Tahdotko sittenkään?

Avioliiton idea on tuhottava ennen kuin voimme määritellä sen uudelleen, sanoo tasa-arvoisen avioitumisen kritiikki. Järjestimme juhlat, uudistetut häät, joissa kaikki ihmiset voivat naida toisensa ilman odotuksia romantiikasta.

Suudelma, Katarttisin hetki vihkiseremoniassa.
Sille hurrataan kuin jaettaisiin ihana kollektiivinen itsepetos, jonka mukaan papin aamenen jälkeen annettu suudelma olisi ensimmäinen lajiaan. Vihdoin sallittu!
Seremoniassa yksilöt lupautuvat toisilleen ja yhteisö antaa yksilöille luvan. Sillä aviopari ei ole vihkimisen hetkellä kaksin. Osapuolina ovat kahden yksilön lisäksi myös yhteisö (vihkijästä riippuen ”nämä todistajat” tai ”tämä seurakunta”), kirkollisessa vihkimisessä vielä jumalakin.
Avioliittoon liittyy sallimisen, hyväksymisen idea, yhä ja edelleen. Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen, kuten maistraatin vihkikaavassa todetaan.
Meidän edessämme olette nyt – perhe!

Perheen tutkiminen on viisainta aloittaa muistutuksella, että ”perhettä” ei ole olemassa, sanoo dosentti Kai Häggman perheen ihannetta 1800-luvun Suomessa tutkineen väitöskirjansa johdannossa.
Sillä perhe, se on liukas käsite.
Seksuaalisuuden kontrollointi on ollut oleellisen tärkeä osa kristillistä uskonnollista sääntelyä, kirjoittaa professori, oikeushistorioitsija Anu Pylkkänen kirjassaan Vaihtoehto avioliitolle.
Ja jatkaa: ”Tästä perinteestä on monissa maissa irtauduttu, mutta avioliittoinstituutiota sinänsä ei ole asetettu kyseenalaiseksi.”
Ehkä pitäisi.
Todellisuudessa kun hetero- ja LGBTQI-kulttuureissa eletään ties minkälaisissa parisuhteissa ja perheissä, myös kahta sukupuolta monimuotoisemmassa ymmärryksessä sukupuolista. Voi olla, että oman kulttuurinsa sisällä seksuaalivähemmistöt ovat jopa sallivampia erilaisille tavoille järjestää lähisuhteita.
Sateenkaariperheistä väitellyt Anna Moring kuvaa tätä hyvin väitöskirjassaan.
”Ystävät valittuina perheinä ovat usein korostuneet niillä ihmisillä, joilla on ollut vaikeuksia tulla hyväksytyiksi biologisen perheensä ja muun elinpiirinsä parissa sukupuolisen tai seksuaalisen identiteettinsä takia.”
”Näissä suhteissa risteävät ystävyys, kumppanuus, seksuaalisuus ja hoiva. Niiden koninaisuus on nähty mahdolliseksi juuri siksi, että niitä ei rajoita heteronormatiivisen maailman rituaalit ja määritelmät.”

Silti parinmuodostus ei ole edelleenkään täysin vapaata, Anu Pylkkänen kirjoittaa. ”Jälkimodernissa yhteiskunnassa ei noudateta pakkoa yksityiselämän asioissa, mutta niissä on lukuisia erilaisia käsityksiä siitä, mikä on normaalia. Normaali muodostuu helposti normatiiviseksi.”
Ja kun normaali muuttuu normatiiviseksi, käy helposti niin, että ”normaalin” ulkopuoleltakin ryhdytään pyrkimään sen piiriin. Perinteinen avioliittoon muottina ja selittäjänä väkivaltainen heteroperheiden monimuotoisuudelle, LGBTQI-perheistä puhumattakaan.

”Kun menet naimisiin, olet ok. Jos onkin kolme kumppania, ei olekaan ok.”

Suomessakin keväällä toteutuvan tasa-arvoisen avioliiton kritiikissä on esitetty, että erityisesti homomiesten keskuudessa on korostunut pyrkimys kunnollisuuden ja yhteiskuntakelpoisuuden todistamiseen, koska aids iski aikoinaan erityisesti homomiehiin. Vastareaktiona 1980-luvun tautiseen ja fetisistiseen homokuvastoon on haluttu alleviivata kykenevyyttä perinteistä heteroavioliittoa muistuttavaan parisuhteeseen ja vanhemmuuteen – siis perheen perustamiseen.
”Joskus tuntuu, että avioliittolakia ajetaan homojen ynnä muiden normalisoimiseksi”, sanoi aktivisti Saimi Kallio Tulvassa vuonna 2014. ”Kun menet naimisiin, olet ok. Jos onkin kolme kumppania, ei olekaan ok. On harmi, jos avioliitto häivyttää muut suhdemuodot.”
”Vaihdetaan dark roomit siihen, että saadaan mennä naimisiin. En ihannoi aikaa, jolloin kaikki oli laitonta, mutta pienissä klubeissa ja piireissä on ollut oma vapautensa.”

Kun kehitetään perinteiselle – ja tasa-arvoisellekin – avioliitolle vaihtoehtoja, ei tarvitse jäädä dark roomeihin, olivat ne vapauttavia tai eivät. Pitää kysyä, millainen yhteiskunnallinen sopimus olisi tässä ajassa oikeasti tasa-arvoinen ja kaikenlaiset elämänkumppanuudet kattava.
Ensinnä ovat juridiset kysymykset.
Juristi Sanna Koulu sanoi Tulvassa vuonna 2014, että ihmisten välisiä suhteita voitaisiin tunnistaa laajemmin ja rekisteröidä esimerkiksi lähisuhteita, jotka eivät mahdu avio- tai avoliiton puitteisiin.
Nykyään Koulu opettaa perheoikeutta Lapin yliopistossa ja on edelleen samoilla linjoilla. Hän sanoo olevansa yllättynyt siitä, miten avioliitto- ja perhekeskustelun monipuolistuminen näkyy myös hänen opiskelijoissaan.
”Oikeustieteen opiskelijat on usein aika konservatiivista porukkaa, mutta nyt huomaan opiskelijoiden keskuudessa aika paljon kiinnostusta esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoihin tai vaikka transhenkilöiden vanhemmuuden kysymyksiin”, Koulu sanoo.
”Jossain määrin kiinnostus saattaa tietysti olla poikkeuksien hakemista, mutta kyllä siinä näkyy myös perhesuhteiden laajeneminen. Kun itse opiskelin 2000-luvun alussa, ei ollut ollenkaan samassa määrin keskustelua erilaisista perhemuodoista.”
Lainopillisesti avioliitto määrittelee aikuisten ihmisten vastuun toisistaan. Aviopuolisot ovat toisiaan kohtaan elatusvelvollisia ja heidän omaisuutensa on yhteistä, ellei toisin sovita. Teoriassa tämänkaltaisen sopimuksen ei tarvitsisi liittyä siihen, mistä sukupuolista, kuinka monesta aikuisesta tai minkälaisesta suhteesta on kyse.
Idealla on laajempaakin kannatusta. Anu Pylkkänen kutsuu ajatusta yhteistalousmalliksi.
”Yhteistalousmalli merkitsisi monia hyvin perustavanlaatuisia muutoksia: normatiivisen perhekäsityksen muuttamista, kirkon ja valtion eroa, yksityisen ja julkisen välisen rajan muutosta, seksuaalisuuden ja oikeuksien kytköksen poistamista. Oikeus ei enää perustuisi yhtenäiseen moraalikoodiin vaan yksilöiden tahdonvaltaan ja eettisyyden periaatteeseen unohtamatta tarvetta suojata heikompia osapuolia”, hän kirjoittaa.
”Varmaan siinä pitäisi jotain malleja olla kuitenkin”, Sanna Koulu pohtii.
Hän myöntää, että nykyinen avioliiton idea on kulttuurissamme niin vahva, ettei sen korvaaminen ole helppoa.
”Jos lähdettäisiin siihen, että olisi olemassa lähisuhderekisteröinti, joka irrotettaisiin avioliiton nykyisestä arvo-olettamasta, poistettaisiin esimerkiksi seksuaalisromanttinen oletus, silloin poistettaisiin jo aika paljon siitä, mitä avioliitoksi nykyisin ymmärretään. Nousisi kysymys, mitä sen tilalle tulee.”
Toisin sanoen: uudistunut avioliitto voisi merkitä kahden kansalaisen juridista rekisteröimistä lähisukulaisiksi oikeuksineen. Lähisukulaisia voi hankkia ilman lisääntymistä jo adoptoimalla, joten mikseivät täysi-ikäiset kansalaiset voisi määritellä lähi-ihmisekseen kenet tahansa ilman romanttista oletusta. Häissä ei enää välttämättä haaveiltaisi perheenlisäyksestä tai vannottaisi kuolemaan kestävää rakkautta.
On aiheellista kysyä, menettäisivätkö heteroparit liikaa, jos sentimentaalinen traditio huuhdottaisiin pois useamman ihmisen lähisuhterekisteröinnin mahdollistavan lainsäädännön mukana.
Perheoikeuden asiantuntija ymmärtää – vaikka ei jaa – huolen perinteisten jo solmittujen avioliittojen merkityksen muutoksesta.
”Se on ihan looginen argumentti. Jos instituutio muuttuu, tietysti se muuttuu kaikilta.”

Toiseksi ovat tietenkin kirkkoasiat.
Piispa Björn Vikström huokaa. Hän on pohtinut avioliittoa viime aikoina paljon. Piispalta ilmestyy tänä syksynä kirja nimeltä Monta rakkautta.
”On kiinnostavaa, että kun puhutaan nykyajan avioliittokäsityksestä, viitataan valistuksen aikaan, jolloin syntyi tämä ajatus, että avioliitto on kahden itsenäisen toimijan sopimus. Mutta kirkollisella avioliitolla on pidempi tausta. Kirkko pyrki saamaan avioliiton omaan vaikutusvaltaansa jo keskiajalla.”
Avioliitto kun ei ollut alun perin kirkon tai uskon piirissä syntynyt idea. Ensin avioliiton omistivat suvut. Lasten naittaminen oli omistus- ja verkostoitumisjärjestely.
”Kirkko pyrki tietoisesti vähentämään sukujen vaikutusvaltaa esimerkiksi korostamalla avioliiton osapuolten itsensä vapaata suostumusta liittoon”, Vikström sanoo.
Ja nyt vuorostaan kirkko on menettämässä tätä kruununjalokiveään. Sukujen ja kirkon jälkeen avioliiton idea on siirtynyt tai siirtymässä itsenäisten yksilöiden omaisuudeksi. Kuten suvuille aikanaan, muutos on kirkolle uhka. Monen tapakristityn arjesta katoaa iso pala kirkkoa, jos kirkolta viedään omistajuus avioliittoon.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ruotsinkielisen Porvoon hiippakunnan piispa Vikström on porukassaan liberaalista päästä. Huhun mukaan juuri hänen ansiostaan piispainkokouksen parjattuun kirkollista avioliittoa käsittelevään selontekoon ujutettiin lause, jonka mukaan ”piispa voi tarvittaessa antaa tarkempia ohjeita tai muulla tavoin ohjeistaa hiippakuntansa pappeja”, kun nämä ensi keväänä kipuilevat, mitä tehdä avioliiton solmivien homoparien kanssa, joita ei kirkolliskokouksen päätöksen mukaan saa kirkossa vihkiä.
Nyt Vikström ei kuitenkaan huokaile kirkolliskokouksen konservatiiveille vaan ajatukselle avioliiton vaihtoehdosta. Piispalle taitaisi yhteistaloussopimusten ajassa tulla ikävä kirkkohäitä.
”Kyllä se tuntuu vieraalta”, Vikström sanoo.
”Ajattelen, että parisuhteella ja perheellä on kuitenkin erityisasema. Juridisesti voi varmaan miettiä, että olisi asiallista, että jos vaikkapa sisarukset tai ystävykset muodostavat kotitalouden, niin heitä kohdeltaisiin laissa samalla tavalla kuin avo- tai aviopareja. Mutta minusta se on vähän toinen juttu. Se ei ole avioliitto.”
Mutta jos avioliitto on niin hieno asia kuin kirkko on vuosisatojen ajan mainostanut, miksei oikeutta soisi kaikille?
”Tässä argumentaatiossa viitataan ihan hyvästä syystä siihen, miten kriittisesti kirkko on aikaisemmin suhtautunut esimerkiksi avoliittoihin. Tai vielä aikaisemmin, kun käsikirjasta poistettiin ilmaisu, että naisen pitää olla avioliitossa miehelleen alamainen, se synnytti aivan samantyyppisen keskustelun kuin vihkiminen tänä päivänä. Esitettiin, että nyt poiketaan Raamatun ihanteesta.”

Avioliittoinstituutiossa risteävät ihmisten vapaus ja yhteiskunnallinen kontrolli, Anu Pylkkänen kirjoittaa.
Naimisiin menemisessä on sadistinen sävy: tahdomme kontrollin piiriin.
Teemme intiimistä julkista, haemme yhteisöltä hyväksynnän elämäntavallemme ja asetumme toistamaan normaalia.
Maija Lähteenmäen pro gradu -työ vuodelta 2013 kartoittaa samaa sukupuolta olevien avioliiton queer-kritiikkiä. Gradussaan Lähteenmäki esittelee kiinnostavan artikkeliparin: Thomas B. Stoddardin Why gay people should seek the right to marry ja Paula L. Ettelbrickin Since when is marriage a path to liberation?
Avioliiton queer-kritiikki löytää kaikupohjaa tietysti Ettelbrickin kysymyksestä. Vuonna 2011 viisikymppisenä kuollut Ettelbrick oli USA:ssa näkyvä seksuaalivähemmistöjen ja sateenkaariperheiden oikeuksien puolustaja. Hänestä kaikilla tuli olla oikeus avioliittoon, mutta toteutuessaankaan oikeudet eivät välttämättä johda oikeudenmukaisuuteen.
”Samaa sukupuolta olevien liitot eivät vapauttaisi vaan tuomitsisivat niin liittojen ulkopuolella elämisen kuin vapaan seksinkin. Ensiksi olisi riisuttava avioliitolta sen tuomat etuoikeudet ja tunnustettava kaikki suhde- ja perhemallit, ja vasta sitten kyseessä olisi todellinen vaihtoehto”, Lähteenmäki kirjoittaa.
Myös Anu Pylkkänen kuoli viisikymppisenä, kolme vuotta sitten. Hänellä oli avioliittokritiikissään sama nuotti, että avioliitto toimisi yhteiselämän sääntelyn mallina.
”Haluaisin korostaa ihmisten arvokkuutta ja rationaalisuutta sekä antaa vapaalle tahdolle suuremman oikeudellisen merkityksen kuin seksuaalisuudelle, jonka pitäminen oikeuksien lähtökohtana pikemminkin alentaa ihmisarvoa sen vuoksi, että kyseessä ei ole ihmisen itsensä valitsema identiteetti. Varsinkin on mahdoton löytää mitään perustetta sille, että vain heteroseksuaalisuus antaisi täyden ihmisoikeuksien suojan.”
Suudelman ei siis pitäisi sinetöidä enää mitään.