Dokumenttiromaani. Viimeiset todistajat. Svetlana Aleksijevitš. Tammi, 2026. Suomentanut Pauli Tapio.
Valkovenäläisen toimittaja-kirjailija Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja (1988) nousi Neuvostoliiton sensuurista selvittyään menestysteokseksi. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 2017.
Reportaasi kuvaa laajan haastatteluaineiston pohjalta neuvostonaisten kokemuksia toisen maailmansodan itärintamalla. Samana vuonna ilmestynyt Viimeiset todistajat jatkaa Aleksijevitšin kaunistelematonta ja inhimillistä tapaa kuvata sotaa. Molemmat teokset on suomentanut Pauli Tapio.
Naiset ja lapset ovat tuttu sanapari sodasta puhuttaessa. Aleksijevitšin keräämät haastattelut kuitenkin osoittavat, että sota on erilainen kokemus naisille ja lapsille. Miksi heidät sitten niputetaan yhteen uhripositioon?
Sotaisakin maskuliinisuus on hauras
Poliittisen historian yliopistotutkija Noora Kotilainen on tutkinut sodan representaatioita ja rooleja. Hänen mukaansa sekä naisten että lasten toimijuus sodassa on ollut yhteiskunnallisesti vaikea aihe.
Kategorisoinnin taustalla on ikiaikainen maskuliinisen suojelun logiikka. Mies on soturi ja puolustaja ja naiset ja lapset heikkoja puolustettavia. Logiikka ei katoa edes silloin, kun sotilaallisiin organisaatioihin päästetään naisia. Oli kyseessä sitten mies tai nainen, ihanne on aina miehinen ja sotahenkinen.
”Militarismiin liittyy aina hierarkiaa, käskysuhteita ja väkivaltaa. Ne ei siitä lähde, vaikka meillä olisi minkälainen queer-pataljoona”, Kotilainen sanoo.
Siitä huolimatta miesten asevelvollisuuden taustalla vaikuttaa edelleen ajatus luonnollisuudesta. Sen mukaan naiset eivät ole luonnollisia sotilaita.
Esimerkiksi Suomen sisällissodassa punaisissa taistelleet naiset on leimattiin valkoisten toimesta susinartuiksi ja ihmisyyden karkeimmaksi kuonaksi. Kotilainen arvele sen olevan yksi syy sille, miksei valkoisten suojeluskunnista kehittyneeseen valtion armeijaan otettu naisia ennen vuotta 1995.
Aleksijevitš osoittaa, että sota ei olisi mahdollista ilman naisten tekemää työtä. Hän antaa äänen paitsi naisille, jotka taistelivat, myös heille, jotka pyykkäsivät, sitoivat haavoja ja hautasivat. Heidän roolistaan puhutaan yleensä vain ohimennen.
Tämän päivän lapsi on huomisen sotilas
Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo myös siitä, miten naiset vaikenivat roolistaan sodassa. ”Menin naimisiin heti sodan jälkeen. Mieheni vuoksi kuitenkin pidin menneisyyteni salassa.
Arjen vuoksi, vauvanvaippojen”, eräs kirjassa kuultava nainen muistelee. Rintama-aika tahrasi naisten tehtävää vaimoina ja äiteinä.
Sodanjälkeisyys on Suomessakin edelleen läsnä ja näkyy esimerkiksi sukupuolittuneilla työmarkkinoilla. Naisvaltaiset alat nähdään toissijaisina ja vähemmän turvallisuuteen liittyvinä, mikä heijastuu myös palkkaan.
Asetelma näkyy myös politiikassa. Naisia on eduskunnan kovasta turvallisuudesta päättävissä elimissä huomattavasti vähemmän.
Myös lasten toimijuutta on vähätelty. Sodasta ei puhuta lapsille riittävällä rehellisyydellä, sillä heitä halutaan suojella siltä. Sota on kuitenkin alkanut vaikuttaa siviileihin yhä enemmän ja tuhoisammin.
Yhdysvallat pommittaa Iranissa siviilikohteita, joista myös lasten elinehdot ovat riippuvaisia. Jos muitakaan sopimuksia ei kyetä noudattamaan, ei esimerkiksi lasten oikeuksien sopimus paina vaakakupissa paljoa.
Myös Suomessa on käyty keskustelua siitä, että Puolustusvoimat haluavat kohottaa peruskouluikäisten kuntoa.
Esimerkiksi puolustusministeri Antti Häkkänen (kok.) ja Puolustusvoimien henkilöstöpäällikkö, kenraaliluutnantti Rami Saari ovat esittäneet huolensa lasten huonokuntoisuuden vaikutuksesta maanpuolustukseen. ”Rivien välistä paistaa pyrkimys tehdä heistä tarpeeksi hyväkuntoisia sotilaiksi”, Kotilainen toteaa.
”Tällainen lasten elämien militarisointi on lasten oikeuksien loukkaus.”
Henkilökohtainen kertomus. Sodalla ei ole naisen kasvoja. Svetlana Aleksijevitš. Tammi, 2026.
Kielletyt leikit
Aikuisilla on usein myös jonkinlainen käsitys siitä, millaisia lasten kokemusten pitäisi olla.
Lapset ovat sodassa helposti muovattavaa vahaa, sillä heidän moraalinsa ei ole vielä täysin kehittynyt. He saattavat esimerkiksi nauttia näyistä, joista eivät saisi nauttia. Aikuisten tavoin lapsetkin voivat tehdä sodassa hirveitä asioita.
”Kun väkivalta tulee normaaliksi yhteiskunnassa, tottakai se tulee myös lasten leikkeihin. Miten meidän pitäisi sanoa lapselle, että et sä voi kiduttaa naapurin poikaa, vaikka valtio kiduttaa?” Kotilainen sanoo.
Viimeisissä Todistajissa poika, joka oli sodan aikaan kuusivuotias, kertoo lukinneensa veljensä varastoon pistoolilla uhaten, koska tämä oli leikissä antanut lahjan vihollispuolen pojille. ”Kapteeni selitti minulle pitkään, että kaikki lapset ovat hyviä eivätkä ole syyllisiä mihinkään”, hän kertoo saamastaan puhuttelusta.
Kotilaisen mukaan sotaan liittyy niin aikuisia kuin lapsiakin houkutteleva, julma hehku.
Sotakirjallisuus ja sotaleikit kiinnostavat, koska sota on niin äärimmäinen ilmiö. Siinä ovat läsnä ihmisen kapasiteetti sekä kammottavaan julmuuteen että hyvin kauniisiin uhrauksiin toisten puolesta.
Sodassa ei ole sankareita
Maanpuolustustahdon vastaisia ääniä ei tämän hetken julkisuudessa juurikaan kuulu. Antimilitaristinen kannanotto tulkitaan herkästi epäisänmaalliseksi, mitä Kotilainen pitää merkkinä sotilaallisen vallan aseman vahvistumisesta.
Kotilaista itseään on jäänyt kummittelemaan Ernst Friedrichin kirja Krieg dem Kriege (1924), johon on koottu kuvia kasvoihin haavoittuneista sotilaista. Toisilta puuttuu alaleuka, toisilta silmät. Groteskia teosta käytettiin 1920-luvulla myös lasten pasifistiseen kasvattamiseen.
”Sellaista kuvastoa sodan jäljistä sotilaisiin ei täällä näy. Meillä ei esimerkiksi ollenkaan puhuta siitä, miten monen sukuelimet ovat räjähtäneet sodassa. Jos me puhuttaisiin vaikka siitä, miten yleisiä penisten korjausoperaatiot on, moni nuori jätkä varmaan miettisi, että viitsinkö lähteä samaan lihamyllyyn mukaan”, hän sanoo.
”Ehkä me tarvitaan sellaista pasifistista shokkiterapiaa. Koska jos me puhutaan sodasta vaan niin, että isän on pakko mennä, niin me kasvatetaan seuraavia sukupolvia, jotka ovat valmiita sotaan.”
Myös Aleksijevitšin kirjoja voi lukea pasifistisena shokkiterapiana. Juuri siksi hänet yritettiin vaientaa: naisten ja lasten kertomukset riisuvat sodalta sankaruuden ja paljastavat sen raadollisen inhimillisyyden.
