”Vittu mä tapan ton horon”, puuskutan ja rojahdan vaihtopenkille. Ruiskutan vettä kurkkuuni, pyyhin suupielen ja nousen seisomaan. ”Horo” on vastustajan pelaaja, joka on juuri hetkeä aiemmin kentällä rikkonut rumasti, eli potkaissut minua jalkoihin takaapäin, kun juoksin hänestä ohi pallon kanssa. ”Hyvä Mari, ei tuu ketään, käänny rauhassa!” huudan ohjeita kentälle ja hörppään lisää vettä. Vastustaja vetää pallon sivurajasta yli, joukkuetoverini juoksee vaihtoon, ja spurttaan takaisin kentälle. On aika näyttää ”horolle” ja hänen jengilleen, että ne rikkoo, joilla ei taito riitä. On lauantaiaamupäivä Hakaniemen Arena Centerissä, käynnissä on futsal harrastesarjan kolmosdivisioonan kärkikahina.
Rakastun jalkapalloon heti. Ensimmäiset harjoitukseni ovat koulun hiekkakentällä pimeänä, kylmänä syysiltana. Olen yhdeksänvuotias. Juoksen tunnin pallon perässä, poskeni helottavat punaisina, hengästyn. Seuraavana kesänä ensimmäisessä Hesa Cupissani juoksen niin kovaa, että lysähdän nurmikentän pintaan itkemään ja haukkomaan henkeäni.
Seitsemännellä luokalla vaihdan joukkuetta. Statukseni laskee edellisen joukkueen kantavasta voimasta vaihtopenkin lämmittäjäksi. Joukkuetta määrittelee selkeä statushierarkia: jos olet avauskokoonpanossa, sinulla on kavereita. Jos et saa peliaikaa, on kohtalona toivoa, että joku toinen luuseri tulee sinä päivänä treeneihin, että olisi edes joku, kenen kanssa syötellä lämmittelyn aikana.
Kahdeksannella luokalla kaikki muuttuu. Testileirillä juoksen nopeimman spurttiajan. Valmentaja soittaa minulle ja ehdottaa, että siirrämme minut pelaamaan vasenta puolustajaa. Pääsen avauskokoonpanoon. Kesän kynnyksellä saamme uuden valmentajan. Hän on nuorempi kuin edellinen, mukavasti keski-ikäinen miesvalmentajamme, jonka autonavaimet putosivat kerran hiekkakentälle ja vietimme lopputreenit niitä sieltä haravoiden.
Uuden valmentajan autonavaimet eivät ole hukassa. Hän asettaa meidät pelin aluksi juoksemaan vetoketjujuoksua, jotta näytämme vastustajille mahdollisimman huolellisilta, yhteinäisimiltä ja kurinalaisilta. Jos joku pelaaja juoksee ja kääntyy ennen maahan laitettua tötsää, hän on tehnyt virheen ja uusi valmentaja panee koko joukkueen juoksemaan lisää. Uusi valmentaja avaa meille nettisivut. Pelien päätteeksi hän kirjoittaa sivuille otteluraportin, johon kuuluu osio ”edukseen [pelissä] esiintyivät”, johon hän nimeää 1–4 pelaajaa. Pelien jälkeen kirjaudun kotimme tietokoneelle ja pidätän henkeäni. Kun nimeni löytyy listalta, rauha leviää ylleni ja ylpeys pyöristää rintani rottingille. Kun en ole esiintynyt edukseni, painava kivi laskeutuu vatsanpohjaani ja poraa hiidenkirnua itsetuntooni.
Kesällä kahdeksannen luokan jälkeen voitan Hesa Cupin ikäluokan pelaajan palkinnon, nimeni julkaistaan Hesarissa muiden voittajien kanssa. Leikkaan ilmoituksen talteen. Ikäluokkien voittajat lennätetään Amsterdamiin tapaamaan Ajaxissa pelaavia Jari Litmasta ja Petri Pasasta.
Kun kesä vaihtuu talveen, treenaamme koulun salissa. Uusi valmentaja vetää liikuntasalin varastosta esiin pehmeät voimistelumatot. Hän nimeää kaksi pelaajaa ja asettaa heidät rinnakkain matolle, minkä jälkeen hän kääntyy muiden pelaajien puoleen: ”Nyt te hypitte matolla rinnakkain hiihtohyppyjä, kunnes toinen teistä luovuttaa.” Kaksi pelaajaa kipuaa matolle, me muut asetumme katsomaan. ”Jos te luovutatte täällä, te luovutatte elämässä”, hän tokaisee ja puhaltaa pilliin.
Aikuisena ymmärrän, että ironia varmasti kareili uuden valmentajan suupielissä, kun hän lateli meidän pelaajien keskuudessa legendoiksi muodostuvia letkautuksia, kuten ”täällä syödään rautaa ja paskannetaan kettinkiä” ja ”tehdään vastustajien pilluista jauhelihaa”. Aikuisena ymmärrän myös, että ei ole ongelmatonta, että aikuinen mies puhuu teini-ikäisille tytöille kenenkään pilluista, saatika niiden muuttamisesta jauhelihaksi.
Uuden valmentajan luoma kurin ja kilpailullisuuden ilmapiiri kuitenkin palvelee minua. Säännöt ovat selkeät ja niiden puitteissa minulla on rahkeet ja tarvittava röyhkeys onnistua. Kun kesällä jälleen juoksemme ylämäkijuoksuja urheilupuistossa, valmentaja sanoo, että saamme lyödä edessä olevaa pelaaja selkään, jos ohitamme hänet. Valmentaja puhaltaa pilliin, ja edessäni oleva pelaaja säntää ylämäkeen. Sekunnin päästä kuuluu uusi vihellys ja ampaisen joukkuekaverin perään. Kun ohitan hänen selkänsä pysähdyn vain hetkeksi, ennen kuin läimäytän häntä, juoksen ohi, ylitän ylämäen päässä maaliviivaksi merkityn tötsärivin. Valmentaja päättää, että minun on juostava ensimmäisenä. Kun hän puhaltaa pilliin tiedän, että kukaan ei saa ohittaa minua, sillä minä en sellaiselle häpeälle alistu.
Muutamaa vuotta myöhemmin kirjoitan ylioppilaaksi Mäkelänrinteen urheilulukiosta ja minut rekrytoidaan Yhdysvaltojen yliopistosarjaan pelaamaan. Stipendi kattaa kaiken lukukausimaksuista asumiseen, kirjoihin ja ruokaan. Sarja pelataan syyslukukauden aikana. Joka viikonloppu pakkaamme identtiset pelikassimme, pukeudumme identtisiin verryttelypukuihimme ja suuntamme lentokentälle. Ottelut pelataan perjantai-iltaisin ja sunnuntaipäivisin. Lopun ajasta lorvimme hotellilla ja olemme tekevinämme läksyjä.
HAKANIEMEN Arena Centerissä erotuomari puhaltaa pilliin puoliajan merkiksi. Spurttaan kentän poikki vauvani luokse. Kymmenkuinen vauva on mukanani, koska puolisoni on vihjannut, että jalkapalloharrastukseni syö tietään jokaiseen viikonloppuumme. Olen palkannut teini-ikäisen kummilapseni vahtimaan vauvaa, jonka itku on kantautunut vaihtopenkille koko pelin ajan. Pelaamme vain kahdella vaihtopelaajalla, joten ei ole tullut kysymykseen, että olisin hipsinyt rauhoittelemaan vauvaa pelin aikana.
Vauvan luona kiskon pelipaidan ja hiestä litimärän urheilutopin ylös ja tungen hikisen nännini hänen suuhunsa. Hän rauhoittuu heti. Ryystän vettä juomapullosta ja vaihdan vauvan toiselle rinnalle. Naamani tykyttää tulipunaisena, adrenaliini kohisee korvissa. Johdamme peliä 2-0, mutta emme voi tuudittautua siihen. Tuomari kävelee keskellä kenttää ja puhaltaa pilliä pelin jatkumisen merkiksi. Luovutan vauvan takaisin kummilapselleni. Itku alkaa heti.
Kun kirjoitan jalkapallourastani, impulssi keskittyä urheilun epätasa-arvoon on suuri. Mutta yllättääkö ketään, että jalkapalloharrastukseeni kuului nuoresta asti esimerkiksi miesvalmentajien epäasiallinen, seksuaalissävytteinen käytös? Että uusi valmentaja alkoi seurustella juuri 18 vuotta täyttäneen joukkuetoverini kanssa ollessaan itse yli kolmikymppinen? Yllättääkö ketään, että yliopistossa naisten jalkapallojoukkueen pukukoppi oli ankea ikkunaton luola kellarissa, kun miesten pukukoppissa oli putipuhdias kokolattiamatto ja kiiltävät, nimikoidut kaapit jokaiselle pelaajalle? Urheilun epätasa-arvon paljastamisen sijaan minua kiinnostaa oma kuriton ja villi haluni juosta kentälle ja ”tappaa horo”.
Sillä ”horo”, eli vastustaja, on murskattava. Kuten valmentajani silloin kauan sitten teroitti meihin, jos häviämme jalkapallokentällä, häviämme myös elämässä. Palaan hetkeen jumppamaton päälle, tienhaaraan, jossa häpeä ja ylpeys eroavat toisistaan, hetkiin ennen kuin valmentaja puhaltaa pilliin ja minun on annettava kaikkeni ja toivottava, että se riittää.
Kaiken antaminen ei ole helppoa, mutta kilpaurheilussa se on vaade. ”Ei jätetä mitään kentälle” tarkoittaa, että joka kerta kun pelipaita on puettu päälle ja sukat vedetty säärisuojien ylle, on annettava kaikkensa. Lukiossa kaiken antamista mitattiin esimerkiksi sykemittarilla. Jos pienpelin aikana pelaajien sykkeet eivät hiponeet maksimia, ei tempo ollut tarpeeksi kova. Yliopiston jalkapallojoukkueessa ei kikkailtu sykemittarilla, vaan valmentaja luotti perinteisempiin taktiikoihin. Jos hänen mielestään koko joukkue, tai edes yksi joukkueen jäsen, ei pelannut tarpeeksi kovaa, koko joukkuetta rangaistiin juoksuttamalla. Hänen vakioharjoituksensa oli jakaa joukkue kolmeen pienjoukkueeseen. Kaksi joukkueista pelasi vastakkain ja kolmas juoksi viivoja. Kun hän puhalsi pilliin, pienpelin hävinnyt joukkue siirtyi juoksemaan viivoja. Valmentaja luotti pelon ja häpeän logiikaan; viivojen juoksemiseen — etenkin häviön eli nöyryytyksen päätteeksi — riitti motivoimaan kentän joukkueita pelaamaan kovemmin.
Rakastan edelleen sitä hetkeä, kun koko kehoani jäytävä paha olo yltyy, mutta jatkan juoksua. ”Mind over matter”, yliopistovalmentajani, joka nautti teatraalisten urheilulatteuksien lotkauttamisesta, hoki usein. Matter eli materia on lihassäikeeni, niissä kirmaavat maitohapot, hengitykseni, happi, joka pyrkii lihaksiin, liikuntasalin lakattu puulattia, vaivasenluuhun hiertyvä rakkula oikeassa jalassa, pakaroiden väliin lipsahtaneet alushousut, rintakehää rutistava urheilutoppi, suuhun sakeutuva sylki, ponnarista karannut hiussuortuva, vieressä — eikun siis kannoilla — puuskuttava joukkuetoveri, lattiaan piirretty viiva, jota lähestyn, hidastan, kosketan, käännyn, ja jatkan. Mind, mieleni, on ehdottanut kolmosdivarin jalkapallojoukkuueelleni, että juoksisimme torstai-illan treenien päätteksi vähän viivoja. Treenien lopuksi kävelen viivalle, ja jokerimaisen virneen takaa kysyn, kuka haluaa liittyä mukaan. Useimmat liittyvät, osa nuristen, osa varmasti ryhmäpaineesta, ja varmaan kaikki kuitenkin vähän sen palon perässä, joka jossain elämänvaiheessa hurmasi meidät tämän lajin pariin. Mind, mieleni puskee kiihdyttämään viimeisen käännöksen jälkeen maaliviivalle ja sen yli.
Mielenlujuuden testaaminen fyysisen ponnistuksen – tai tässä tapauksessa ponnistuksien – edessä on syy, miksi halusin synnyttää kuopukseni kotonani. Alla on kuvaus toisesta synnytyksestäni.
Katson synnytyksen alkavan, kun herään supistuksiin. Kohtuni sylkäisee verisen limatulpan vessanpönttöön, ripuloin vartin välein. Supistukset voimistuvat ja selviän niistä matalalla ulinalla. Kumppanini auttaa laskemalla neljä sekuntia sisäänhengitystä kahdeksan sekuntia matalaa ulinaa, kunnes supistus raukeaa ja saan hetken hengähdystauon. Kipu on langettanut minut polvilleni, ulkona jossain on aamuyö, tarraan synnytysammeen reunalla päivystävän kätilön käteen. Supistuksien ruoskinnassa en pääse kiinni nautintoon saatika orgasmiseen synnytkseen, joista luin useita tarinoita. En ole kiihottunut, en edes hullunkiilto silmissä puskemassa itseäni juoksemaan rasituksen yli. Hyvässä ja hälyttävän nopeasti kiihtyvässä vauhdissa oleva synnytykseni ei ole rinnallevedon maksimitoisto, ei beep-testin viidestoista minuutti, ei ottelun lisäaika, ei maitohappokestävyyttä kehittävä ylämäkijuoksu. Supistus ei ole lempeä aalto, jonka harjannetta ratsastan, kuten synnytysoppaissa neuvottiin. Supistus on koko kehossa tuntuva kipu. Se on kuin huono huumetrippi, olotila, jolle ei näy loppua.
Minua oksettaa, alan täristä, en tiedä miten kauan tätä on vielä kestettävä, kunnes supistus muuttaa laatuaan ja matalan ulinan keskeltä nousee karjaisu. Kehoni on alkanut ponnistaa. Ponnistussupistus tempaisee kehoni ylös, olen pillastunut hevonen takajaloillaan ja huudan samaa kuolemaan syöksevää huutoa kuin laskuvarjohypyn vapaapudotuksessa.
Myöhemmin katson videota synnytyksen lopusta. Yhden pitkän kimeän huudon päätteeksi huudan ”PÄÄ ON SYNTYNYT….. FUUUCK!”. Sitten nojaan taakse synnytysammeen reunaan ja vedän syvää henkeä. Jälikäteen hämmästyn, miten tuossa hetkessä tsemppasin itseäni. Videolla totean englanniksi kumppanille ”I’m almost done, I’m almost done, I’ve done such a good job”, kumppani ja kätilöt myötäilevät ja lisäävät omat kannustuksensa. Vauva syntyy, mutta hetki joka minua nyt kiinnostaa on se, kun nousen synnytysammeesta suihkuun. Kätilö seisoo ovella ja varmistaa, etten menetä tajuntaani. Nojaan suihkun seinään kalpeana, tärisen. Näytän kätilölle peace-merkkiä ja sanon ”I’m a bad bitch right” hän toistaa ”you’re such a bad bitch”.
Olisin nauranut epäuskoisesti, jos joku olisi vuosi sitten kertonut minulle, että syyskuisena sunnuntai-iltana makaan alasti sohvapöydällä keskellä seksibileitä samalla, kun hetki sitten tapaamani nainen asettelee keskittyneesti pyykkipoikia ympäri kehoani. Pyykkipojat ovat minulle uusi aluevaltaus, mutta olen utelias kokemaan, mihin tämä vuorovaikutustilanne johtaa. Vastaparini kannattelee antatumistani itsevarmalla lempeydellä: hän on kiinnostunut rajoistani, tietenkin, mutta aistin, että häntä kiihottaa juuri niitä kohti meneminen. Kipu leviää lävitseni kuin valkoista paperia ahmiva mustetahra. Odotin kiihoittuvani, mutta ymmärrän, että olemme jonkun syvemmän äärellä: tämä on yhteinen meditaatio ja viivyn kynnyksellä vain hetken, kunnes vajoan tilaan, jossa ei ole sanoja. Vastaparini vetää kumihanskat käteensä ja kun hän panee minua, irrotan pyykkipojat rinnoistani ja kivun kristallit sirpaloivat tajuntani. Jostain syvältä sisältäni kohoaa itku kuin lempeä alkukevään sade. Hän riisuu kumihanskat ja sulkee minut syliinsä, jonka uumenissa nikottelen häpeättä seuraavat minuutit. Kunnes on minun vuoroni käydä hänen kimppuunsa.
