Valvoja, WSOY, 2024, 302 s.
Laura: Valvojassa veistosnäyttelysali taltioidaan useisiin someprofiileihin, mikä sai mut miettimään, missä näyttelyissä olen vieraillut ainoastaan Instagramin välityksellä. Muistatko sä sen muovisilta lameeverhoilta näyttävän teoksen tai taiteilija Yayoi Kusaman pilkut? Tai mustavalkoisen graffitihuoneen Keravan purkutaidetalossa? Esimerkiksi näitä näyttelyitä olen tihrustanut yksinomaan feedistäni.
Roosa: Jep! Noilta näyttelyiltä ei voinut välttyä, vaikka olisi kiertänyt ne kaukaa. Samaan sarjaan kuuluu Venetsian biennaalissa vuonna 2019 esitetty liettualainen Sun & Sea ‑ooppera. Kun tämä ilmastokriisiä kommentoinut ooppera esitettiin myöhemmin Helsingissä, se täytti täkäläisten somen. Teoksen rekvisiitaksi pystytettyä hiekkarantaa ei ilmeisesti malttanut olla kuvaamatta. Yleisön tuottama kuvatulva oli jopa osa teoksen nerokkuutta, sillä se korosti teoksen masentavaa viestiä paahteessa raukeana loikoilevasta, itseensä käpertyneestä ihmiskunnasta.
Laura: Niinpä, hyperesteettiset rantakuvat asettuivat outoon valoon, kun teoksen sanastossa välähteli aina saatavilla olevat banaanit, maailman kaikissa merissä uinut lapsi ja 3D-printattu keho. Ooppera vitsailee ylivisuaalisella kulttuurilla, jota kohti Valvojakin kääntyy. Yleisö haksahtaa hiekkarannalla laiskottelevien kauniiden kehojen lumoon ja huomaa estetisoivansa elämäntapaa, joka koituu lopulta heidän kohtalokseen.
Myllymäen teos tarttuu näihin kuvallisuuden varaan rakentuviin maailman jäsentämisen tapoihin kuvaamalla älypuhelimen kautta elettyä elämää.
Roosa: Romaani käsittelee piikikkäästi kuvataiteen ja sosiaalisen median välistä suhdetta, nykyihmisen taipumusta kokea taidenäyttely puhelimensa kameran läpi. Kertomuksen kehyksen muodostaa päähenkilö ja minäkertoja Maian työvuoro salivalvojana viimeistä päivää auki olevassa veistosnäyttelyssä. Maia luo museovieraisiin säälimättömän tarkan katseen ja tekee riemastuttavan ankaria havaintoja teennäisestä, piittaamattomasta ja epävarmuudet poseerauksen taakse kätkevästä taiteen kokemisesta. Seuraavalla galleriavisiitillä tulen olemaan kiusallisen tietoinen siitä suuresta performanssista, johon itsekin näyttelyssä vaellellessani osallistun.
Huomiosi kuvallisuuden ja näköaistin korostumisesta osuu romaanin ytimeen. Maia kuvailee toistuvasti erilaisia materiaaleja sen perusteella, miltä ne näyttävät tuntuvan, ja hänen keskeinen työtehtävänsä on varmistaa, että näyttelyvieraat tyytyvät vain katsomaan veistoksia. Somekuvat ja taideteokset sekoittuvat yhtenäiseksi visuaaliseksi puuroksi, joka aiheuttaa turtuneisuutta ja tukkoisuutta.
Erityisen oivaltavassa kohtauksessa Maia viettää vapaapäivänsä selaamalla sängyllään mielitiettynsä Peterin kaverilistaa, kasvojoogavideoita, siron influensserin värikästä vaatemallistoa ja otoksia ulkona hämärtyvästä kesäillasta. Hän imee kuvatulvaa itseensä, ja vähitellen hänen lapansa kipeytyy niin pahasti, että hän joutuu liu’uttamaan näyttöä nenällään. Keho esittää harmillisia vaatimuksia, kun fyysinen ja virtuaalinen maailma ottavat toisistaan mittaa.
Laura: Miten oiva kuva siitä, kuinka viheliäisiin oloihin stalkkaus taivuttaa! Kertomus julistaa, että kokemuksen sijaan on tärkeämpää vain näyttäytyä tai tulla nähdyksi kokemuksen mahdollisuuden äärellä. Todellisen kokemuksen saa enää postauksen katsoja. Fomo, kateus ja pakonomainen tiedonjano ovat elämysteollisuuden ainoita jäljellä olevia, todellisia kokemuksia.
Rinnakkaisessa tarinalinjassa Maia muistelee koko näyttelyn esilläoloajan kestänyttä parisuhdettaan, sen valheiden, epärehellisyyden ja neuroottisen tarkkailun lävistämiä vaiheita. Suhde toimii Instagramin logiikalla: osapuolet poseeraavat, luovat kulisseja, vahtivat ja katsovat toisiaan kuin esineitä. Lukijalle on selvää, että Peter huijaa ja ylläpitää salassa useita rinnakkaisia suhteita.
Some esitetään teennäisesti ja tahallisen kömpelösti. Peter tuuttaa nettiin päivittäin uuden kasvokuvan itsestään erilaisten aforismien saattelemana. Toistuvat hissiselfiet saavat valtavasti tykkäyksiä ja ihailevaa huomiota. Maia räpsii kuvia itsestään kadulla ja vessassa, ja julkaisee niitä niin ikään kiusallisilla saatesanoilla kaupungin yössä. Henkilöiden riisuttu ja suoraviivainen somekäytös alleviivaa, miten alkeellista ja raasumaista näyttäytymisen halua postauksiin usein sisältyy.
Roosa: Myllymäki piirtää kylmäävän kuvan murentuneiden yhteisöjen ajasta ja yksilöistä, jotka esiintyvät toisilleen ja vaanivat toisiaan teknologian välityksellä. Eräässä kohtauksessa näyttelyyn saapuu nainen, jota Maia ei tunne lainkaan, mutta jonka sohvan värin, barre-tunnin ajankohdan ja kampaamon sijainnin hän tietää tarkasti. Kohtaamattomuutta alleviivaa, että Maian ainoa läheinen ihmissuhde täydellistä perhe-elämää järven rannalla elävään pikkusiskoon on kyllästetty kateudella ja kyräilyllä.
Kadulla kulkiessaan Maia kummeksuu vastaantulijoiden filtteröimättömiä olemuksia, ryppyjä ja uurteita, hilsettä ja rasvaa.
”Olin katsonut ihmisen respresentaatioita niin pitkään sileän ruudun läpi, että olin unohtanut, millainen oikea, joka hetki vanheneva kolmiulotteinen ruumis on.”
Sosiaalisen median ja reaalitodellisuuden yhteentörmäykset hämärtävät osaltaan hahmojen suhdetta totuuteen, eikä heidän valehdellessaan ole aina selvää, onko kyse häikäilemättömyydestä vai harhaisuudesta.
Valvominen saa foucault’laisia sävyjä, kun päähenkilöä kuvataan vahtimassa itse itseään. Yökerhossa Maia tarkkailee tanssiliikkeitään ja harmittelee seksiä harrastaessaan paitansa sähköisyyttä. Omaan olemukseen ja käytökseen kohdistuva tiukka kontrolli ei hellitä hetkeksikään, ja jopa nautintoon heittäytyminen on tarkoin hallittu esitys.
Laura: Satiiri osuu, ja lukemisen jälkeen ainoalta neuvokkaalta teolta tuntuukin pelastautua poistamalla kaikki somet, ennen kuin ne hiovat elämän olemattomiin. Teos näyttää, miten auliisti olemme ottaneet tarkkailun omiin käsiimme. Tunnistan hyvin epämääräisen ahdistuksen joka seuraa siitä, kun en ole hetkeen kurkkinut elämääni hädin tuskin kuuluvien ihmisten edesottamuksia. Tai sen ulkopuolisen katseen, jonka tunnen huoneessa yksin ollessani. Maian hahmo lihallistaa tämän ehtymättömän kontrollin. Vaikka kertoja ei ulkokohtaisen tarkkailun myötä onnistu syventymään vuorovaikutukseen, se ei estä häntä paheksumasta täysin sydämin näyttelyvieraiden laiskaksi tulkitsemaansa taiteen kokemista.
Enimmäkseen taiteen vastaanottoa kommentoivassa romaanissa ääneen pääsee myös yksi taiteilija, Klara Yövalo. Tämä akuankkamaisesti nimetty kuvanveistäjä työskentelee alituisen valvonnan alla, koska hänen työhuoneensa on sijoitettu keskelle veistosnäyttelyä. Taiteilijoiden työoloissa elimellistä osaa näyttelevät henkilöbrändäys, oman työprosessin jakaminen ja ulkopuolelta asetetut tulostavoitteet kiteytyvät Klaran lasikoppiin. Jatkuvan tarkkailun seurauksena tulosta ei synny, vaan taiteilija on näyttelyn loputtua louhinut murikan kivipölyksi.
Roosa: Päähenkilön suhde taiteeseen on äärimmäisen elitistinen, ja puntaroin lukiessani, kohdistuuko romaanin terävin iva Instagram-taiteesta lammasmaisesti kuvia räpsiviin juntteihin vai ylenkatseelliseen, esteettiseltä maultaan ylivertaiseen päähenkilöön. Maia harhautuu ajattelemaan jalkapalloa katsoessaan Mondriania ja ravintolaan astuessaan Frankenthaleria, fetisoi jugendtalojen erkkereitä ja ihannoi museovierasta, joka saapuu viikoittain viettämään tuntikausia saman taideteoksen edessä. Hän paheksuu museossa selfieitä ottavia teinejä ja saarnaa kosiskelevasta nykytaiteesta, jossa ”veistosten pitäisi olla twerkkaavia robottieläimiä, maalausten toimintaelokuvia tai viidentoista sekunnin mittaisia lyhytvideoita”. Överiksi vedetty makujen hierarkian oikealla askelmalla keikarointi ohjaa satiiriseen tulkintaan.
Maian taiteilijaystävä puhuu veistosten kesyttämisestä, nuori mies rakastuu marmorifauniin ja unessa poikaystävän paikalla sängyssä makaa lasikuituveistos. Ihmisten ja veistosten välille viritetty allegoria selitetään puhki niin monta kertaa, ettei lukijalle jää juuri tilaa oivaltaa ja tulkita itse. Tekee mieli yhtyä erään sivuhenkilön pohdintaan: ”Onko se edes taidetta, jos kaikki on näkyvillä heti, yhdellä vilkaisulla?”
Laura: Ajattelen samoin. Maian umpielitistinen katse ei tavoita, millaisia kulttuurisen pääoman kysymyksiä pääsylipulla lunastettuun aikaan museossa kätkeytyy. Hän maalailee uhkakuvia taiteen rapistumisesta sisällöttömäksi roinaksi, eikä näe minkäänlaista sijaa toisenlaiselle tekemiselle ja kokemiselle.
Lukija nauraa sekä yleville akateemikoille että taidetta tuotteena kuluttaville kuolevaisille. Kertomuksen maailmassa molemmista tavoista jää päällimmäisenä käteen statuksen tavoittelu, vaikka kertoja ihannoikin pyhää kohti kurkottavaa kokemista teosten äärellä. Mä puolestani luin mainitsemaasi kuvausta robottikoiran haluavasta yleisöstä pateettiseksi kääntyvän yksisilmäisyyden ohella myös osuvana analyysina siitä, miten olemme pettäneet taiteen:
”Kaiken pitäisi aueta kerralla ja nopeasti, kaiken pitäisi olla selitetty auki ja mieluiten niin, että taiteilija tekee sen itse. Ihmiset toivovat tulevansa talutetuiksi. Keskittymistä ja perehtymistä vaativa taide tuomitaan turhaksi ja käsittämättömäksi, koska valtaosalla ihmisistä ei ole enää aikaa ajatella eivätkä he halua kenenkään muunkaan ajattelevan.”
Teos onnistuu kritisoimaan elämyshakuisuuden sanelemia, somea silmälläpitäen luotuja kuratointeja. Samaan aikaan se asettaa naurunalaiseksi putkikatseiset oppineet, jotka eivät käsitä, miksi kaikille ei ole tullut mieleen tarkastella teoksia heidän valitsemallaan tavalla. Kun kertoja kuuntelee näyttelyvieraiden käymiä keskusteluja, tuntuu siltä, että asetelmasta olisi voinut saada vielä enemmänkin hupia irti:
”On tässä tiettyä viehättävyyttä
Ihme möykky, meidän Pirkkokin osaisi tehdä nätimmän”
Roosa: Totta. Romaani ei yllä taidemaailman rooleille ilkkuessaan yhtä herkullisiin havaintoihin kuin ivatessaan kulttuurimme pakkomielteistä suhtautumista parisuhteeseen. Valvoja käsittelee samankaltaisia kysymyksiä ihmissuhteisiin kietoutuvista valtapeleistä, riippuvuuksista ja normeista kuin toinen viime syksyn romaani, Sally Rooneyn Intermezzo. Mutta siinä missä psykologista realismia tavoitteleva ja lukijaa liikuttamaan pyrkivä Rooney tarjoaa toiveikkaita ratkaisuja, Myllymäen tyylilaji on ironisempi ja katse ankarampi.
Karnevalistisen myrkylliseksi yltyvän parisuhteen kuvaus kritisoi osuvasti heteromonogamiaa, jossa kumppanit omistavat toisensa ja täydentävät toisensa kokonaisiksi. Maia zoomailee Peterin somekuvia vainoharhaisen mustasukkaisena ja iloitsee tämän hennoista viiksikarvoista, koska epäilee niiden vähentävän miehen viehättävyyttä mahdollisten kilpakosijoiden silmissä. Hän toteaa pyrkimyksensä muuttaa Peteriä tuhoon tuomituksi ja alkaa keskittyä sen sijaan muokkaamaan itseään haluttavammaksi. Kohmeisten pariskuntaillallisten järjestämisen ainoa motiivi on todistaa muille, että hän on saanut Peterin ja onnistunut täyttämään hänen ikäiseensä naiseen kohdistuvat odotukset. Maia tiedostaa itsekin, että kyse on pikemminkin halusta rakastaa varsinaisen rakkauden sijaan.
Maia havainnollistaa mieskatseen kohteeksi ehdollistumista muistellessaan haikeana onnenhetkeä, jonka hän koki varhaisteininä etelänmatkalla saadessaan nauttia paikallisten miesten tökeröistä huomionosoituksista. ”Käännyin katsomaan viheltäjää, aikuista miestä, ja hymyilin hänelle kauneimman osaamani hymyn. Äitini sanoi lopeta Maia, lopeta, mutta minä katsoin taakseni pitkään, katsoin miestä joka katsoi minua ja sillä hetkellä tajusin löytäneeni asian, jota haluan lisää.”
Laura: Satiirin lajin piirteitä noudatellen romaanin henkilöt eivät rakennu moniulotteisiksi psykologisiksi hahmoiksi vaan muistuttavat enemmän teemoja heijastelevia merkkejä. Huikenteleva ja kylmäsydäminen rakastaja kohtelee Maiaa kaltoin, mutta kertomus ei asetu Maian puolelle – ainakaan ilmeisellä tavalla.
Maun analyysi jatkuu näyttelystä ihmissuhteiden kuvaukseen. Mitä merkitsee se, että Peterin haluavat kaikki – Maia mukaan lukien – huolimatta siitä, että hän on kanankoipia, jalkapalloa ja joulunpunaista väriä rakastava juntti, joka viisveisaa taiteesta ja käy näyttelyissä ainoastaan iskemässä naisia ja juomassa ilmaista viiniä? Romaanin hauskuus rakentuu vastakkainasettelujen varaan. Kun on kyse taiteesta, Maia suhtautuu makuun äärimmäisellä ankaruudella. Romanttiseen elämään tätä arviointikykyä ei riitä. Maia määrittää oman arvonsa narrimaisen rakastajan kiinnostuksen mukaan ja takertuu saamaansa huomioon aivan kuin lapsuusmuiston viheltelijän katseeseen vain siksi, että toinen on valinnut hänet. Tämä ankea näytös näännyttää ja masentaa.
Roosa: Todettakoon, että pariskunnan häkellyttävä eriparisuus toi mieleen tämän mua syvästi viihdyttäneen sketsin.
Elämäniloton ja epämääräisen katkera Maia valvoo myös öitään – kertomuksen nykytasossa jo kahdeksatta vuorokautta putkeen. Myllymäki kuvaa vaikuttavasti unettomuuden aiheuttamaa kärsimystä, ja yhä pahenevan unenpuutteen myötä haurastuva todellisuudentaju luo kertomukseen pahaenteisesti kiristyvän tunnelman. Hikisinä öinä pikkuiset kovat kaviot nakuttavat aivopoimuja ja sydän hakkaa, päivisin raajat tuntuvat pumpulilta ja aivojen pinta liukkaalta käärmeennahkalta. Aistiharhojen piinaaman päähenkilön epäluotettavuus käy koko ajan ilmeisemmäksi, mutta kertojan luotettavuudella leikittely ei ole teoksen omaperäisin tai kiinnostavin taso.
Laura: Koukuttavan suhteen piirteistä erikoisin on, ettei Maia kykene nukkumaan silmäystäkään yksin. Maksimaalinen valvominen kääntyy enemmän temaattiseksi kuin todelliseksi, kun unettomuudella alleviivataan kertojan hysteeristä, tauotonta tarkkailua.
Myös toinen hiljattain ilmestynyt teos käsittelee kuvataidetta nimenomaan valveillaolon metaforaan nojaten. Nykytaiteen millenniaaliantologia Hereillä mutta mihin hintaan sivuaa sekin näyttelyiden elämyskeskeistä todellisuutta ja jakaa samoja havaintoja taiteen tuotteistumisesta, hyvin toisenlaisin keinoin. Antologian nimen kysymyksen voisi esittää myös Valvojan kohdalla, kun alituinen valppaus kääntyy itseään vastaan.
