Vuonna 2011 Perussuomalaiset saivat ”jytkyn”. Syksyllä juuri eduskuntaan noussut Teuvo Hakkarainen totesi Ilta-Sanomissa, että somalit ja seksuaalivähemmistöt voisi lähettää Ahvenanmaalle.
Ajatus kantautui tuolloin 14-vuotiaan Asmaa Abdin korviin. Abdi kävi kahdeksatta luokkaa espoolaisessa koulussa. Luokka oli lähiviikkoina lähdössä retkelle eduskuntaan, mutta Abdi ei Hakkaraisen kommentin kuultuaan halunnut enää mennä.
”Mä pelkäsin, että törmään näihin ihmisiin. Ajattelin, että he ovat vaikutusvaltaisia, ja oisin siellä heidän reviirillään. Silloin oli muutenkin ilmassa paljon pelonlietsontaa ihmisiä kohtaan, jotka näyttää multa”, Abdi kertoo nyt.
Kotona hän ilmoitti äidilleen, että ei aio mennä eduskuntaan.
”Äiti katto mua, ja oli vaan että mitä ihmettä. Sä menet huomenna kouluun, ja sä menet sinne retkelle.”
Äiti ja tytär keskustelivat asian läpi, ja lopulta Abdi meni. Jälkikäteen hän on siitä iloinen.
Tuo oli se hetki, jolloin Abdi alkoi ymmärtää, että hänen olemassaolonsa Suomessa on poliittinen keskustelunaihe.
Nykyään Abdi tekee rasismista, äärioikeistosta ja Palestiinasta videoita TikTokiin. Raskaista aiheista huolimatta Abdin videot ovat usein hauskoja. Esimerkiksi maaliskuussa 2023 julkaistussa videossa Abdi käsittelee kauhistelua, joka seurasi siitä, kun entinen kansansedustaja Suldaan Said Ahmed ehdotti, että Suomeen voisi tulla islamilainen pankki.
Videolla näkyy uutinen aiheesta, jonka jälkeen Abdi puhuu. Jos laitetaan hetkeksi sivuun tuo pelottava ja vaarallinen sana, hän sanoo, ja kuiskaa: islam. Kysehän on oikeastaan aika yksinkertaisesta asiasta: islamilainen pankki eroaa länsimaisesta lähinnä siinä, etteivät ne voi periä korkoa, Abdi selittää. Ehkä muutkin kuin muslimit voisivat hyötyä halvemmista lainaehdoista.
”Diippaaks jengi kui paljon niiden elämä helpottuis”, hän kysyy.
Abdi on sosiaalisen median lisäksi aktiivinen palestiinalaisten oikeuksia ajavissa kansalaisliikkeissä, kuten Sumudissa ja Students for Palestine -liikkeessä.
Hän ei tosin näe itseään poliittisena ihmisenä. Eikä koe olevansa politiikasta erityisen kiinnostunut.
”En ole koskaan pitänyt siitä. Jossain vaiheessa vaan tajusin, että se, mikä on politiikkaa, on kirjaimellisesti mun elämää.”
Nuorten poliittinen kiinnostus kasvaa
Väestötasolla nuorten kiinnostus politiikkaa kohtaan on ollut jo pitkään noususuuntainen. Samoin äänestysaktiivisuus on nousussa. Tosin aktiivisuus kasautuu. Nuoret miehet, maahanmuuttajataustaiset, matalasti koulutetut ja matalatuloiset äänestävät muita harvemmin.
Äänestäminen on kuitenkin vain yksi tapa vaikuttaa. Maahanmuuttajataustaisten matalasta äänestysprosentista huolimatta tutkimuksissa on havaittu, että vaikuttamisen halu on ollut tässä ryhmässä itse asiassa valtaväestöä korkeampi. Ei ole tiedossa, kanavoituuko tämä kiinnostus herkemmin muualle, kuten vaikka aktivismiin.
On viitteitä siitä, että nuorilla etenkin ympäristökysymyksissä näin saattaisi olla. Vuoden 2021 Nuorisobarometrissä ulkoparlamentaariset kanavat korostuivat ympäristövaikuttamisesta kysyttäessä. Raportin kirjoittajat pohtivat, että kenties osalla nuorista on heikohko usko poliittisen koneiston kykyyn ratkaista ympäristökysymyksiä.
Abdille ympäristökysymykset ovat esimerkki siitä, kuinka edes oikeita väyliä käyttämällä ei välttämättä pääse pitkälle. Ilmaston suhteen sitä on yritetty pitkään, mutta asiat ovat muuttuneet hitaasti.
Vaihtoehtoina huono tai huonompi
Abdin elämässä politiikka on aina ollut läsnä. Hän muistaa, kuinka lapsuudenkodissa isä katsoi arabiankielisiä uutisia. Palestiinalaisten toisen kansannousun aikaan, 2000-luvun alussa, Abdi leikki television lähettyvillä, kun hänen silmiinsä osui ruudulla näkyvät pikkupojat.
Uutisissa pojat heittivät kiviä tankkeja kohti.
”Isä näytti sitä mulle ja sano että kato, täs on sota ja näillä tyypeillä on vaan kiviä. Ja mä muistan, kun mä katoin sitä ja katoin mun isää ja mietin että mitä järkeä, et sä voi voittaa kivillä mitään tankkia”, Abdi kertoo.
Abdia turhauttaa se, että politiikka esitetään vaihtoehdottomuuksien kenttänä. Sanotaan esimerkiksi, että tulisi unohtaa erimielisyydet ja tulla yhteen äärioikeiston nousua tai ilmastonmuutosta estääkseen. Että on hyväksyttävä pienempi paha, jotta saadaan asioita aikaan.
”Mutta osuuko se pienempi paha ikinä heihin [jotka vaativat kompromisseja]?” hän kysyy.
Abdi sanoo, että kompromisseja tehdään aina samojen ihmisten kustannuksella. Käytännössä hän tarkoittaa ei-valkoisia ihmisiä, olivat he sitten maahanmuuttajia täällä, tai afrikkalaisia ilmastokriisin vaikutusten alla tuolla. Näin ei tarvitsisi tehdä, mikäli lähtöasetelmaa ei hyväksyttäisi, Abdi sanoo.
”Tää illuusio mikä on luotu tähän, että nää on ainoat vaihtoehdot, ei ole totta”, hän toteaa.
Abdista tuntuu, että yhteiskuntana olemme suostuneet siihen, ettei tiettyjen ihmisten kärsimystä voida estää. Hän pohtii, kuinka solidaarisuutta venytetään kerta kerran jälkeen. Kun tehdään jatkuvasti kompromisseja samojen ihmisten ja ihmisryhmien oikeuksista, siirretään samalla näkemystä siitä, kuinka paljon näiden ihmisten kärsimystä ollaan valmiita sietämään.
Mikä sitten ratkaisuksi? Kun siis poliittiset realiteetit ovat mitä ovat.
”Entä jos mulla ei ole sulle ratkaisua, mutta mä tiedän, että tässä on ongelma? Tätä on tehty niin pitkään näin, eikä asiat ole ratkennu. Keksitään vaikka jotain muita vaihtoehtoja. Sellaisia, joissa ei eletä toisten kärsimyksen kustannuksella”, hän sanoo.
“Sitä ajattelis, että yhteiskuntamalleilla pallottelu on osa poliittista keskustelua.”
Lukittu järjestelmä
Poliittisen toiminnan ytimessä lienee usko siihen, että yhteiskunta voi muuttua paremmaksi. Nykyään kuulee kuitenkin usein harmiteltavan, että harvoilla on ajatuksia siitä, mitä tuo parempi voisi olla.
”Sitä ajattelis, että yhteiskuntamalleilla pallottelu on osa poliittista keskustelua. Mutta se tuntuu pikkuhiljaa hiipuvan. Vaikuttaa siltä, että arkipoliittisessa keskustelussa ihan tulevaisuudestakin puhuminen on vaikeaa”, sanoo poliittista mielikuvitusta tutkinut Teppo Eskelinen.
Tulevaisuuspuhe on enimmäkseen teknistä. Katsotaan ehkä erilaisia bruttokansantuotteen tai eläketuottojen käyriä, pohditaan plussia ja miinuksia. Vaihtoehtoiset suunnat tai poliittiset visiot uupuvat.
Yhteiskuntatieteiden dosentti Eskelinen on tutkinut poliittista mielikuvitusta lähes vuosikymmenen ajan. Hän yhdistää korostuneen teknisyyden vallitsevan uusliberaalin järjestelmän luonteeseen.
Tuo järjestelmä rakentuu muun muassa kansainvälisille sopimuksille. Etenkin talouden osalta nämä sopimukset ja muut demokraattisen päätöksentekovallan ylittävät järjestelyt ikään kuin lukitsevat järjestelmää. Tällöin kokonaisuuden demokraattisesta muuttamisesta tulee yhä vaikeampaa.
Yhteiskuntamallin lukitseminen voi alkaa rajoittaa myös mielikuvitusta.
Eskelinen kokeekin kiinnostavammaksi tarkastella uusliberalismia nimenomaan instituutioiden lukitsemisena kuin poliittisena linjana.
”Että tässä tämä nyt on, eikä meillä ole kauheasti reittejä, edes ajatuksellisia reittejä ulos”, hän kuvaa.
Kulunut vuosikymmen on tosin edustanut jonkinlaista rikkoutumista. Sääntöperusteista järjestelmää on alettu haastaa ja kyseenalaistaa, ennen kaikkea oikeistopopulismin ja autoritaaristen valtioiden, kuten Kiinan ja Venäjän toimesta.
”En mä sano että mitään parempaa on tulossa tilalle, todennäköisesti päin vastoin. Mutta aika on siinä mielessä vähän muuttunut, että tää sääntöperustaisuus on vähenemässä.”
Oikeistopopulismi ja Venäjän kaltaiset autoritaariset valtiot edustavat ajallemme tyypillistä kuvittelukykyä. Ne katsovat menneisyyteen.
”Jos koetaan vaikeaksi tai mahdottomaksi kuvitella tulevaisuuksia niin kollektiivinen huomio kääntyy menneisyyksien kuvitteluun”, Eskelinen sanoo.
Tällöin pyritään palaamaan kadotettuun menneisyyden paratiisiin. Esimerkiksi etnisesti yhtenäiseen, kansallisesti harmoniseen aikaan. Sellaiseen, jota ei koskaan ollutkaan.
Samaa näkee myös vasemmistossa. Vasemmistolle tämä menneisyyden kadotettu paratiisi liittyy usein hyvinvointiyhteiskuntaan. Sille vain annetaan määritelmiä, jotka eivät vastaa mitään, mitä on oikeasti ollut olemassa.
Menneisyyden ihannointi on kuitenkin ollut vaikuttavampaa oikeistopopulismissa.
”Tavallaan siihen liittyy poliittista mielikuvitusta ja kuvittelukykyä, mutta sillä ei ole aikomustakaan olla tulevaisuusorientoitunutta.”
”Menkää kouluun, mitä te täällä teette”
Euroopan vihreiden nuorten toinen puheenjohtaja Anja Presnukhina asuu kolmen ystävänsä kanssa vanhassa omakotitalossa. Talo on täydellinen opiskelijoiden kimppakämppä. Tilavan yhteisen keittiön lisäksi jokaiselle löytyy omat, avarat huoneet, joiden isojen ikkunoiden edessä ei ole asuintaloja.
Vanha talo on valmiiksi kalustettu talonpoikaisrokokoolla, mikä sekoittuu nuorten yhteiskuntatieteilijöiden tyyliin. Vanhasta rautaisesta kaapista roikkuu miniatyyri diskopallo. Aikoinaan kaappi toimi silitysrautojen lämmittimenä. Samettisella sohvalla on pienen ihmisen kokoinen yksisarvispehmolelu, jolla on yllään nahkainen kaulapanta.
Keittiöön on kerääntynyt Presnukhinan lisäksi hänen seitsemän ystäväänsä, kaikki poliittisia aktiiveja. Presnukhina on kutsunut minut heidän seuraansa brunssille. Tarkoitus on keskustella nuorten poliittisesta aktiivisuudesta ja tulevaisuuskuvista.
”Muistatteko ekoja mielenosoituksia missä kävitte?” Presnukhina kysyy, kun kaikki ovat saaneet ruokaa lautasille.
”Elokapina varmaan”, vastaa Vilma Jaatinen.
”Mä muutin viisi vuotta sitten Helsinkiin, ja Elokapina oli super big back then”, hän lisää.
”Oon ajanut niistä tiesuluista ohi skuutilla”, sanoo Marco Loricchio.
”Se on hassu tunne, kun menee ohi sellasesta protestista, ja ne blokkaa jotain. Sitten pitäis päästä läpi. Haluais niinku osoittaa tukea…” Presnukhina sanoo.
”Mutta samalla on silleen, päästäkää läpi! Pitää päästä töihin!” Loricchio sanoo ja muut nauravat.
Ympäristö on yksi tärkeimpiä syitä, miksi pöydässä istuvat ovat aktivoituneet poliittisesti. Myös ihmisoikeudet ja eläinten oikeudet mainitaan.
Kaikki muut paitsi Loricchio ovat aktiivisia vihreässä puolueessa. Kaikki ovat puoluepolitiikan lisäksi aktiivisia myös muilla kanavilla, vähintään käyvät mielenosoituksissa.
Minkä he ajattelevat yhdistävän heitä?
Hetken hiljaisuuden jälkeen Konsta Lindi vastaa: ”Luulen, että me emme vain ole vielä menettäneet uskoamme demokraattiseen toimintaan.”
Kuuluu myötäilyä, sitten Helmi Flinkkilä jatkaa: ”Ja ehkä meitä yhdistää se tunne, että jotain on tehtävä.”
”Kun on investoinut paljon aikaa ja energiaa tässä järjestelmässä toimimiseen niin tuntuu siltä, että pitää keep going”, sanoo Lindi.
”Mä ajattelen, että kyllähän nuoret ovat aktiivisia, mutta ero on siinä kuullaanko heitä”, sanoo Miro Ilvonen.
Aktivisteihin suhtaudutaan Ilvosen mielestä nihkeästi. ”Menkää kouluun, mitä te täällä teette”, hän kuvaa julkisesta keskustelusta välittyvää asennetta.
”Että se on vääränlaista vaikuttamista. Sitten voivotellaan, että nuoret ei vaikuta. Siinä on myös vanhemmilla poliitikoilla peiliin katsomisen paikka, miten kannustetaan nuoria poliittiseen kanssakäymiseen”, hän jatkaa.
”Ajattelen, että puoluepolitiikkaa ei myöskään ole tehty mitenkään seksikkääksi. Se on pitkän pelin pelaamista, ja siitä saa pieniä voittoja”, Presnukhina sanoo.
Lähtötilanne kaikkeen on aika synkkä
22-vuotias Anja Presnukhina liittyi Vihreisiin jo 16-vuotiaana.
”Musta tuntuu, että sillon mediassa oli paljon esillä tämä nuorten aktiivisuus. Siitä puhuttiin paljon”, hän sanoo.
Presnukhina oli ehtinyt olla aktiivinen jo ennen puoluepolitiikkaa. Ollessaan 12-vuotias hän perusti ystävänsä kanssa kerhon venäjänkielisille nuorille. Kerho järjesti esimerkiksi lautapeli- ja zine-iltoja. Ennen kaikkea se oli kuitenkin paikka, jossa venäjänkieliset nuoret pääsivät tutustumaan toisiinsa.
”Se oli sellaista yhteisön rakentamista, vaikka ei me sillon ajateltu sitä sillä sanalla”, hän sanoo.
Presnukhina muutti perheensä kanssa Pietarista Espooseen yhdeksänvuotiaana. Hänen isänsä tuli töihin Nokialle.
Presnukhina ei muista aikaa, jolloin politiikka, ympäristö tai vaikuttaminen eivät olisi kiinnostaneet. Hänenkin perheessään politiikasta on aina puhuttu. Etenkin isovanhemmat ovat olleet siitä kiinnostuneita.
Isovanhempien luona televisio on aina päällä. Ison osan elämästään Neuvostoliitossa eläneet isovanhemmat ovat oppineet etsimään totuutta eri paikoista.
”Pitää lukea kaikki lähteet, vaikka tietäisikin, etteivät ne pidä paikkaansa. Pitää silti olla ajan tasalla”, Presnukhina kuvaa isovanhempiensa asennetta.
Perhe kannusti Presnukhinaa tekemään ja kokeilemaan, vaikka suomalainen puoluepolitiikka olikin vierasta. Puoluepolitiikan lisäksi Presnukhina on ollut mukana esimerkiksi Amos Rexin nuorisoryhmässä, CMI:n Lennonit-ohjelmassa ja erilaisissa ympäristönsuojelua ajavissa ryhmittymissä.
Euroopan vihreisiin nuoriin Presnukhina meni ensin harjoitteluun neljä vuotta sitten. Viime vuonna hän pyrki hallitukseen, ja elokuussa hänet valittiin toiseksi järjestön kahdesta puheenjohtajasta.
Euroopan vihreät nuoret on kattojärjestö, jonka jäseninä on sekä Euroopan nuoria vihreitä että muita ympäristöjärjestöjä. Sidosryhmätyöskentelyn kautta Presnukhina tapaa paljon eurooppalaisia nuoria.
”Musta tuntuu, että meidän [sukupolven] lähtötilanne kaikkeen on aika synkkä”, hän kuvaa.
Presnukhina näkee eron asenteissa myös hieman Z-sukupolvea vanhempiin millenniaaleihin.
”Oon huomannu sen, että edellistä sukupolvea edustavat poliitikot ja viestijät on paljon toiveikkaampia, ja jotenkin valmiimpia etsimään ratkaisuja. Se lähtötilanne ei ole tavallaan niin pimee.”
Väestötason tutkimuksissa nuorten tulevaisuusnäkymistä saa vaihtelevaa tietoa.
Nuorisobarometreissä usko Suomen ja maailman tulevaisuuteen on ollut lähinnä nouseva. Mutta näiden viimeinen mittauspiste on vuodelta 2021, siis ennen esimerkiksi Venäjän hyökkäyssotaa.
Tyypillisesti nuoret aikuiset (18-25-vuotiaat) ovat koko väestön tutkimuksissa suhtautuneet tulevaisuuteen muita optimistisemmin. Syksyllä 2023 toteutetun EVA:n tutkimuksen mukaan tämä ei kuitenkaan enää pidä paikkaansa.
Tuoreiden tulosten mukaan nuorten usko Suomen tulevaisuuteen on pudonnut reilusti vuodesta 2020 alkaen. Osuus optimistisesti maailman tulevaisuuteen suhtautuvista on lähes puolittunut.
Viimeisimmässä tutkimuksessa positiivisimmin Suomen tulevaisuuteen suhtautuivat vanhemmat ikäpolvet, yli 56-vuotiaat.
“Poliittinen keskustelu näyttää mielikuvituksettomalta ja vaikuttamisen areenat puutteellisilta.”
Järjestelmätason kritiikkiä
Presnukhina ei usko, että aikamme ongelmat ratkeavat pelkästään parlamentaaristen väylien kautta. Tarvitaan myös kansanliikkeitä, ja ne tulevat yleensä ruohonjuuritasolta.
Presnukhina kuitenkin painottaa, että myös parlamentarismin kautta voi saada asioita aikaan. Esimerkiksi europarlamentin viime kauden vihreä aalto, ja sen jälkeinen ilmastotietoisuuden valtavirtaistuminen osoittaa, että yleinen käsitys voi muuttua nopeasti.
”Musta tuntuu, että mun tehtävä on edesauttaa sitä systeemien sisällä olevaa muutosta”, hän sanoo.
Joku siellä kuitenkin käyttää valtaa.
”Se on vähän sama uskontojen ja kirkon ja muun suhteen. Sitä valtaa on paljon, ei me voida kiistää sitä. On meidän etuoikeutettujen ihmisten tehtävä mennä sinne politiikkaan mukaan, ja tehdä mitä me voidaan sen eteen, että sitä valtaa ja tyhjiötä ei ottais joku muu.”
Näin on varsinkin muutoksen aikana. Brunssipöydässä Miro Ilvonen korosti, että kysymys esimerkiksi ekokatastrofin kohdalla ei ole tapahtuuko muutos, vaan tapahtuuko se ”hyvällä vai pahalla”.
”Eli tapahtuuko se edes jollain lailla hallitusti niiden demokraattisten vaikutusväylien kautta, missä voidaan muuttaa sitä järjestelmää. Sitä, joka ajaa meitä kohti hallitsematonta ja kaoottista muutosta.”
Tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että nuoret ovat halukkaampia keskustelemaan järjestelmätason muutoksesta. Esimerkiksi tuoreessa Euroopan tason ilmastoaktivisteja tutkineessa julkaisussa todetaan, että päätösten hitauden lisäksi osa nuorista ilmastoaktiiveista kyseenalaistaa pistemäiset muutokset. He vaativat keskustelua laajemmista yhteiskunnallisista visioista.
”Musta tuntuu, et toi [jakolinja] on tosi isosti läsnä. Sellanen yleinen systeemitason kritiikki kuuluu ehkä nimenomaan nuorille”, Presnukhina sanoo.
Suomalaisessa nuoria ilmastoaktiiveja tutkineessa hankkeessa kerrotaan, että he kokevat kokonaisvaltaisen keskustelun yhteiskunnan suunnasta puuttuvan. Poliittinen keskustelu näyttää mielikuvituksettomalta ja vaikuttamisen areenat puutteellisilta. Nämä nuoret kokevat talouden ja teknologian hallitsevan sekä rajoittavan tulevaisuuskeskustelua.
Eri näkemyksiä on sen sijaan siitä, miten järjestelmää pitäisi muuttaa. Omasta kuplastaan Presnukhina tunnistaa vaihtoehtoisia visioita edustavan lähinnä degrowth- ja postgrowth-mallit. Molemmat ovat kirjavia liikkeitä, joita yhdistää kuitenkin tavalla tai toisella jatkuvan talouskasvun kyseenalaistaminen.
”Tämän hetkinen talousmalli ei ole kestävä, ja se on myös näyttänyt sen”, Presnukhina sanoo.
Pienet suuret unelmat
”Yhä useampi katsoo tätä nykyistä fossiilikapitalismia ja ajattelee, ettei tämä voi jatkua näin. On niin jyrkkiä ristiriitoja ja viime kädessä itsetuhoisia tendenssejä tuottavia mekanismeja. Rauhallisen jatkuvuuden mahdollisuus on hirveän pieni”, sanoo Teppo Eskelinen.
Olemassaolevista, vaihtoehtoisista visioista Eskelinen tunnistaa lähinnä samat kuin Presnukhina.
Eskelinen on tutkinut ilmastoaktiiveja. Hän on havainnut, että joskus degrowth-ajattelussa päädytään samaan rationaaliseen hallinnon kieleen, kuin nykypolitiikassa muutenkin. Pahimmassa tapauksessa talouden kasvukäyrä vain piirretään eri suuntaan.
Hän kuitenkin painottaa että kyseessä on iso ja moninainen liike.
”Mua ei yhtään kiinnosta dumata kaikkea degrowth-ajattelua kategorisesti. Se myös inspiroi ihmisiä mielenkiintoisiin keskusteluihin”, Eskelinen sanoo.
Hän toivoo, että degrowth-ajattelu saisi tilaa kasvaa, koska poliittinen mielikuvitus on ”hirveen vaikeeta”.
”Ei se synny tyhjästä. Tarvitaan käsitteitä, keskustelua, yhteisiä kritiikin ja kehittelyn tiloja.”
Eskelisestä kiinnostavampaa oli ilmastoaktiiveja tutkiessa esiin noussut ristiriita mikro-ja makrotason kuvittelun välillä. Mikrotaso viittaa omaan elinpiiriin ja lähiyhteisöihin.
Mikrotasolle suuntautuva ajattelu vaikuttaa nykyään korostuvan. Yhdysvalloissa tämä ristiriita on Eskelisen mukaan pidemmällä. Paikalliset aktiivit ovat kehittäneet uusia tapoja järjestäytyä, esimerkiksi tapoja luoda hierarkittomia tai mahdollisimman vähähierarkkisia organisaatioita. Tai tapoja luoda tasa-arvoisia tiloja, jotka mahdollistavat itsereflektion, omien etuoikeuksien tunnistamisen ja näistä neuvottelun.
”Siis ihan loistavaa settiä. Ja sitten samaan aikaan makrotasolla on pelkkää taantumusta ja epätoivoa.”
Eskelinen uskoo, että sama ristiriita tulee korostumaan yhä enemmän myös Suomessa. Hänestä iso kysymys on, kuinka vaihtoehtoisista mikro-organisaatioista siirryttäisiin yhteiskunnalliselle tasolle.
Esteenä hän näkee sen, että tunne vaikuttamismahdollisuuksista makrotasolla on heikentynyt. Maailma näyttää monimutkaiselta ja valta kaukaiselta. Toisaalta kulttuuriamme leimaa muutenkin yksilökeskeisyys.
Ei siis ihme, että muutostarve suuntautuu herkemmin yksilön omaan elämään ja lähipiiriin.
”Tässä on jotain sellasta ajanhenkeä”, Eskelinen kuvaa.
Taipumus selittänee osaltaan kyselytutkimuksissa toistuvaa löydöstä. Sen mukaan ihmiset suuntautuvat yleisesti ottaen positiivisemmin omaan tulevaisuuteensa kuin kollektiiviseen tulevaisuuteen.
”Ihminen on sellainen olento, että jos se ei ole syvästi masentunut, se on suuntautunut parempaan. Me ollaan kuitenkin toiveikkaita olentoja pohjimmiltaan. Sit on vaan eri asia, miten se toivo suuntautuu.”
Tulevaisuuskuvien ja toivon suuntautumiseen vaikuttaa myös kaupallistuminen. Toivopuhetta kuulee nykyään jatkuvasti, mutta se on yleensä kaupallista.
”Uskalla tehdä mahdottomia, taivas on rajana, luota itseesi”, Eskelinen kuvaa.
Eskelinen kuitenkin korostaa, ettei halua syyllistää ketään mielikuvituksen puutteesta. Sekin kiinnittyy valtaan, mahdollisuuksiin ja hierarkioihin.
”Niin kauan, kun on ihmisiä, joille pienet unelmat ovat saavuttamatta, ei voida ruveta valittamaan pienistä unelmista.”
Juttua varten on haastateltu myös nuorisotutkija Antti Kivijärveä.
