Tekopyhää ilmastopolitiikkaa
Suomi on ulkoistanut ison osan ilmastopäästöistään ja aiheuttamastaan luontokadosta kehittyviin maihin. Niissä hinnan korkeasta elintasostamme maksavat ihmiset, joilla menee jo valmiiksi huonosti. Mitä pitäisi tapahtua, jotta päättäjät uskaltaisivat puuttua kulutuksemme seurauksiin?
”HE ovat joukossamme, mutta ihmiset eivät näe heitä. Eivät halua nähdä.”
Näin sanoo sosiaaliantropologi Dayabati Roy Kalkutassa asuvista ilmastopakolaisista. Roy seurasi heidän pyrkimyksiään luoda kestäviä elinkeinoja työskennellessään Helsingin yliopiston tutkijana Jyväskylän yliopiston vetämässä hankkeessa.
Kalkuttaan ilmastopakolaiset tulevat Sunderbonin kosteikkoalueelta, joka on saariryhmä jokisuistossa Intian ja Bangladeshin rajaseudulla. Perinteisesti maataloudesta elänyt alue on murroksessa.
”Ilmaston lämpeneminen nostaa merenpintaa. Saaret pienentyvät.”
Paradoksaalisesti tilannetta pahentavat ihmisten rakentamat pengerrykset, joiden tarkoitus on estää suolaisen meriveden pääsy alaviin saariin. Pyörremyrskyjen sadevesi ei pääse valumaan pois.
Yhä suurempia aloja saarten reunoilla huuhtoutuu mereen, ja jäljelle jäävät maat keräävät vettä lusikan tavoin. Pellosta toisensa perään tulee viljelykelvoton.
”Etuoikeutetut suuntaavat saarten keskiosiin. Köyhät elävät reunoilla. He kärsivät eniten, kun nouseva merenpinta ja pyörremyrskyt tekevät tuhojaan. Lisäksi vaikutusvaltaiset ihmiset ottavat saarten reuna-alueita haltuunsa kalastusbisneksiään varten. Yhä useammalla köyhällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa kaupunkiin”, Roy kertoo.
Ilmastokriisi vaikuttaa tyypillisesti eniten ihmisiin, jotka ovat yhteiskunnan valtarakenteissa jo valmiiksi heikossa asemassa. Rakenteellinen syrjintä, kuten seksismi, rasismi tai Royn kertomuksessa yhteiskuntaluokka, aiheuttaa rahan ja sosiaalisen pääoman puutetta. Se taas vaikeuttaa sopeutumista lämpenemisen tuomiin uusiin olosuhteisiin. Sunderbonissa vähävaraiset eivät pysty hankkimaan uutta viljelymaata menetetyn tilalle, joten heidän on pakko lähteä. Ilmastoriskit kasaantuvat tietyille, ja olemassa olevat epäoikeudenmukaisuudet voimistuvat.
”Etuoikeutetut suuntaavat saarten keskiosiin. Köyhät elävät reunoilla.”
Globaalistikaan lämpenemisen vaikutukset eivät jakaudu tasaisesti. Yleistyvien lämpöaaltojen, tulvien, kuivuuden, rankkasateiden ja muiden luonnonilmiöiden vaikutuksia on jouduttu maistamaan jo länsimaissakin. Silti pahimmat tuhot – niin dollareissa kuin kuolemissakin mitattuna – kohdistuvat globaalin etelän kehittyviin maihin, joissa ongelmia olisi yleensä omastakin takaa.
Historian saatossa valtaosa ilmastoa lämmittävistä päästöistä on kuitenkin ollut peräisin Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta. Tänäkin päivänä länsimaiden päästöt henkeä kohden ovat tavallisesti moninkertaiset verrattuna globaalin etelän maihin. Kaikkein vauraimpien ja köyhimpien maiden välillä erot voivat olla jopa satakertaisia. Niin maailman väestön kuin suomalaistenkin kesken pätee sama sääntö: mitä rikkaampi ja hyväosaisempi ihminen,
sitä suuremmat päästöt.
Läntisten teollisuusmaiden vaurautta on siis rakennettu fossiilisilla polttoaineilla. Nämä maat kärsivät lämpenemisestä vähiten, ja nyt vauraus myös takaa niille kohtalaiset mahdollisuudet sopeutua lämpenemiseen. Sen sijaan tuhoisimmat vaikutukset painottuvat kehittyviin maihin, jotka ovat lämmittäneet ilmastoa vähän. Fossiilitalouden ihmeistä paitsi jääneinä ne eivät ole päässeet kerryttämään rahaa, jolla sopeutua kriisiin. Siksi on reilua, että vauraat maat vähentävät päästöjään enemmän ja nopeammin kuin kehittyvät maat.
Siihen Suomikin on luvannut pyrkivänsä.
HIILINEUTRAALI SUOMI, MADE IN INDIA
PARIISIN sopimuksessa maailman maat lupasivat pyrkiä toimiin, joilla lämpeneminen rajataan ilmastoriskien kannalta verrattain hallittavana pidettyyn 1,5 asteeseen. Siihen pääsemiseksi maailman pitäisi olla hiilineutraali vuoteen 2050 mennessä. Suomi on asettanut oman tavoitteensa vuoteen 2035.
Se tarkoittaa, että Suomen rajojen sisältä ei vuonna 2035 saa vapautua ilmakehään enempää päästöjä kuin metsät ja maat ehtivät niitä ilmakehästä yhteyttämällä poistaa. Siksi politiikassa on pidetty meteliä siitä, että tyrnäväläisten autoilijoiden polttomoottorit pitää vaihtaa sähköön ja savolaiset kuuset pitää saada kasvamaan enemmän. Siitä lähtien, kun nämä päästöt ja niin kutsutut hiilinielut saadaan tasapainoon, suomalaisten nettovaikutus ilmastoon on nolla.
Siis Suomen rajojen sisällä.
Ilmastopolitiikkaan on vakiintunut käytäntö, jossa kukin maa raportoi omalla maantieteellisellä alueellaan syntyvät päästöt. Niitä kutsutaan tuotantoperäisiksi päästöiksi, ja ne ovat myös Suomen ilmastotavoitteiden kohteena.
Ja tässä kohtaa ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuuteen liittyy eräs mutta.
”Kehittyneet maat sanovat saavuttavansa hiilineutraaliuden vaikkapa vuonna 2040”, ruotii Roy. ”Mutta kysymys kuuluu: millä kustannuksella? Monet kulutustuotteet, joita tarvitsette, valmistetaan globaalissa etelässä.”
Suomalaiset ovat tosiaan ahkeria tuontituotteiden ostelijoita. Kauppojen varastot notkuvat panamalaisia banaaneja, australialaisia viinejä, brasilialaisesta alumiinista tehtyjä tikkaita, kongolaisista metalleista tehtyjä puhelimia – oikeastaan kaikkea maan ja taivaan väliltä.
”Kerran kävin katselemassa takkeja Helsingin päärautatieaseman lähellä. Made in Bangladesh. Made in India. Kuka kantaa taakan tuotannon päästöistä?” Roy kysyy.
Vastaus on tuotantomaat. Yli puolet suomalaisen kulutuksen aiheuttamista päästöistä syntyy tuontituotteiden valmistusketjuissa Suomen rajojen ulkopuolella. Ne jäävät piiloon virallisissa tilastoissa, joissa huomioidaan vain Suomessa syntyneet päästöt.
Suomalaisen elämäntavan kestävyydestä saa todellisemman kuvan, kun päästöjä tarkastelee kulutusperäisestä näkökulmasta. Silloin huomioidaan päästöt, jotka syntyvät Suomessa kulutettavien hyödykkeiden tuotantoketjuissa ympäri maailman. Kun suomalaiset ostavat Brasiliassa tuotettua lihaa, sen tuotannon päästöt lasketaan Suomelle. Sen sijaan suomalaisen kartonkitehtaan päästöt lasketaan Suomelle vain, jos kartonki myös kulutetaan Suomessa.
Näin laskettuna suomalaisten kulutusperäiset ilmastopäästöt olivat 73 miljoonaa hiilitonnia vuonna 2015. Se oli kolmanneksen enemmän kuin tuotantoperäiset päästöt, 55 miljoonaa hiilitonnia. Tuontituotteiden takia suomalaisen elämäntavan ilmastokuorma on siis paljon suurempi kuin viralliset tilastot antavat ymmärtää. Kulutuspäästöjä laskevan Suomen ympäristökeskuksen on tarkoitus julkaista tuoreempia lukuja tänä keväänä.
Yritysvastuujärjestö Finnwatchin ilmastoasiantuntijan Lasse Leipolan mukaan ei ole sattumaa, että tuotantoperäinen laskentatapa on vakiintunut päästöraportoinnin perustaksi.
”On luontevaa tarkastella päästöjä siellä, missä ne syntyvät. Tuotantoperusteisia päästöjä on selkeämpi laskea, ja niihin voi vaikuttaa suoremmin.”
Sen sijaan kulutusperäisten päästöjen laskennassa pitää selvittää Suomessa kulutettujen hyödykkeiden tuotantoketjuissa syntyneet päästöt. Kahvinkin kaltaisen yksinkertaisen tuotteen valmistusketju kulkee usean maan ja alihankkijayrityksen kautta; tilalta paahtimoon, tukkuun ja kaupan hyllylle. Päästöjen jäljittämisestä tulee äkkiä työlästä ja epävarmaa.
”Suomessa voidaan ja pitääkin vaikuttaa siihen, mitä kulutetaan. Mutta on käytännöllistä, että esimerkiksi Kiina on ensisijaisesti vastuussa päästöistä, joita siellä suomalaistenkin kulutukseen tehtävien tuotteiden valmistuksesta syntyy”, Leipola huomauttaa.
Käytännöllistä tai ei, kulutuspäästöt herättävät kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta. Avoimessa maailmantaloudessa suhaavilla tavaravirroilla on nimittäin selkeä suunta: halvan tuotannon maista vauraisiin. Kehittyvien maiden viralliset tuotantoperäiset päästöt ovat tyypillisesti suuremmat kuin niiden kulutusperäiset päästöt. Ne valmistavat paljon tuotteita vauraiden maiden kulutettaviksi, ja tuottavat siten enemmän kuin itse kuluttavat. Tämä korostuu erityisesti monien Aasian maiden, kuten Kiinan ja Intian kohdalla. Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan tilanne taas on päinvastainen. Ne ulkoistavat päästöjään tuotantomaihin.
Tuotantoperäisen tilastoinnin ansiosta Suomi voi onnistua hiilineutraaliustavoitteessaan ilman, että sen tarvitsee tehdä mitään päästöille, joita suomalaisten kulutus aiheuttaa ulkomailla. Samalla kun Suomi ajaa omia päästöjään alas, se voi jatkaa fossiilienergialla tuotettujen halpatavaroiden ostelua muualta. Vuonna 2035 Suomi voi olla maantieteellisenä alueena hiilineutraali ilman, että suomalaisten elämäntavat ovat sitä.
Ja elämäntavoissa tosiaan olisi tekemistä. Vuosina 2000–2019 Suomi onnistui vähentämään tuotantoperäisiä päästöjään neljänneksen, mutta kulutusta mittaamalla ainakaan kotitalouksien päästöt eivät juuri laskeneet. Niiden vähenemä oli laskentatavasta riippuen vain 1 tai 10 prosenttia.
SUOMI EI SUITSI KESTÄMÄTÖNTÄ KULUTUSTA
KUN Sunderbonista lähteneet saapuvat Kalkuttaan, he asettuvat slummiin ja alkavat etsiä töitä.
”Miehille töitä on vähän, mutta naiset pääsevät taloudenhoitajiksi vauraampiin koteihin”, Roy kertoo. ”He käyvät töissä hienoilla asuinalueilla, mutta heidän omat asumuksensa ovat vaatimattomia.”
Naisista tulee perheiden elättäjiä. Heidän tuloillaan elävät myös vanhukset ja lapset, jotka usein jäävät Sunderboniin. Tosin osa lapsista lopettaa koulun ja lähtee vanhempien mukana kaupunkiin tienaamaan.
Tytöt saattavat aloittaa eliittikotien taloudenhoitajina jo murrosiässä.
Naisista tulee perheiden elättäjiä. Heidän tuloillaan elävät myös vanhukset ja lapset, jotka usein jäävät Sunderboniin. Tosin osa lapsista lopettaa koulun ja lähtee vanhempien mukana kaupunkiin tienaamaan. Tytöt saattavat aloittaa eliittikotien taloudenhoitajina jo murrosiässä.
Siirtolaiset tulevat toimeen, mutta pysyvistä työsuhteista, hyvistä työehdoista ja sosiaaliturvasta voi vain haaveilla.
”He selviytyvät, mutta heillä ei mene hyvin.”
Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat kouriintuntuvia jo nyt, kun ilmastoa on lämmitetty reilun asteen verran. Seuraavan 20 vuoden aikana todennäköisesti ylitetään 1,5 asteen raja. Nykytoimilla ollaan matkalla 2,8 asteen lämpenemiseen, jonka vaikutukset olisivat katastrofaaliset niin Sunderbonissa kuin Savossakin; pilaantuneet sadot, pakolaisaallot, tuhoutuneet rakennukset, mielenterveys-ongelmat ja taudit koskettaisivat valtavan suurta osaa maailman ihmisistä. Globaalien päästöjen vähentämiseksi pitäisi löytää kiireesti lisää keinoja.
Suomessa kulutusperäiset päästöt ovat yksi ilmastopolitiikan osa-alue, johon ei juuri ole toimilla kajottu. Suomen keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelmassa kuluttajia kyllä ”kannustetaan” puolittamaan hiilijalanjälkensä vuoteen 2030 mennessä. Selkeitä ja sitovia tavoitteita ei kuitenkaan ole.
Pitäisi olla, sanoo Leipola. Finnwatch on vaatinut, että Suomi kirjaa ilmastolakiin tavoitteet kulutusperäisten päästöjen vähentämiselle. Mitä se käytännössä tarkoittaisi? Sisällytettäisiinkö ne Suomen hiilineutraaliustavoitteeseen?
Leipolan mielestä on selkeintä, että hiilineutraaliustavoite koskee vain Suomessa sijaitsevia päästöjä ja hiilinieluja.
”Sitä ei kannata lähteä sotkemaan. Tuotantoperusteiset päästöt ovat yhtä tärkeitä kuin ennenkin. Mutta ilmastopolitiikka on aika puutteellista, jos se tarkastelee vain niitä.”
Eli ei siirryttäisi yhdestä laskentatavasta toiseen, vaan lisättäisiin hiilineutraaliustavoitteen rinnalle täydentävä tavoite kulutuspäästöjen vähentämiseksi.
”Sen pitäisi olla aivan minimissään kokoluokkaa puolittaminen vuosikymmenen loppuun mennessä.”
Puolittaminen olisi tosiaan maltillinen tavoite. Suomen kulutuspäästöistä kaksi kolmasosaa aiheutuu kotitalouksien asumisesta, liikkumisesta, syömisestä ja muusta kulutuksesta. Loput on julkista kulutusta. Jos huomioidaan pelkkä kotitalouksien kulutus, yhden suomalaisen kulutuspäästöt olivat 10 hiilitonnia vuonna 2019. Jos lämpeneminen halutaan rajoittaa 1,5 asteeseen, kestävä taso olisi 2,5 tonnia vuonna 2030 – siis neljännes nykyisestä.
Kulutuspäästöjen vähentämistavoite kohdistuisi samoihin päästöihin, jotka Kiina tai muu tuotantomaa raportoi tuotantoperäisinä päästöinään. Jos Suomi alkaa vähentää niitäkin, eikö maiden ilmastotavoitteista tule päällekkäisiä?
Kyllä jossain määrin, vastaa Leipola: ”Mutta onko se ongelma? Jos molemmat pyrkii vähentämään samoja päästöjä – Kiina tuotantopuolella ja Suomi kulutuspuolella – niin se on win-win.”
”Eli ei jätetä Suomessa käyttämättä keinoja, jotka vaikuttavat päästöihin globaalisti.”
VEROJA, TULLEJA JA YRITYSVASTUUTA
SUNDERBONISSA metsien ja vesistöjen suojelutoimet estävät monia jatkamasta kalastusta tai muita elinkeinojaan.
”Ympäristöpolitiikkakin ajaa ihmisiä kodeistaan”, Roy kertoo. “He kantavat kaksinkertaista taakkaa.”
Osa intialaisista osoittaakin mieltään ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa vastaan.
Onko reilua jättää vastuu tuotannon päästövähennyksistä kokonaan Intian kaltaisten maiden harteille – joissa monien elintasossa ei ole kehumista – kun halpatuotteiden kysyntä tulee lännestä? Tuotantomailla on suorempia keinoja tuotannon päästöjen vähentämiseksi, mutta kuluttajamaissa toimet voivat olla poliittisesti helpompia.
Keinoja ainakin olisi. Tuotteiden hiilijalanjälkien julkaiseminen, fossiilituotteiden mainonnan rajoittaminen, vanhan huolto ja korjaus, uuden ostaminen vain tarpeeseen. Jos kysyntä vähenisi, ei tarvitsisi tuottaa niin paljon.
Leipolan mielestä yksi tärkeimmistä keinoista puuttua kulutusperäisiin päästöihin olisi ilmastolle haitallisten hyödykkeiden verotus: ”Esimerkiksi naudanlihan hintaa nostettaisiin erillisellä päästöverolla tai korkeammalla arvonlisäverolla. Se koskisi suomalaista ja brasilialaista lihapakettia ja vaikuttaisi molempien maiden päästöihin.”
Toinen keino ovat suuripäästöisiltä tuontituotteilta perittävät hiilitullit, jotka nekin nostavat ilmastolle haitallisten vaihtoehtojen hintaa. Hiilitulleja aletaan EU:ssa vähitellen soveltaa tiettyihin tuoteryhmiin, ja niitä voisi tulevaisuudessa laajentaa.
”Kolmas keino on EU:n yritysvastuulaki. Siitä neuvotellaan parhaillaan. Toivottavasti tuloksena on, että ainakin suuret eurooppalaiset yritykset joutuvat tekemään puolentoista asteen tavoitteen mukaiset ilmastosuunnitelmat, jotka koskevat arvoketjujen kautta myös EU:n ulkopuolisia päästöjä.”
Koska eurooppalaiset kuluttavat paljon eurooppalaisten yritysten tuotteita – joiden alihankintaketjut ulottuvat usein ulkomaille – laki purisi myös EU:n ulkoistamiin kulutuspäästöihin.
Yritysten 1,5 asteen ilmastosuunnitelmat olisivat harppaus parempaan. Finnwatchin kyselyjen mukaan yritykset tiesivät huonosti, millaisia päästöjä niiden Suomeen tuomien tuotteiden alihankintaketjuissa syntyy.
”Omien tuotteiden tuotannon päästöistä ei ole tiedetty juuri mitään”, Leipola kertoo. ”Yritykset ovat vähitellen ryhtyneet selvittämään niitä, mutta usein lukuja ei ole kumppaneilta saatu tai ne ovat epäluotettavia.”
Finnwatchissa on havaittu myös, että monet yritykset jättävät alihankintaketjujensa päästöt tärkeimpien ilmastotavoitteidensa ulkopuolelle.
”Esimerkiksi S-ryhmä, Kesko, Tokmanni ja Lidl puhuvat hiilineutraaliudesta tai -negatiivisuudesta. Yhdelläkään ei ole myymiensä tuotteiden valmistuksen päästöjä kattavasti tuollaisessa tavoitteessa mukana.”
MUKAVAN ELÄMÄN LASKUTUSOSOITE: GLOBAALI ETELÄ
ILMASTOPÄÄSTÖT eivät ole suomalaisen elämäntavan ainoa muualle lakaistu haitta. Suomen ympäristökeskus on laskenut, että myös luonnonvarojen kulutus on Suomessa moninkertaista kestävään tasoon verrattuna, ja – yllätys yllätys – yli puolet Suomen käyttämistä materiaaleista tuodaan ulkomailta.
Luonnonvarojen ottaminen luonnosta aiheuttaa monenlaista ympäristökuormitusta. Leipola mainitsee, että yksi merkittävistä suomalaisten ulkoistamista ympäristöhaitoista on metsäkato. Siis suomalaisten, jotka kehuvat asuvansa Euroopan metsäisimmässä maassa.
”Lisäksi on paikalliset ympäristövaikutukset, kuten muu luontokato ja saastuminen. Ja tietysti sosiaaliset vaikutukset.”
Finnwatchin mukaan äitiyspakkauksen tuotteita oli tehty Aasiassa elämiseen riittämättömillä palkoilla ja laittomilla määrillä ylitöitä. Suomalaisen Balmuirin sisustustuotteita valmistaville intialaisille ei maksettu lakisääteisiä palkkoja tai eläkemaksuja. Teräsyhtiö Outokummun raaka-ainetoimittaja pilasi raskasmetalleilla alkuperäiskansan käyttämän joen Amazonin sademetsässä. Sittemmin Kela on joiltain osin parantanut kilpailutuksensa vastuullisuutta, Balmuir lopettanut ostot vastuuttomalta alihankkijaltaan ja Outokumpu parantanut vastuullisuuttaan. Silti paljon kertoo se, että vastaavat ongelmat Suomessa toimivien yritysten toimitusketjuissa ovat olleet Finnwatchin selvityksissä enemmän sääntö kuin poikkeus.
Suomen kaltaisten maiden elintaso perustuu siis osittain siihen, että kulutushyödykkeiden valmistus on siirretty maihin, joissa tuotanto on halvempaa. Leipola tähdentää, että työvoimaa vaativaa tuotantoa voi olla perusteltua tehdä maissa, joissa hyvä palkkataso ja kustannustaso ovat alhaisempia.
”Mutta kun alihankkijat kilpailevat siitä, kenellä on matalimmat kustannukset, se yleensä heijastuu huonompiin työoloihin ja isompiin ympäristöhaittoihin.”
Kilpailuetua saadaan vastuuttomuudella.
Se ei ole uusi ilmiö. Globaali talousjärjestys hajautettuine tuotantoketjuineen on jäänne kolonialistisista rakenteista, joiden turvin teollisuusmaat ovat kirineet taloudellista etumatkaa. Vaurautta ei ole rakennettu vain fossiilisten polttoaineiden avulla, vaan myös kehittyvien maiden luonnonvaroja ja työntekijöitä riistämällä. Vaikka halpatuotannon tuotteet päätyvät länsimaiden kauppojen hyllyille ja voitot arvoketjujen huipulle, usein siis myös länsimaihin, haitat tuntuvat järkiään jäävän globaaliin etelään.
Roy kertoo, että Intian työväki on osoittanut mieltään reilumpien palkkojen puolesta. Silti laajaa muutosta on vaikea saada aikaan ilman ostajamaista tulevaa painetta: “Pitäisi sanoa, että ostamme teiltä sitten, kun noudatatte ihmisoikeusstandardeja.”
Juuri siitä yritysvastuulaki tekisi pakollista – sen lisäksi, että se velvoittaisi yrityksiä ympäristöä ja ilmastoa koskevaan huolellisuuteen. Leipola toivoo, että laki saadaan pian ja seuraava hallitus panee sen kunnianhimoisesti toimeen.
”Kaupan hyödyt on perusteltavissa molemmin puolin. Esimerkiksi Bangladesh olisi pulassa ilman vaate- ja tekstiiliteollisuuden vientiä. Mutta ehtojen pitää olla reilut, työntekijöiden olot ja palkat kunnossa, ja yritysten pitää maksaa tuotantomaassa veroa, jotta hyötyä jäisi myös sinne.”
Leipola painottaa, että jos yritykset siirtävät esimerkiksi päästöjen takia tuotantonsa pois Bangladeshin kaltaisesta maasta, se on tehtävä hallitusti. Muuten vihreästä siirtymästäkin tulee globaalia epäoikeudenmukaisuutta syventävä tekijä.
SILMIEN SULKEMINEN ON ETUOIKEUS
ROY on huomannut ilmastonmuutoksen myös kotikaupungissaan Kalkutassa: lämpötilat ovat aiempaa korkeampia ja talvet lyhyempiä. Pyörremyrskyjen on ennustettu pahentuvan.
”Edellisen pyörremyrskyn aikaan olin peloissani. Mietin, mitä kodilleni tapahtuu. Ei ollut sähköä, ei yhteyksiä eikä vettä neljään päivään.”
Kaupunki kuitenkin toipuu myrskyistä paremmin kuin Sunderbon, josta lähteneet ihmiset kerääntyvät aivan Royn naapuriin.
”Kun aloin seurata heidän elämäänsä tutkimustyössäni, yllätyin siitä, että he olivat koko ajan olleet niin lähellä. Se on tragedia. Miksi en ollut koskaan nähnyt heitä?”
Ei ole ihme, että Suomen poliittisella kentällä puhutaan vähän globaaliin etelään unohtuneista päästöistä ja niiden vaikutuksista. Ei ole kyse vain toisesta kaupunginosasta, vaan toisesta puolesta maailmaa.
Royn äänessä on kuitenkin erityinen paino, kun hän sanoo Kalkutan ilmastopakolaisten olevan näkymättömiä, koska heitä ei haluta nähdä. Etuoikeutetuille ilmastokriisin syiden ja seurauksien näkeminen on valinta. Toistaiseksi.
Haluatko, että Suomessa tehdään feminististä journalismia tulevaisuudessakin?
Valtaosa Tulvan jutuista on ilmaiseksi luettavissa verkossa. Me emme usko maksumuureihin, vaan haluamme, että juttumme ovat saatavilla, vaikkei rahaa kestotilaukseen olisikaan. Jollain lehden tekeminen on kuitenkin rahoitettava. Tue Tulvan verkkolehteä vapaaehtoisella maksulla.
Voit lahjoittaa MobilePaylla 71312 tai verkkokaupassamme. Pienestäkin summasta on apua.