Shadia Raskin kolumni: Monimerkityksellinen representaatio
Representaatiolla on merkitystä, mutta se voi olla myös näennäistä. Milloin representaatio on performatiivista, pohtii Shadia Rask kolumnissaan.
Representaatiolla on merkitystä. Näin olen feministisistä ja antirasistisista teoksista oppinut, omakohtaisesti kokenut ja myös Twitter-biossani julistanut. Olen kertonut, kuinka Spice Girlsin Mel B oli ysärilapselle merkittävä. Ruskean ja kiharatukkaisen laulajan ansiosta minullakin oli tyttöporukassa paikka. Myöhemmin keräisin lehtileikkeitä Condoleezza Ricesta, Yhdysvaltain silloisesta ulkoministeristä. Rice oli sen ajan Kamala Harris: todiste, että minustakin voi tulla mitä tahansa. Ruskeana ja naisena.
Viime aikoina olen havahtunut siihen, että mainoskuvissa representaatio on lisääntynyt. Vielä viisi vuotta sitten Felix-ketsupin mainos herätti suuren huomion. Uutisoitiin ihmisiä häiritsevän, että suomalainen esitetään jonain muuna kuin valkoisena. Lyhyessä ajassa on laajemmin ymmärretty, että yhteiskunnan ja kuluttajien moninaisuuden tulisi näkyä. Nyt kuvastoissa näkyy ennätysmäärä ruskeita malleja.
Onko tällaisella representaatiolla merkitystä? Vai onko se vain näennäistä? Representaatio jää performatiiviseksi, kun moninaisempaa edustusta käytetään markkinointikeinona ilman yhdenvertaisuutta edistäviä tekoja. Ratkaisevaa on, onko tavoitteena parantaa vain omaa mainetta tai olla erottumatta joukosta vai aidosti edistää muutosta yhdenvertaisuuden puolesta.
Performatiivisuuteen linkittyy myös tokenismi eli vähemmistön edustajan mukaan ottaminen vain, jotta mukana olisi vähemmistön edustaja. Minustakin on tehty nimeni tai ihonvärini perusteella olettamuksia, ja olen löytänyt itseni paneeleista maahanmuuton kokemusasiantuntijana, vaikken sitä ole. Näistä on jäänyt kokemus, että vähemmistöedustuksen huomiointi on ollut näennäistä. Jokaisen on tärkeää saada itse päättää, mitä viiteryhmää edustaa ja kehen samastuu.
”Representaatio jää performatiiviseksi, kun moninaisempaa edustusta käytetään markkinointikeinona ilman yhdenvertaisuutta edistäviä tekoja.”
Edustus mediassa kiinnostaa minua niin, että olen kehittänyt sen ympärille harrastuksen. Kerään sähköiseen leikekirjaani lehtijuttuja, joissa toiseuttaminen ja rodullistaminen tulevat näkyviksi. Kuvakaappaustyökalun sakset viuhuivat, kun otin talteen Helsingin Sanomien jutun Ahmed Abdirahmanista vuonna 2019. Abdirahman perusti Ruotsissa Järvaveckan-tapahtuman, joka haastaa Suomi-Areenankin esikuvana toimivan Almedalenin. New Yorkissa kansainvälisiä suhteita opiskelleen rauhanrakentamisen asiantuntijan haastattelu oli kuitenkin otsikoitu ”Työtön maahanmuuttaja huolestui Ruotsin jakautumisesta” (HS 12.10.2019).
Väitän, että Abdirahmanin taustasta johtuen hänestä ei kirjoitettu esimerkiksi kansainvälisenä osaajana. Myöhemmin otsikoksi muutettiin: ”Kun lähiöiden todellisuus erkaantuu, yhteiskunta hajoaa: Ruotsalaisella Ahmed Abdirahmanilla on ongelmaan ratkaisu”. Sanavalinnat luovat todellisuutta, siksi niillä on merkitystä.
Imagen kesänumerossa 6–7/2021 elokuva-alalla toimiva läheisyyskoreografi Pia Rickman kertoi, että hän ”odottaa Suomeen maailmalla nähtyä representaatioräjähdystä”. Ilahduin ilmaisusta ja heti perään murehdin, että lainasana herättää vastustusta ja räjähdykseen yhdistyy pelko hallitsemattomuudesta. Yksinkertaisimmillaan representaatiossa on kyse siitä, että eri ihmiset ovat yhtä lailla edustettuina yhteiskunnassa – hyötymässä, päättämässä ja äänessä.
SHADIA RASK on filosofian tohtori ja tutkimuspäällikkö Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella sekä kirjoittava lukutoukka, joka myös kerää leikekirjaansa representaatiojuttuja.