laittautuminen tarttuvan popmusiikin soidessa, kavereiden kanssa kikattaminen. Näin tyttöys kiteytyi minulle esiteini-iässä. Kavereiden yökyläillessä katsoimme äitini työkoneelta sellaisia elokuvia kuin Mean Girls (2004), Prinsessapäiväkirjat (2001) ja Anna palaa! (2000).
Nämä vuosituhannen vaihteessa tehdyt tyttöelokuvat tunnetaan myös termillä Sleepover movies – ne ovat kuin tehty porukalla yökylässä katsottaviksi. Vaikka tytöille suunnattua mediasisältöä usein vähätellään, näistä hiteistä on kasvanut lyhyessä ajassa valtavia klassikoita ja tytöistä kertovien tarinoiden merkkipaaluja.
Elokuvat olivat myös kaupallisia menestyksiä. Esimerkiksi Mean Girls tuotti lipputuloja 130 miljoonan dollarin edestä.
Ei ole sattumaa, että juuri vuosituhannen alussa Hollywoodissa syntyi lukuisia unohtumattomia elokuvia tytöistä. Vuonna 2000 naisten määrä elokuvien kirjoittajina ja ohjaajina oli San Diegon osavaltionyliopiston mukaan kasvanut merkittävästi. Naistekijöitä on 2020-luvulla vieläkin enemmän.
2000-luvulla kaottisuuskin oli kimaltavan kaunista
Muistan, kuinka innostus salpasi hengitykseni 13 Going 30 -elokuvan kohtauksessa, jossa päähenkilö houkuttelee värikkäässä mekossaan vakavamielisten cocktailkutsujen vieraat tanssilattialle. Tyttöydestä tulee supervoima pönötystä ja harmautta vastaan.
Vaikka tytöt olivat näiden elokuvien toimijoita, ulkonäkökeskeisyydeltä ei vältytty. Tätä kuvaa esimerkiksi yleinen muodonmuutos-trooppi, jossa korkea sosiaalinen asema ja itsetunto saavutettiin sopeutumalla ajan kapeisiin kauneusihanteisiin.
Kepeydestään huolimatta 2000-luvun tyttöelokuvat olivat osa kulttuuria, jossa naiseudesta ja tyttöydestä tehtiin kohtuuttomilla odotuksilla lähes mahdotonta. Julkisuuden naisten kehot ja ihmissuhteet olivat silloinkin juorulehtien pääaiheita.
Kaksitoistavuotiaana ihannoimieni tyttöhahmojen olemusta kuvaa parhaiten täydellisyys. Jopa epävarmoja ja sosiaalisesti kiusallisia 15-vuotiaita näyttelee joku Lindsay Lohanin kaltainen, hahmoaan vähintään kymmenen vuotta vanhempi tähti.
Rakastuin elokuvissa eniten kohtauksiin, joissa tytöt pitävät keskenään hauskaa laittautumalla, shoppailemalla tai tanssimalla. Tyttöjen yhteinen riemu on itsessään tärkeä vastalause tutulle kuvalle klubilla örveltävistä pojista, joille tytöt ovat lähinnä koriste baaritiskin reunalla.
Samaan aikaan elokuvat kuitenkin viestittävät, että hauskinta on valkoisilla, laihoilla ja pitkätukkaisilla tytöillä, jotka tulevat ylemmän keskiluokan perheistä.
Elokuvat iskevät silmää amerikkalaisen teinikulttuurin materialismille ja kaupallisuudelle. Shoppailu ja pukeutuminen ovat keskeisiä tapoja viettää ystävien kanssa aikaa. ”Get in loser, we’re going shopping” ja ”On Wednesdays we wear pink” ovat Mean Girlsistä popkulttuuriin elämään jääneitä ikonisia lausahduksia. Tyttöjen makuuhuoneet ovat kaukana minimalismista pursuten tavaraa aina vaatteista valokuviin.
Mutta entä ne toiset tytöt? Ne, jotka eivät esimerkiksi kokonsa, seksuaalisen suuntautumisensa tai etnisen taustansa puolesta istu haettuun muottiin? Elokuvissa he tuntuvat usein seuraavan tyttöyden kulttuuria ikään kuin ulkopuolelta, jonkinlaisena yleisönä.
Tämä näkyy esimerkiksi niin kutsuttuna ”black best friend” -ilmiönä. Elokuvaan pyritään tuomaan diversiteettiä tummaihoisen sivuhenkilön avulla, mutta tämä jää varsin latteaksi ja passiiviseksi hahmoksi.
Toki myös marginalisoiduista tytöistä tehtiin elokuvia, mutta ne eivät aikanaan saaneet samanlaista huomiota. Elokuvat kuten Love and Basketball (2000) ja But I’m a Cheerleader (1999) ovat sittemmin keränneet ansaitsemaansa arvostusta.
2010-luvulle tultaessa ”yökyläelokuvat” alkoivat vaihtua Young Adult-kirjasarjojen pohjalta tehtyihin sovituksiin, kuten Nälkäpeleihin ja Twilighteihin.
Jaana Semeri ja Leena Virtanen kertovat kirjas-
saan Neitoperhot ja pahanhautojat: Naiset tekevät elokuvia (Atena, 2023), miten heidän tekemien haastattelujen perusteella juuri vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen oli suomalaisille naistekijöille haastavaa aikaa. Elokuva-alalla vallitsi pakonomainen tarve pitää saavutetuista katsojaluvuista kiinni, minkä takia naisia syytettiin ”pienistä aiheista” ja ”pienistä elokuvista”.
Nyt tilanne on toinen. Tytöistä ja naisista kertovat elokuvat ovat raivanneet tiensä laajasti puhutteleviksi ja kiitosta keränneiksi ilmiöiksi.
Kuva: Ilkka Saastamoinen, @ Citizen Jane Productions
Rosoiset tytöt heittävät hyvästit täydellisyydelle
Viime aikoina teattereissa nähtävät tyttöelokuvat eivät ole kaikki peräisin Hollywoodista. Suomessa esimerkiksi Inari Niemen Valoa valoa valoa (2023), Alli
Haapasalon Tytöt tytöt tytöt (2022) ja Aino Sunin
Sydänpeto (2022) ovat loistavia esimerkkejä 2020-luvun tyylistä kuvata tyttöjä ja tyttöyttä.
Kesällä 2023 some värjääntyi pinkiksi Greta Gerwigin ohjaamaan Barbien myötä. Elokuvassa käsitellään tyttöyttä metatasolla. Eräänä aamuna Barbie-nukke herää poikkeuksellisesti epätäydellisenä. Tästä alkaa hänen vaikea kasvunsa kohti ihmisyyttä. Voguen haastattelussa Gerwig rinnasti tarinan hetkeen, jolloin lapsuudessaan itsevarma, hauska ja röyhkeä tyttö alkaa yhtäkkiä ajatella, ettei olekaan tarpeeksi hyvä.
Barbie ei kuitenkaan aloittanut tyttöyden uutta aaltoa. Sekä naistekijöiden että tyttöelokuvien määrä kääntyi uuteen nousuun 2010-luvun lopussa.
Siinä missä 2000-luvun kimaltavat tyttöelokuvat osuivat omaa tyttöyttään etsivän esiteinin hermooni, viime vuosina olen herkistynyt nähdessäni todella itseni ensimmäistä kertaa valkokankaalla. On ollut koskettavaa huomata, että tyttöyteen liittyvät haasteet ja vaatimukset ovatkin jaettu kokemus, eivät vain omaa kompurointia.
Tarinoissa tyttöjen annetaan sekoilla ja tehdä vääriä valintoja. Emma Seligmanin komedia Shiva Baby (2020) kertoo Daniellesta, joka yrittää selviytyä perhejuhlista vastuksenaan muun muassa ex-tyttöystävä ja perheenisä, jonka kanssa Danielle on harrastanut seksiä rahoittaakseen päämäärätöntä elämäntyyliään.
Daniellen kuvaus tuntuu vapauttavalta kulttuurissa, jossa jatkuvasti korostetaan tyttöjen hyvätapaisuutta ja kypsyyttä suhteessa poikiin. Kompurointia mahtui toki myös 2000-luvun elokuviin, mutta nyt tarve rangaista tyttöjä epäsovinnaisuudesta on vähentynyt. Yhteiset mokat lujittavat ystävyyssuhteita sen sijaan, että ne johtaisivat sosiaaliseen nöyryytykseen ja anteeksipyytelyyn.
Kateus kuvataan usein tyttöjen välisen ystävyyden keskeisenä piirteenä. Ohjaaja Inari Niemi on pyrkinyt rikkomaan tämänkaltaisia stereotypioita. Niemi on käsitellyt tyttöyttä Valoa valoa valoa -elokuvan lisäksi, Kesäkaverit (2014) -elokuvassa ja lyhytelokuvassa Tyttöbileet (2019).
”Miesten ystävyys on aina lojaaliuden kautta kuvattua, kun taas tytöt aina puukottaa toisiaan selkään. Sitten lopussa ne saa opetuksen, että olisi itse asiassa pitänyt olla ystävällinen kavereille. Mun käsitys naisten välisestä ystävyydestä on aivan erilainen”, Niemi sanoo.
Myös käsikirjoittaja-ohjaaja Aino Suni on käsitellyt tyttöjen välistä ystävyyttä.
”Siinä on jotain tosi kaunista ja intensiivistä ja kiihkeää. Sellaista omistautuneisuutta, uskollisuutta ja tukea.”
Suni on Sydänpedon lisäksi ohjannut useita lyhytelokuvia ja dokumentteja.
Niemi puhuu myös tyttöyden jatkuvasta performoinnista. Siitä, miten tytöt altistetaan jonkun toiseen katseelle jopa yksin, omassa huoneessaan. Niemi haluaa rikkoa viehättävyyden vaatimuksen ja kuvata ”lääväisiä naisia”.
”Toisaalta performoiminen on osa tyttönä kasvamista, ja jos on turvallinen tilanne, ystäviä ympärillä, se voi olla tosi voimaannuttava ja vahva asia. Tyttöbileet on elokuva ensisijaisesti tytöille, mutta myös viesti aikuisille, että tytöillä on myös oikeus hakea itseilmaisua ja seksuaalisuutta. Häpäisevä katse ei saisi ikinä tulla aikuiselta.”
“Naisiseen katseeseen liitetään usein niin sanottu haptinen, eli tuntoaistiin perustuva katse.”
Kuva: Kerttu Hakkarainen, @ Elokuvatuotantoyhtiö Made
Tyttöjen irvistys miehiselle
katseelle
Miehinen katse on käsite, joka kuvaa heteromiehen perspektiivistä kumpuavaa kerrontaa. Kyse ei varsinaisesti ole katsojan sukupuolesta. Myös muut sukupuolet saattavat katsoa naisia miehisen näkökulman kautta.
Miehisellä katseella on taipumusta objektisoida ja erotisoida naisia sen sijaan, että heidät nähtäisiin tasavertaisina toimijoina. Elokuvateorian tutkija Laura Mulvey loi käsitteen vuonna 1975, ja tänä päivänä se tunnetaan laajasti myös feministisen teorian ulkopuolella.
Miehisestä katseesta puhuminen on tuonut näkyväksi elokuvantekijöiden valtaa ja kyseenalaistanut itsestään selvänä pidettyjä asetelmia. Keskustelu on herätellyt pohtimaan myös sitä, mitä vastaavasti naisinen katse tarkoittaa.
Väitöskirjassaan Feministisiä fantasioita ja vastentahtoista todistamista – naisinen katse elokuvan kentällä elokuvatutkija Saara Tuusa kuvaa miehisen katseen esittämisen tapana, joka ei liity vain mieshahmon katseeseen, vaan koko elokuvan rakenteeseen, muotokieleen ja toiminta-
mekanismiin. Tämä tapa on sidonnainen miehiseen kulttuuriin, jonka sukupuolikäsitys on paitsi kaksinapainen, myös heteronormatiivinen.
Naisiseen katseeseen liitetään usein niin sanottu haptinen, eli tuntoaistiin perustuva katse. Se havainnoi tilanteita kuvattavan läheltä ja tasolta. Termi on alun perin tutkija ja filosofi Laura U. Marksin luoma, ja sitä on pidetty naisisen katsomisen muotona, mutta myös feministisenä visuaalisena strategiana.
Tuusan mukaan haptisuus tekee katsojan haavoittuvaiseksi kuvalle, sillä se rikkoo kerronnan tuottaman kokemuksen etäisyydestä. Tämä hallinta, aikaan jähmettävä esineellistäminen, on puolestaan nähty miehisen katseen tunnuspiirteenä.
Tytöt tytöt tytöt -elokuvassa on Tuusan mukaan radikaalia se, että tytöt saavat katsoa toisiaan.
”Katseet rakentuvat sisältä päin.”
Tunnistan saman sisältä päin rakentuvan katseen monista muistakin 2020-luvun tyttöelokuvista. Tytöt ovat nyt sekä taiteilijoita että taideteoksia.
Nämä elokuvat keskustelevat miehisen katseen ja patriarkaalisten rakenteiden kanssa kiistämättä niiden olemassaoloa. Vaikka monille naisohjaajille ja -kirjoittajille on tärkeää, etteivät elokuvien tytöt ole jatkuvasti vaarassa, tyttöelokuvissa korostuu myös tyttöjä uhkaava häirintä, ahdistelu ja misogynistinen kulttuuri.
Tyttöjen kohtaamat vaikeudet eivät kuitenkaan määritä tapaa, jolla elokuviin haetaan vakavuutta.
”Samalla eeppisyydellä kun Brian De Palma kuvaa Scarfacessa niitä mafiamiehiä, mä halusin kuvata näitä nuoria. Ne tunteet on ihan samat ja aivan yhtä vakavia ja suuria”, Suni kertoo ajatuksistaan liittyen Sydänpetoon.
Tyttöjen välinen rakkaus on eräs 2020-luvun tyttöelokuvien toistuvista teemoista. Sen voi nähdä mahdollisuutena irtautua miehisestä katseesta. Tuusan sanoin, tytöt saavat katsella toisiaan.
”Ehkä juuri kahden tytön välisen rakkauden kuvaaminen sai tuntemaan, että tämä on nyt vaan meille, että menkää pojat pois”, Niemi kertoo Valoa valoa valoa -elokuvan tekoprosessista.
”Vaikka kaksi teinityttöä on myös hyvin pornoistettu aihe. Oli vaikea luottaa edes omaan katseeseen ja siihen, etten vahingossa toista niitä kuvastoja, joita en halua toistaa. Seksi jäikin elokuvassa pienempään rooliin kuin alun perin ajattelin.”
Niemi näkee uudistusta kaipaavia narratiiveja myös tavassa kuvata tyttöjen kärsimystä. Elokuvissa on totuttu siihen, että naishahmojen on taisteltava uljaasti.
”Valossa tyttöjen kamppailut on tosi hiljaisia ja yksityisiä. Ja ehkä siksi tarina vetoaa eniten nuoriin, ei aikuisiin, joilla olisi tytöille sata neuvoa, miten selvitä kaikesta paskasta. Meiltä unohtuu, että taisteleminen lähtee yleensä edes pienestä kokemuksesta siitä, että sulla on valtaa sun omaan elämään.”
Tyttöyden kultakausi
Tyttöyteen liittyviä piirteitä ei onneksi esitetä enää lapsekkuuden ja heikkouden merkkeinä, tai vain perinteisellä tavalla kauniille tytöille kuuluvina. Ne ovat osoitus rohkeudesta ja luovuudesta. Pinnallisuus ja naiivius eivät ole tyttömäisyyden väistämättömiä sivutuotteita. Vastakkainasettelu niin sanottujen poikatyttöjen kanssa vaikuttaa aikansa eläneeltä.
Myös oikean elämän tytöt ovat alkaneet riemuitsemaan tyttöydestään esimerkiksi pukeutumisellaan ja taiteellaan. Somessa ovat kiertäneet termit kuten “girl dinner“, “clean girl” ja “girls’ girl“, jolla viitataan tyttöön, joka puolustaa ja tukee toisia tyttöjä. Rusetit, pitsi ja helmikorut kielivät tyttöyden voimasta myös muodin puolella. Tyttöyden voisi sanoa peräti trendaavan.
Toisaalta 2020-luvun tyttöelokuvat syntyvät myös tilanteessa, jossa nuorten miesten kärjistyneet konservatiiviset asenteet ja naisvihamielinen incel-kulttuuri tuntuvat tekevän tyttöydestä yhä turvattomampaa. Tyttöjen pahoinvointi ja heidän kohtaamansa väkivalta ovat jatkuvasti otsikoissa. Ehkä juuri siksi tarvitsemme tarinoita tytöistä pitämässä hauskaa, mutta myös niistä epäkohdista, joita he väistämättä kohtaavat.
Tätä juttua varten palasin useisiin lapsuuttani värittäneisiin 2000-luvun elokuviin. Vaikka niiden tekijöinä on naisia, Hollywoodin miehinen katse on läsnä, kuten yhä tänäkin päivänä.
Suni kertoo tulleensa miehisen katseen kanssa kohdakkain paitsi muissa ihmisissä, myös itsessään.
”Varmasti omassa katseessa on paljon purettavaa. Joskus saan itseni kiinni ajattelemasta, että jos laitetaan tällainen ihminen keskiöön, niin se jotenkin pomppaa esiin. No varmasti ei pomppaisi, jos se koko meidän kuvasto vastaisi paremmin sitä todellisuutta, jolta ihmiset näyttää.”
Katsellessani uudestaan 2000-luvun elokuvia olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt. Feminiinisyys ei estä elokuvien tyttöjä olemasta fiksuja ja sinnikkäitä. Teinipoikien ja ylemmässä asemassa olevien miesten sikamaista käytöstä ei suostuta katsomaan sormien läpi.
Vaikka monimuotoisuus ei edelleenkään ole normi, nykyään ei onneksi tarvitse olla aivan niin kiiltokuvamainen samaistuakseen tyttöelokuvien päähenkilöihin. Tärkein yhtäläisyys 2000- ja 2020-lukujen tyttöelokuvissa lienee kuitenkin se, että ne ovat tarinoina tärkeitä. Ne osoittavat, ettei tyttöys ole todellakaan liian pieni aihe.
