Kuten monet aikamme rakkaustarinoista, tämäkin alkoi situationshipista.
Olin joitain kuukausia aikaisemmin päättänyt vähentää deittailua, ja varsinkaan olla tapailematta hetkeen minkäänlaisissa avoimissa tai monisuhdekuvioissa olevia ihmisiä. Tästä huolimatta löysin itseni alkukesän lämmössä, kokislasi kädessä terassilta, vastapäätä deittini, joka asettui vahvasti kategoriaan ”non-mono”. Seikkailunhaluinen, keskustelukykyinen ja huumorintajuinen tyyppi; juuri mitä tarvitsin karistamaan viimeisetkin edellisen romanssin jättämät sydänsurun rippeet. Ensimmäisten treffien jälkeen oli selvää että halusin tavata hänet uudestaan. Näin välillämme potentiaalia kevyeen kesäromanssiin. Mitään rakastumisen vaaraa tässä ei todellakaan tulisi olemaan.
* * *
Kuinka houkuttelevaa onkaan ajatella, että voisimme rakentaa jonkinlaisia psykologisia aitauksia romanttisissa suhteissa. Haluamme seksisuhteen, mielellään sellaisen jossa on jonkin verran tunteita pelissä, jotta se, noh, tuntuisi joltain, mutta ei mitään sitoutumista, joten varotaan ettei mene liian ”diipiksi”. Myös ihmissuhteissa tavoitellaan pragmaattisuutta ja optimointia – hyveitä joita yhteiskuntamme korostaa. Hähmäisyys ja sotkuisuus kuitenkin kuuluvat ihmissuhteisiin, etenkin romanttisiin sellaisiin.
Suhteisiin käytettävää aikaa voi tietenkin rajata (tosin ajatuksemme toinen voi vallata siitäkin huolimatta) ja määritellä kuinka haluamme tulla kohdelluksi. Intiimiyden määrää ei kuitenkaan voi säädellä, sillä emotionaalista ja älyllistä kohtaamista joko on, tai ei ole.
Rakkauden mutkikkuutta käsittelevässä teoksessa The Summons of Love, filosofi Mari Ruti kirjoittaa, että kulttuurimme opettaa meitä romanttisten suhteiden kontrollointiin. Kontrolloinnin tavoitteena on pettymysten välttäminen, sekä halutun lopputuloksen aikaansaaminen. Vinkkeihin ja ohjeisiin nojautuminen antaa mielikuvan että rakkauskin on jotain jota voimme ottaa haltuun ja jossa voimme tulla aina vain paremmiksi. Mutta rakkaus ei ole älyllinen uroteko, eikä mikään ennalta ajateltu tai määrätty voi valmistaa meitä kaikelle sille mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu rakkaudessa.
* * *
En tiedä mitä tapahtui. Missä kohtaa aloin poiketa alkuperäisestä kasuaalin hauskanpidon täyteisestä suunnitelmasta? Alussa tapailimme satunnaisesti, seksisuhteille tyypillisesti neljän seinän sisällä. Hänessä yhdistyi viehättävästi maanläheisyys ja estetiikan taju, nautimme hyvästä ruuasta ja musiikista, eroottinen vetovoima välillämme oli vahvaa.
Myöhemmin hänestä paljastui myös muunlaisia puolia. En tiedä yllätyinkö tuolloin enemmän hänen käytöksestään vai siitä kuinka paljon tunsin ihastusta häntä kohtaan. Ajatus suhteen päättymisestä sai minut surulliseksi, vaikka juuri niin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tapahtua. Hän kuitenkin tuntui erityiseltä ja janosin tietää enemmän; hänen ajattelustaan, menneisyydestään, siitä kuinka hänestä oli tullut niin taitava valitsemallaan uralla. Halusin käydä hänen kanssaan telttaretkellä ja yöuinnilla, halusin löytää kaikki hänen kehonsa erogeeniset kohdat, halusin kietoa käteni hänen ympärilleen ja tuntea kuinka hän unisena ottaa siitä kiinni, tiukentaen otettaan kun olen päästämässä irti. Pidä kiinni minusta vielä, vielä hetken.
Päätin jatkaa hänen kanssaan, halusin katsoa mitä tuleman piti.
Ihmissuhteessa joutuu kohtaamaan itsen ja toisen rajat. Rajojen kohtaaminen on filosofi Buyung-Chul Hanin mukaan kuitenkin vaikeutunut ajassamme, jossa kaikki koetaan mahdollisena saavuttaa. Kuluttajamentaliteetti, jossa halut, tarpeet ja elämykset korostuvat, ulottuu myös ihmissuhteisiin, kun ajattelemme toisen olevan jotain joka voi täydentää meidät.
Rajallisuuden ja sen synnyttämien negatiivisten tunteiden välttely alentaa Hanin mukaan rakkauden joksikin, jonka tarkoitus on vain tuottaa mielihyvää ja jännittäviä tuntemuksia. Myös Ruti kirjoittaa epävarmuuden ja menettämisen pelon kuuluvan rakkauteen, eivätkä epätoivon, surun tai katumuksen hetket vähennä suhteen merkitystä. Rajallisuuden hyväksyminen voi johtaa oivalluksiin itsestä ja sitä kautta henkiseen kasvuun, mutta ennen kaikkea se mahdollistaa antautumisen ja haavoittuvaisuuden toisen edessä. Rakkauden maaperän syntymisen.
Oman rajallisuuden tiedostaminen syntyy toiseuden kohtaamisesta. Toinen on aina nimenomaan toinen, tuntematon. Toiseus pakenee määrittelyä ja vertailua, emmekä siksi voi täysin ymmärtää toisiamme, vaikka haluaisimme. Ymmärtämättömän äärellä voimme kuitenkin olla kokonaisina toistemme edessä, emmekä pelkkiä ominaisuuksien summia.
Rakkaus tapahtuu yhteydessä itsen ja toisen välillä.
“Rakkaus muuttaa meitä ja olemistamme maailmassa peruuttamattomasti”
Sairaalan keuhko-osaston huoneesta avautuu komea maisema veden yli. Olen toista vuorokautta yksin isossa kahden hengen huoneessa. Edellisenä iltana rakkaani tuki minua etäältä, kun kuumeisena, itkuisena ja peloissani viestittelin hänen kanssaan. Katselen ikkunasta ulos, odotan.
Pian hän istuu vuoteellani ja pitelee minua sylissään. “Musta tuntuu että oon täysin epäonnistunut”, uskallan paljastaa hänelle. Myös hän kertoo omista peloistaan. Hiljaisuus välillämme tuntuu läheisyydeltä.
Yhtäkkiä huoneessa on pimeää. Kauanko olemme olleet näin? Vierailuaika on päättynyt jo monta tuntia sitten, mutta hoitajat jotka käyvät tarkastamassa vitaalini, tai antamassa uuden satsin antibiootteja, eivät sano mitään.
Hänen kehonsa lämpö, hänen ihanan kehonsa lämpö.
Filosofi Marsilio Ficino puhuu taivaallisesta majesteettisuudesta, joka hehkuu rakkaastamme. Ficinolle tämän valon lähde on jumala; emme lopulta voi tietää mitä etsimme ja haluamme rakkauden kohteelta, sillä emme voi tuntea jumalaa. Rakkaamme lävitse loistaa jumalallinen rakkaus joka on mystistä, selittämätöntä ja vetää meitä puoleensa.
* * *
Koittaa ensimmäinen yhteinen viikonloppumme ja vaikkei sitä ole ääneen sanottu, uskon kummankin meistä arvelevan tiiviin yhdessäolon tuovan osviittaa siitä olisiko välillämme mahdollisuutta pysyvämpään kumppanuuteen. Meneillään on riita, josta olemme siirtyneet pitämään taukoa eri huoneisiin.
Jumalallinen valo väistyy puhelimen näytön kirkkauden tieltä lukiessani hänen lähettämiään viestejä, jotka sisältävät ChatGPT:n neuvoja siitä miten hänen kannattaisi konfliktissa menetellä.
Samalla kun lupaan itselleni käyttää painavaa harkintaa ennen kun seuraavan kerran lähden tech bron matkaan, en voi kuin hieman ihailla hänen röyhkeyttään. Kukapa meistä ei konfliktin aikana kaipaisi todistajaa validoimaan omia tunteitaan ja kokemuksiaan.
Itse konsultoin ChatGPT:tä myöhemmin kotona, enkä läväytä analyysia suoraan rakkaani viestikenttään, sillä jotain häpyä tässäkin touhussa on oltava. Vaikka keskustelu tekoälyn kanssa johtaa mehukkaisiin spekulaatioihin ja analyyseihin hänen henkilöstään ja käyttäytymisestään, en kuitenkaan tunne ymmärrykseni häntä kohtaan kasvavan.
Teknologia on lähentänyt meitä, mutta tavalla joka ei Hanin mukaan ole lisännyt läheisyyttä välillämme. Läheisyys ihmisten välillä sisältää toisen erillisyydestä syntyneen etäisyyden tunnun ja teknologia vaikeuttaa tämän etäisyyden kokemista. Enää ei tarvitse täyttää päiviä, viikkoja, kuukausia(!) kestävää tuskastuttavaa odotusta ruusun terälehtiä nyppimällä, vaan rakastajamme ovat tavoitettavissa missä vain, milloin vain.
Jatkuva saavutettavuus korostaa tarvelähtöisyyttä ja persoonattomuutta ihmisten välillä. Kukaan ei odota että booty call (jonka olet houkutellut luoksesi alastonkuvalla, jossa puhelin peittää kasvosi) saapuessaan alkaisi avautua viimeaikaisista kriiseistään, tai kertoisi miten iloiseksi hän tuli kun hänen lempileipomonsa myyjä sujautti pussiin mukaan ylimääräisen mantelicroissantin. (Vaikka oikeasti sitähän moni juuri odottaisi, sillä kukaan ihminen ei ole redusoitavissa seksiobjektiksi.) Kun hän sitten lähtee ja dopamiinimäärät ovat tasaantuneet, seuraa tyhjyys; ethän edes paljastanut hänelle kasvojasi.
Teknologia, varsinkin uudet tekoälysovellukset, voivat toimia tunnetyön ja itsereflektion apuna. Voimme niiden avulla ravistella itsemme pois omasta positiostamme, saaden tervettä etäisyyttä omaan kokemukseemme. Toisin kuin Han, ajattelen että parhaimmillaan teknologia voi auttaa meitä kohtelemaan toisiamme subjektiivisina persoonina. Kun ChatGPT on tarjonnut listan syitä sille, miksi toinen on toiminut kuten on, voi todella ymmärtää, ettei kukaan (tai mikään) muu kuin kyseinen henkilö itse kykene antamaan vastausta käytökselleen. Merkitykselliset oivallukset ihmissuhteista syntyvät kun olemme rehellisiä itsellemme tunteistamme ja siitä miten olemme toista kohdelleet. Lisäksi, toisin kuin kone, ihminen voi ymmärtää ihmistä ilman sanoja.
Heitän häntä tyynyllä, rakastelemme ja lähdemme teatteriin. Teos käsittelee vaikuttavasti kaikkea sitä traagisuutta ja kauneutta, mikä ihmisten väliseen yhteyteen liittyy. Katsomossa kehoni vapisee koettaessani kontrolloida itkua. Yhtä paljon kuin lavalle, rakkaani katsoo minuun, sillä hän tietää sairastamisesta seuranneiden rytmihäiriöiden paraikaa vaivaavan minua. Hänen huolenpitonsa tuntuu liioitellulta ja ihanalta.
* * *
“En oikein tiedä voiko tää toimia, kun välillä on niin draamaisaa”, hän sanoo kun keskustelemme suhteemme tulevaisuudesta. Draamaisaa… Mieleeni tulee tosi-tv tähtöset tukkanuottasilla Bora Boralla. Vaikka tässä ei olekaan kyse siitä että Laura ei kutsunut Addisonia musiikkivideonsa julkaisubileisiin solidaarisuudesta Katya kohtaan, jota Addison oli tämän syntymäpäivillä nimitellyt juonittelevaksi nartuksi, syyttäen Katya konfliktin fasilitoimisesta hänen ja Deborahin välille, syytös jota Laura piti jossain määrin kohtuuttomana, joskaan ei täysin paikkansa pitämättömänä, kallistuen kuitenkin tukemaan Katya, sillä aiempi kauna hänen ja Addisonin välillä kyti yhä hänen mielessään – niin jollain tavalla samanlaisen kipuilun äärellä ollaan.
Olenko tärkeä sinulle? Kykenemmekö kuulemaan toisiamme halujen, toiveiden ja pelkojen lomittuessa sekavaksi vyyhdiksi välillemme? Luotammeko toisiimme ja siihen että pidämme toisistamme vastavuoroisesti huolta? Jos ei näillä aineksilla synny draaman kaarta, niin mistä sitten?
Varmaankin hän tarkoitti dramaamaisalla sitä, ettemme isoa osaa ajasta voineet hyvin yhdessä.
Ruti kirjoittaa kuinka erityisesti rakkaussuhteet saavat meidät pohtimaan millä tavoin haluamme elää elämäämme. Kun päästämme toisen lähelle tulemme hyvin tietoisiksi sisäisestä maailmastamme ja siitä, miten se näyttäytyy puolisollemme. Parhaimmassa tapauksessa rakkaamme elävöittää meitä ja haastaa meidät ymmärtämään itsessämme jotain, mitä emme aiemmin ole oivaltaneet. Rakkaus muuttaa meitä ja olemistamme maailmassa peruuttamattomasti.
Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, että alamme käyttäytyä ja ajatella tavoilla, joista emme enää tunnista itseämme. Hyvässä suhteessa eteen tulevat haasteet ja kipuilu eivät kuihduta meitä.
Kun suhde saa meidät epäilemään itseämme ja tunteitamme, yritämme usein pitää kiinni, vaikka olisi jo aika luovuttaa ja aloittaa sureminen.
* * *
Kylmät, raskaalta tuntuvat sadepisarat mätkähtelevät tuulessa vasten kasvoja rientäessäni talvisateessa hakemaan lastani iltapäiväkerhosta. Huomaan purevani ylähuultani – ele, jonka hän teki hetkissä joissa koki epävarmuutta. Kaipuunsekaisessa obsessiossa mieleni tekisi katsoa, olenko saanut häneltä viestiä. Vaikka varmaankaan se ei ole kovin todennäköistä, edellisen keskustelumme jäljiltä.
Ikävä, niin kova ikävä.
Aivan kuin alussa, antautuessamme rakkauden kutsulle, myös suhteen päättyessä luovumme hallinnan tarpeesta ja yrittämisestä, jotta voimme päästää irti ja jatkaa elämäämme ilman rakastettuamme.
Rakkauden myötä tulevaisuus on ihmeellinen ja toiveikas, sillä se sisältää uskon siitä, että kuten hänen kanssaan, voimme uudestaan ylittää esteen joka erottaa meitä toisesta ja tulla yhteyteen.
