1600-luvulla Suomi oli pimeä metsien maa.
Löysin itseni eräänä juhannuksena istumassa Keuruun kirjastossa. Samalla paikkakunnalla järjestettiin samoihin aikoihin suurta kristillistä tapahtumaa, ja ilmassa oli jotakin erityistä. Keuruulle minut oli tuonut eräästä Facebook-ryhmästä löytämäni katkotun puupellon takana sijaitseva vuokramökki, jonka pihalla parveili kyykäärmeitä, ja jonka tuvan perästä löytyi vanha puinen rukki. Keuruun paikallishistoriasta kertovan kirjan eräs aukeama toi eteeni minulle entuudestaan tuntemattoman Antti Lieroisen, kuuluisan noidan, elämäntarinan. Kotiin palattuani luin Lieroisesta lisää.
Antti Lieroinen syntyi Pieksämäen pitäjän Leppienjärven kylässä. Tarkka syntymäaika ei ole tiedossa, mutta Lieroinen oli keski-ikäinen muuttaessaan lännen suuntaan Keuruulle 1630-luvun alussa. Keuruulta hän ajautui Ruovedelle, missä hänet lopulta mestattiin.
Oikeudessa Lieroinen kertoi näkevänsä salattuja asioita, erityisesti varastettujen tavaroiden kätköpaikkoja. Muitakin poikkeuksellisia henkisiä kykyjä hänen uskottiin omaavan. Aikalaisten mukaan Lieroinen kuului noitasukuun, ja hän oli ”kaikella tavalla tullut isänsä hengestä ja noitataidosta osalliseksi”. Tästä kirjoittavat historioitsija Marko Nenonen ja toimittaja Timo Kervinen vuonna 1994 julkaistussa kirjassaan Synnin palkka on kuolema.
Oikeuden eteen noituudesta syytettynä Lieroinen joutui vuonna 1643 kahden kuolemantapauksen takia. Eräs Matti Eskelinpoika oli saapunut Vesilahdelta Lieroisen luo, sillä häneltä oli varastettu herneitä, rautaa ja kuivattua kalaa. Eskelinpoika maksoi Lieroiselle varkaan ilmoittamisesta. Lieroisen todetaan sitten sanoneen: ”Älä ensinkään epäile, varas löytyy jo ennen kuin tulet kotiisi.”
Noidan väliintulo ja siitä leviävät huhut riittivät usein siihen, että syyllinen katsoi parhaakseen palauttaa varastamansa tavaran. Pelko noidan mahtia kohtaan riitti. Lieroisen tapauksessa kävi kuitenkin niin, että onnettomuus oli ehtinyt jo tapahtua ennen kuin syyllinen pystyi korjaamaan tekonsa.
Marginalisoitu syntipukki
Kotiin palattuaan Eskelinpoika sai tietää, että hänen poikansa oli kuollut tappelussa. Aiemmin poika oli kuitenkin tunnustanut myyneensä tynnyrillisen kuivakaloja isänsä selän takana. Verityön takana oli surmatun pojan oma serkku Klaus Villenpoika. Lieroista alettiin kuitenkin epäillä kuoleman aiheuttajaksi, sillä hän oli lausunut pojan isälle pahaenteiset sanansa. Hänen toimiaan tunnettuna noitavoimien haltijana alettiin tarkastella tarkemmin.
Toinen kuolemantuottamus, josta Lieroista oikeuden edessä alettiin nyt myös syyttää, oli sattunut Ruovedellä jo neljä vuotta aiemmin. Silloin sotamies Yrjänä Brask oli naljaillut tahtovansa keriä Lieroisen tukan. Lieroinen oli tästä suuttunut ja todennut, ettei sotamies eläisi kauaa. Pian tämän jälkeen Braskin karhunpyyntiin tarkoitettu jousi laukesi omistajaansa päin hänen ollessa metsällä. Lieroista kohtaan löytyi siis nyt kaksi kuolemantapausta, jonka aiheuttajaksi häntä syytettiin.
Lieroinen kiisti syytteet. Matti Eskelinpojan tapaamista hän ei muistanut, sillä hän oli oman todistuksensa mukaan ollut niin juopunut tämän tarjoamasta viinasta. Myöskään Braskin kuolemaan hän ei tunnustanut vaikuttaneensa. Kun häntä lisäksi syytettiin vielä eräästä tulipalosta, totesi hän vain, että taloja tulisi varmasti palamaan vielä hänen kuoltuaankin.
“Noidan väliintulo ja siitä leviävät huhut riittivät usein siihen, että syyllinen katsoi parhaakseen palauttaa varastamansa tavaran.”
Lieroinen oli naimisissa, ja samassa puinnissa häntä syytettiin vielä aikalaistermein ”huorinteosta” erään Valpuri-nimisen naisen kanssa. Lieroinen puolustautui väittäen, ettei häntä oltu vihitty edes oman kihlattunsa kanssa. Puolustuspuheilla ei kuitenkaan ollut enää väliä, sillä Lieroisen maine voimakkaana noitana oli vakiintunut.
Ruoveden kirkkoherra Henrik Erkinpoika Frosterus todisti, ettei Lieroinen ollut käynyt kirkossakaan koko sinä aikana, kun Frosterus oli ollut virassa. Lieroisen todettiin lopulta syyllistyneen noituuteen ja aiheuttaneen kaksi kuolemantapausta, tulipalon ja saaneen aikaan kaksinkertaisen huoruuden. Valpurikin oli nimittäin naimisissa. Rangaistukseksi Lieroinen poltettiin roviolla.
Vieraan pelko johti hysteriaan
Noitavainot ajoittuvat Suomessa erityisesti 1600-luvulle. Noitateorioiden kehittäjät olivat oppineita pappismiehiä ja teologeja. Teorioiden ulkopuolella vallitsi jo usko noituuteen, taikuuteen ja magiaan, sillä se oli osa ihmisten arkielämää. Itse noituus ei siis johtanut vainoon. Sen saivat aikaan teoriat ja ajatukset noituuden vieraudesta, toiseudesta ja vaarallisuudesta.
Syytös noituudesta rikoksena oli tällöin viime kädessä sosiaalinen, tilannekohtainen tulkinta siitä, mikä oli ja mikä ei ollut noituutta. Asiat, jotka toisissa yhteisöissä havaittiin noituutena, eivät toisissa yhteisöissä olleetkaan sitä. Olennaista oli katseen kohdistuminen: kuka katsoi ja ketä.
Marko Nenonen kirjoittaa teoksessaan Paholaisen salaliitto (2026), että persialaisen papiston harjoittamat kultit ja riitit tuskin tarkoittivat magiaa sellaisena kuin sen ymmärrämme. Mutta itse sana magia tulee kreikan kielen sanasta mageia, jolla tarkoitettiin kreikkalaisten kielenkäytössä vieraan kansan, juurikin naapureina eläneiden persialaisten uskontoa ja tapoja. Myös englannin kielen sana ghost, haamu, on samaa alkuperää kuin sana guest, vieras. Maailmankuvien törmäykset johtivat siihen, että toisia rituaaleja, riittejä ja tapoja pidettiin noituutena. Suomessa ja Ruotsissa noitavainot liittyvät kristinuskon vallan voimistumiseen ja siihen, että kirkolle vieraat tavat nähtiin noituutena ja uhkana.
Suur-Ruotsin noitaoikeudenkäyntejä johtivat uskovaiset aatelismiehet komissioineen, jotka sanelivat sen, mikä johtui paholaisen vaikutuksesta. 1600-luvun noitakauhussa tuntuu olevan jossain määrin samoja piirteitä kuin 1990-luvun saatanapaniikissa, joskin noitahysteria johti vainojen lisäksi lopulta kuolemantuomioihin. Tunnustuksia varten syytettyjä saatettiin kiduttaa, ja todistajina käytettiin paljon pieniä lapsia. Monet vanhemmat uhkailivat omia lapsiaan ja kohdistivat heihin usein väkivaltaa saadakseen heidät tunnustamaan olleensa noituuden kanssa tekemisissä.
Suomessa noituudesta syytetyistä suurin osa oli miehiä. Suomalaisen noitavainotutkimuksen mukaan tyypillisin noituudesta syytetty ihminen oli aviosäätyinen ja keskivarakas talonpoika tai hänen vaimonsa. Kun Ahvenanmaalla käynnistyi vuonna 1666 kuuluisat noitaoikeudenkäynnit, niiden kohteena oli kuitenkin joukko naisia, joista suurella osalla oli nykyajasta käsin katsottuna jonkinasteisia mielenterveyden haasteita. Ensimmäinen tuomittu oli Karin-niminen kerjäläisnainen, jolla oli myös Lieroisen tapaan kyky paljastaa varkaita. Oikeudessa hän kertoi sekavasti matkoistaan Blåkullaan, vuorelle, jossa noidat ja paholaiset viettivät juhliaan. Jossakin yhteydessä hänen mielenterveyttään kyllä pidettiin kyseenalaisena, mutta lopulta innokkaan kihlakunnantuomari Nils Psilanderin johdolla toiminut tuomioistuin katsoi Karinin puheet pitäväksi tunnustukseksi.
Pimeä maailma
Historiantutkija Mirkka Lappalainen kirjoittaa, että 1600-luvun Suomi oli valtava ja pimeä metsien maa, jossa salailuun suhtauduttiin yhteisön puolelta tuomitsevasti. Kaiken tekemisen oli oltava avointa, ja kaikki tarkkailivat toisiaan. Oli käytävä kirkossa, hoidettava tilan töitä ja kuunneltava pappeja, jotka kertoivat, miten ihmisen oli elettävä hyvää elämää Jumalaa peläten. Sairaudet ja kuolema olivat aina läsnä, ja huolimatta kaikista pyrkimyksistä elää Raamatun oppien mukaisesti, kirkko ei kyennyt estämään kuolemaa tai hulluksi tulemista.
Kun ihminen turvautui noituuteen ja taikuuteen, yritti hän viime kädessä löytää keinoja hallita elämäänsä. Kun hän syytti toista noituudesta, yritti hän yleensä keksiä syyn onnettomuuteen, jonka oli kohdannut. Noituudesta tuomittiin myös erittäin väkivaltaisia miehiä, joista todettiin ”paholaisen saaneen vallan”. Tuomittujen joukossa oli perheenjäsenensä ja puolisonsa raa’asti tappaneita miehiä, lapsesta asti oireilleita ja muuten yhteiskuntaan sopimattomia. Heitä, jotka halusivat päivästä toiseen päättää päivänsä, ja jotka kuulusteltaessa kertoivat kuulleensa paholaisen kutsun.
Kun lukee suomalaista noitahistoriaa, tulee lukeneeksi samalla köyhyyden, mielenterveyden häiriöiden ja alkoholismin historiaa. Käräjille tuotiin vieläpä tapauksia, joissa vaadittiin noituudesta syytettyjen maineen puhdistamista. Hyvää mainetta ei ollut varaa menettää. Maine oli arvokasta ja noidan maine oli riski. 1600-luvulla paitsi naisilla, myös miehillä löyhää seksuaalimoraalia ja avioliiton ulkopuolisia suhteita paheksuttiin. Käräjillä esiin tuotiin syytettyjen elintapoja, kuten alkoholinkäyttöä tai kirkossa käymistä, niin kuin Lieroisenkin tapauksessa. Kaikki syynättiin julkisesti läpi.
Tämän päivän uutiset kertovat monista ihmiskohtaloista, joita varjostavat monisyiset mielenterveyden haasteet. Tässäkään ajassa ei ole ollut tavatonta sekään, kun seksuaalisesti vapautuneita julkisuuden naisia on mediassa pantu niin sanotusti tuomiolle. Marilyn Monroe, Anna Nicole Smith, Jenna Jameson, Britney Spears ja Johanna Tukiainen ovat omilla tavoillaan osa tätä jatkumoa. Julkisuuden henkilöitä, joiden mainetta on pidetty kyseenalaisena, joista osasta on myöhemmin tullut konservatiivikristittyjä, kenties pyrkimyksenä korjata menetettyä mainetta. Osa taas on menehtynyt ennenaikaisesti hämärissä olosuhteissa, päihteiden vaikutuksen alaisina. Olisiko nykypäivän hihhuli silloin yksi entisaikojen vainotuista noidista? Tämän päivän ihmisellä on entisaikain noitaan verrattuna pääsyä vieläpä synteettisiin aineisiin, salaliittoteorioihin, kameraan ja someen. Volyymi on tänä päivänä toisenlainen.
Miten tunsin noidan
Ennen tutustumistani noitahistoriaan itse sana noita on merkinnyt minulle feminiinistä arkkityyppiä slaavilaisen kansantarun Baba Jagasta Grimmin veljesten Hannun ja Kertun noitaan. Noita muodonmuuttujana, viisaana ja pelottavana. Coralie Fargeatin ohjaamassa elokuvassa Substance (2024) päähenkilö Elisabeth (Demi Moore) pelkää menettäneensä nuoruutensa ja sen mukana rakkaan uransa elokuvatähtenä, joten hän turvautuu aineeseen, joka luo hänelle nuoren kaksoisolennon. Hänen vanha minänsä lopulta kyyristyy kuin lukuisat häntä edeltäneet satujen noidat, mätä sormi koukussa, tumma kynsi ojossa. Rujolla ulkomuodollaan hän kostaa Hollywoodin tähtikoneistolle. Noituus yhdistetäänkin tänä päivänä nuoruusihanteen ja patriarkaatin vastustamiseen. Oma kaikkien aikojen lempinoitani onkin Morticia Addams, sillä hän on vahva, tyylikäs ja viehkeä. Kiinnostukseni noitaan kumpuaa tarpeestani esikuvaan. Tahdon hahmon, jota voin katsoa ylöspäin. Tahdon kuvia ja meemejä, joihin samaistua. Haluan postata kuvan Morticiasta ja kirjoittaa sen päälle mood, sillä vain hänen salamyhkäinen ilmeensä kykenee tulkitsemaan tunnetilaani ja välittämään sen muille. Hän on og baddie.
Kun luin Antti Lieroisesta, ilahduin löydöstä. Miksei hänestä puhuta enemmän? Miksei hän ole juhlittu esikuva Suomessa? Miksi Eput laulavat Turmiolan Tommista eivätkä Noita Lieroisesta? Lieroinen, joka ei päästänyt varkaita helpolla. Sosiaalinen, räväkkä, suorapuheinen ja pintansa pitävä. Toisaalta Tommin tapaan kyllä jurriinkin menevä, mutta no fucks given -asenteella.
On mahdotonta tietää, millainen Antti Lieroinen todella oli, onhan hänen elinvuosistaan jo aikaa, mutta luetun perusteella hän tuntui ainakin elävän omaehtoista elämää. Sitä sopisi vaalia jokaisen kohdalla. Mutta kyllähän häntä myös juhlitaan, sillä Ruovedellä tapahtuu joka kesä Noitakäräjät, toritapahtuma, jossa leikkimielisesti valitaan Lieroisen hengessä Vuoden noita. Noita Lieroinen saikin minut miettimään miesten esikuvia. Onko näitä moninaisia esikuvia tarpeeksi? Lieroisesta voisi kyllä olla yhdeksi, sillä noituus ei katso sukupuolta.
Jutussa mainittujen kirjojen lisäksi lähteenä on käytetty Mirka Lappalaisen kirjaa Pohjoisen noidat (2018), Marko Nenosen teosta Noitavainot Euroopassa – Myytin synty (2006) sekä Suomen kuvalehden numerossa 30/1986 julkaistua Esko Kuusiston artikkelia Seitsemän saaren tarinat ja tarut. Kiitos Marko Nenoselle tarkemmasta konsultaatiosta ja keskustelusta.
Juttua korjattu 29.9. kello 15:45: Susi Siriya Oreniuksen nimi oli alun perin kirjoitettu väärin.
