Tilaa valkoiselta kauneudelta – miksi kehopositiivisuus ei aina toimi

Meriam Trabelsi koki, että on ihan liikaa ja alkoi siksi kuvata itseään.

 

 

Rakasta itseäsi, hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, rakasta, hyväksy, rakasta, hyväksy. Tuntuu, että kaikkialla toistetaan samoja mantroja. Kehopositiivisuus on kaupallistettu pääviestiksi lukuisiin mainoskampanjoihin. Esimerkiksi vaateketju Zara on kehottanut kaikkia rakastamaan muotojaan Love Your Curves -mainoksissaan, joissa esiintyy vain hoikkia malleja.

Olen väsynyt tähän. Tuntuu, että unohdamme, ettei ole helppoa rakastaa tai hyväksyä itseään. Me elämme niin valtavien paineiden alla, että on mahdotonta löytää itsestään se voima, jonka avulla hyväksyminen tapahtuu.

Kehopositiivisuusajattelu syntyi 1960-luvulla, toisen aallon feminismin fat acceptance -liikkeen ansiosta. Fat acceptance keskittyi ruumiin poliittisuuteen ja lihavien kehojen kokemaan syrjintään. Vuonna 1973 liikkeen feministiaktivistit Judy Freespirit ja Sarah Fishman julkaisivat Fat Liberation Manifeston, jossa he vastustivat kokosyrjintää.

“Me vaadimme yhdenvertaisia oikeuksia lihaville ihmisille kaikilla elämänalueilla.”

He näkivät oman taistelunsa liittolaisiksi ryhmät, jotka taistelevat esimerkiksi rasismia, seksismiä ja taloudellista hyväksikäyttöä vastaan.

45-vuotias manifesti voisi hyvin olla tänään kirjoitettu.

Kehopositiivisuus on noussut ihmisten tietoisuuteen vasta viime vuosina. Instagram on muuttanut valtavasti sitä, miten erilaisia kehoja katsotaan. Luulisi, että juuri nyt elettäisiin liikkeen huippuhetkiä, vapautusta oletuksista siitä, miltä tietyn sukupuolen edustajien tai tietyn kokoisten ihmisten pitäisi näyttää. Voisi kuvitella, että eläisimme aikaa, jolloin läskin määrä ei olisi tekijä, jonka perusteella määrittelisimme ihmisen.

 

Olen kuitenkin huolissani siitä, että liikkeen ydinviesti – yhteiskunnassamme marginalisoitujen kehojen esiin nostaminen ja hyväksyntä – on hukkunut matkalla. Kun isot yritykset valjastavat mullistavaa ajattelua käyttöönsä, niiden viesti laimenee vain pelkiksi mantroiksi kuten “hyväksy itsesi sellaisena kuin olet”. Esimerkiksi American Eaglen alusvaatemallisto Aerie ratsastaa kehopositiivisuudella mainoksissaan, mutta käyttää kuvissa melkein yksinomaan nuoria, valkoisia ja malli-laihoja naisia.

Kehopositiivisuus on niin paljon muutakin kuin kurvikkaita, valkoisia, naisellisia heterokehoja, jotka ylistävät selluliittiä tai raskausarpia ilmoituksissa. Liikkeen päämäärillä on kuitenkin lyöty rahoiksi tavoilla, jotka johtavat usein tilanteeseen, jossa tietyn kokoiset yksilöt jäävät ulos keskustelusta. Ajan kehopositiivisuus-liikehdinnästä puuttuu alkuperäinen suunta. Sen ei pitäisi olla pelkästään valkoisten, toimintakykyisten, cis-naiskehojen esillä oloa –  naiskehojen jotka jo ovat yhteiskuntamme kauneusihanteiden sisällä.

Ei pitäisi unohtaa, että kehopositiivisuus on poliittista. Aivan kuten feminismissä, jos unohdamme huomioida etuoikeuksien yhteiskunnalliset hierarkiat, ja jos unohdamme oppia heiltä, jotka ovat hierarkian pohjalla, ohitamme jotain oleellista. Unohdamme he, jotka huomioimista kaikkein eniten tarvitsevat. Kaikki kehot ovat yhtä tärkeitä ja hyväksynnän arvoisia.

 

Toivon, että jokainen, joka tätä lukee – oli sitten kokoa 36 tai 60 – voisi aloittaa matkan kohti oman kehonsa hyväksymistä. Se olisi erityisen tärkeää tässä ajassa, jolloin on yhä enemmän sääntöjä ja olettamuksia siitä, miltä ihmisen pitäisi näyttää ja mitä keho hänestä kertoo. Edelleen käsityksemme esimerkiksi naiseudesta ja sen ilmenemisestä on hyvin kapea, edelleen me määrittelemme ihmisen terveydentilaa hänen kehonsa koon perusteella sekä pidämme viehättävinä ja hyväksyttävinä vain tietyn muotoisia kehoja, kehoja, joissa läski on jakautunut vain tietyille alueille.

Haluaisin muistuttaa, että itsensä hyväksyminen – tai edes sellaiseen pisteeseen pääseminen jossa ei vihaa kehoaan päivän jokaisena sekuntina – on pitkä prosessi, joka vie aikaa ja voimavaroja. Eikä se mitä suurimmalla todennäköisyydellä toteudu ostamalla Doven suihkusaippuaa. Tärkeintä mielestäni on kuitenkin yrittää aloittaa se matka kohti hetkeä, jolloin ajatukset omasta kehosta eivät estä tekemästä kaikkea, mitä haluaa.

Minä en tiedä, tulenko koskaan olemaan täysin sinut oman kehoni kanssa, mutta ajattelen että tämäkin tilanne on ihan ookoo. Koska se on vain keho, jonka tarkoitus on kuljettaa minua paikasta toiseen.

 

 

Olen pitkään, esimerkiksi ottamalla kuvia, yrittänyt päästä kohti tätä pistettä, jossa nyt olen. Tuntuu, että kun katselen kehoani tietokoneen tai kameran ruudulta, pystyn näkemään itseni objektiivisemmin. Päänsisäiset ajatukseni eivät niin hallitse silloin, toisin kuin peilistä katsoessa.

Otan kuvia itseäni varten, mutta tänä keväänä on tuntunut, että haluan ottaa tilaa, vaikka vain ystävieni Instagram-feedeistä. Haluan ottaa tilaa valkoisilta kauneusihanteilta, jotka vuosikausia sanoivat, ja sanovat edelleen, minulle, että olen liikaa. Liian iso, liian äänekäs, liian karvainen, liian kova. Täysin vääränlainen edustaakseni minkäänlaista kauneutta.

Joten tässä minä olen, ottamassa tilaa valkoiselta kauneudelta.