¡TISSIT!

Ihmiset kertovat, miltä tuntuu, kun rinnat pienennetään tai huomioidaan väärin. Ja miltä tuntuu, kun ne alkavat tuntua omilta.

Kunnioittaja, 34

”Kun minulla oli rinnat, vitsailin että niillä oli nimet, Matu ja Patu. Se oli varmaan yritys ottaa rintoja haltuun.
Rinnat eivät ole olleet minulle erityisen -hankala asia. Ne olivat ongelma lähinnä nuorena, kun rinnat alkoivat kasvaa ja kiinnittivät joidenkin luokan poikien huomion. Kun pääsin turvallisempaan ympäristöön, aloin välittää asiasta vähemmän. Leikkaus oli lähinnä käytännöllinen juttu.
Mastektomiasta toipuminen kesti monta vuotta, ja kun rintakehäni lakkasi muuttumasta, alkoi tuntua, että nyt se vain ’on’.
Leikkausjälkeä piti korjailla pariin otteeseen. Välillä oli epätoivoinenkin olo, mutta kun lopputulos on niin mieluinen, niin minulla ei ole enää juurikaan estoja rinnoistani. Olen myös kasvanut aikuiseksi, joten suhteeni rintakehääni ei välttämättä liity niin paljon itse rintoihin, vaan olen muuttunut muutenkin sallivammaksi.
Minulla oli myös hienoja hetkiä rintojen kanssa. Vaikkapa uimahallin puku- ja pesutiloissa kuljin reteesti pyyhe lantiolla rinnat paljaana ja annoin niiden näkyä: ’katsokaa, tässä nämä nyt on’. Muistan sen olleen voimauttavaa. Leikkauksen jälkeen meni monta vuotta, etten pystynyt tekemään niin.
Olen ilman paitaa saman verran kuin ennen rintojen poistoa, mutta paidatta olemiseen on tullut enemmän rentoutta. Nykyäänkin valikoidussa seurassa olen mielelläni ilman paitaa. Minulle on myös tärkeää olla seksuaalisissa tilanteissa vapaasti kumppanin kanssa. Tykkään siitä, mitä näen peilistä. Ajattelen, että on hyvä vähän ihailla itseään.
Vaikka minulla ei omasta mielestäni ole edes miestyyppisiä rintoja, saatan joskus puhua ’man boobseista’ huumorilla. Tämä ei ole pahantahtoista huumoria, enemmänkin lihavuusnormien kommentointia lempeällä tavalla, sillä ’man boobs’ on minulle positiivinen asia. Toisaalta en halua suhtautua omaan kehooni pelkästään huumorilla ja naureskellen. On tärkeää suhtautua omaan kroppaan myös kunnioittaen.
Pidän arpiani tavallaan taisteluarpina, jotka kertovat, että olen selvinnyt kaikenlaisesta.”

Näyttäjä, 28

”Käytän nykyään rintaliivejä vain silloin, kun huvittaa. Postaan välillä Instagramiin kuvia, joissa nännit näkyvät paidan alta. Kuvat saavat aina paljon tykkäyksiä. Rintaliivittömyys Instagramissa on varmasti osittain alitajuista, pinnallista huomion keräämistä, johon olen ehdollistunut, koska itsetuntoni kaipaa jatkuvaa vahvistusta muilta ihmisiltä. Kyse on myös siitä, etten haluaisi, että naisen nännit ovat niin ’iso juttu’. Tuntuu käsittämättömältä, että nimenomaan nännejä pidetään jotenkin niin häpeällisinä, että naisen pitää peittää ne joka käänteessä. Haluaisin, että naiset voisivat kulkea halutessaan ilman rintaliivejä ilman, että nännit leimataan provokatiivisiksi tai seksuaalisiksi.
Kun rintani alkoivat kasvaa murrosiässä, minua alkoi ahdistaa. Kukaan ei kertonut, minkä pituinen tai painoinen minusta tulisi ja kuinka isot rinnat lopulta saisin. Naiseuteen tuntui liittyvän ihmeellistä huolehtivaisuutta, asioiden kaunistelua ja poikien vitseille kihertämistä, enkä osannut käyttäytyä sillä tavalla. En tuntenut itseäni tytöksi. Aloin pukeutua isoihin huppareihin, joiden alla käytin urheiluliivejä, jotka lytistivät rintani kokonaan. Kun pukeuduin poikamaisesti, ihmiset eivät kiinnittäneet minuun huomiota ja sain olla rauhassa. Vasta päälle parikymppisenä aloin ajatella, että rinnat ovat ihan ok asia olla olemassa.
En ole koskaan innostunut voimaantumisen käsitteestä tai kehopositiivisesta ajattelusta. Tuntuisi tekopyhältä ’voimaantua’ ja kailottaa, miten olen vihdoinkin ’oppinut hyväksymään itseni’, kun kehoni on valkoinen ja hoikka, eikä siinä pitäisi olla mitään erillistä hyväksymistä. Ymmärrän, että monet tarvitsevat kehopositiivisuutta, jotta he oppisivat välittämään itsestään. Itse haluan elää niin, ettei minun tarvitsisi ajatella, että kehoni olisi jotenkin tiellä.”

Liikkuja, 39 

”Yritän harrastaa liikuntaa mahdollisimman paljon, minkä seurauksena rintani näyttävät lihaksikkailta, vaikka en ole yrittänyt kasvattaa niitä. Kenties tissini näyttävät ’hyvältä’ ilman paitaa, mutta mieluummin olen pukeissa. Se ärsyttää, että rintalihakseni ovat pilanneet monta lempipaitaani, jotka ovat liian tiukkoja rintakehälleni. Rintani ovat oudon tunnottomat, eikä nännien hipelöinti tunnu kiihottavalta, pikemminkin kiusalliselta. Pitkillä juoksulenkeillä ne saattavat hiertyä vereslihalle huomaamatta.”

Femme, 31

”Hoikkuuteen ja rinnattomuuteen liitetään edelleen monia maskuliinisiksi miellettyjä ominaisuuksia: itsenäisyyttä, älykkyyttä, kontrollia. Minut ja muut runsasmuotoiset naiset leimataan tässä puhetavassa usein hieman yksinkertaisiksi, ympäröivän yhteiskunnan kauneusihanteet sellaisenaan nielaisseiksi, miellyttämishaluisiksi ja jopa hillittömiksi. Ja jos isoista rinnoista puhutaan julkisesti, se tapahtuu joko ahdistavan, objektivoivan mieskatseen kautta tai sitä vastustamaan syntyneillä ’isot rinnat ovat rumat tai hankalat’ -puhetavoilla. Isorintaisena, kehoonsa tyytyväisenä, mutta ihanteiden painolastin tiedostavana femmenä minulla ei tunnu olevan ääntä missään kehoani koskevassa keskustelussa.
Koin runsaan kehoni vuoksi oloni pitkään ulkopuoliseksi myös feministipiireissä.
Aiemmassa kotikaupungissani lähes kaikki feministisessä toiminnassa aktiiviset naiset olivat hyvin hoikkia ja pukeutuivat perinteisesti maskuliinisiksi miellettyihin vaatteisiin. Ymmärsin kehoni olevan liiallinen ollakseen siinä kontekstissa ’cool’, haluttu ja sopiva. En olisi näyttänyt 2000-luvun alun androgyyniltä ihanteelta, vaikka olisin pukeutunut kuin aatetoverini. Femmetyylissä olin enemmän kotonani – samalla tunsin itseni ’huonoksi naiseksi’, aatepetturiksi feministisissä tiloissa.
Vuosi vuodelta rakastan kehoani enemmän sellaisena kuin se on, enkä anna kenenkään – en omien tai sortajien – väittää minulle, että minun tulisi hävetä sitä, piilottaa se tai muokata siitä toisenlainen.”

Pienentäjä, 26

”Rintani pienennettiin päiväkirurgisella, kun olin 20-vuotias. Ennen leikkausta plastiikkakirurgi laski nänneille uudet paikat ja kertoi, etten ehkä pystyisi tulevaisuudessa imettämään. Rintarauhasta poistettiin lopulta yhteensä 660 grammaa. Se on yhtä paljon kuin kaksi keskikokoista appelsiinia, yli prosentti tämänhetkisestä painostani.
Lähetteessä luki selkäkivuista ja ryhdistä, mutta minulle syy oli ennen kaikkea pään sisällä. Koin ahdistavana sen, että jotain niin selvästi seksuaalista ja naisellista oli esillä ilman, että pystyin vaikuttamaan siihen. Sitä tunnetta on vaikea verrata mihinkään. Kai se oli sen mahdollisuuden tiedostamista, että voin koko ajan joutua jonkun halun kohteeksi ilman, että annan siihen luvan.
On itsetunnolle ja sosiaalisuudelle kuluttavaa piilotella jotakin osaa omasta ulkonäöstään. Vaikka kukaan muu ei pitäisi sitä rumana tai sen saisi piiloon, häpeä puskee olemuksesta läpi. Minun kohdallani se tarkoitti kumaraa ryhtiä ja liian isoja vaatteita.
En usko, että olisin koskaan tullut sinuiksi vanhojen tissieni kanssa. Minulle ne eivät olleet pelkästään kauneusvirhe tai syy, miksi päätä särki koko ajan ja juokseminen oli kivuliasta. Leikkauksen jälkeen minusta tuntui, että olin ensi kertaa moneen vuoteen vartalossa, jota minä itse hallitsin.”

Kertoja, 40

”Kun olin synnyttänyt ja maito alkoi kerääntyä rintoihin, niistä tuli aivan kuin ilmapallot. Ne olivat niin jännittävän ja hienon näköiset, että vieläkin harmittaa, etten silloin ottanut niistä kuvia. En juuri ehtinyt ajatella valokuvaamista, koska rinnat olivat niin kipeät, että etsin vain helpotusta.
Lähetin puolisoni ostamaan kaalia. Jääkaappikylmät kaalinlehdet rintojen päällä helpottivat turvotusta, kun maito nousi.
Nuorempana olin ajatellut rintoja lähinnä sen kautta, olivatko ne liian pienet ja miltä ne näyttivät jossain paidassa. Rintoihin muodostui uudenlainen suhde lapsen synnyttyä. Niistä tuli tärkeä ruokintaväline. Aloin kiinnittää huomiota siihen, miten paljon eri ulottuvuuksia rinnoissa on kulttuurisesti ja ulkonäöllisesti, mutta myös fyysisesti liittyen imetykseen tai rintasyöpään ja rintojen hyvinvointiin yleensä.
Olen koulutukseltani seksuaalineuvoja. Opinnoissani puhuttiin siitä, miten monilla on epävarmuuksia rintojen ulkonäön suhteen. Itseä verrataan kovasti muihin ja aiheesta tulee paljon kysymyksiä keskustelu- ja neuvontapalstoille. Mietin silloin, miksi pidetään niin tärkeänä, että rinnat olisivat sen muotoiset, minkä miellämme kauniiksi. Helposti tulee epänormaali olo, jos on raskausarpia, tai nännit sisäänpäin kääntyneet tai eriväriset, toinen rinta isompi kuin toinen. Tai muuten erilaiset kuin mitä näytetään mediassa.
Huomasin, että rintoihin liittyy paljon asioita, jotka olisi hyvä koota yksiin kansiin. Tunnistin myös tarpeen moninaisemmalle kuvastolle rinnoista. Siitä lähti ajatus kirjaani Rinnat – kaikki mitä niistä tulee tietää.”

Muuttuja, 56

”Olen parantumattomasti sairas. Minulla on levinnyt rintasyöpä. Olen kuitenkin ihan hyvässä kunnossa. Meni muutama vuosi, ennen kun sain elämästä kiinni ja ymmärsin, että kaikesta huolimatta elämä jatkuu.
Heti sairauden toteamisen jälkeen havaittiin, että molemmat rintani olisi poistettava välittömästi. Kaikki kävi niin nopeasti, että mitään hyvästijättörituaaleja ei ehtinyt harjoittaa.
Tottuminen siihen, että minulla ei enää ollut isoja rintoja, vei pari vuotta. Koko olemukseni muuttui. Huomasin, kuinka yllättävän paljon rinnat vaikuttavat ryhtiin. Minun piti harjoitella uusi ryhti. Painuin kasaan hyvin herkästi.
Aluksi en tunnistanut itseäni peilistä, koska muutos oli niin raju. Eniten kuitenkin vaikuttivat ympäristön reaktiot. Ihmiset ympärilläni eivät välttämättä huomanneet, että olen sama ihminen kuin ennenkin. Sairauden leima laimeni, kun hiukseni kasvoivat takaisin, mutta monet ympärilläni surivat rintojani paljon enemmän kuin minä itse.
Edelleenkin tunnen välillä ’haamurinnat’. Rintakehällä kutisee ja sitten muistan, että ei siinä olekaan mitään. Leikkauksesta on jo vuosia, ja nyt arvet ovat osa minua. Olen reilusti arpieni kanssa enkä peittele niitä.
Käytän rintaproteeseja, jotka täytyy vaihtaa puolentoista vuoden välein. Saan siis valita, minkä kokoiset rinnat milloinkin haluan.
Alkuperäiset rinnat ovat poistuneet elämästäni, mutta koska voin ottaa kehoni haltuun eri tavalla kuin ennen, minulle on avautunut toisia vaihtoehtoja, joista otan tilalle tasapainotusta.
Välillä tuntuu koomiseltakin, että otan tissit pöydältä ja puen ne päälle samalla, kun pukeudun.”

Imettäjä, 35

”Ennen imettämistä koin rintani lähinnä esteettisyyden kautta. En ole koskaan käyttänyt näyttäviä vaatteita ja korostanut rintojani, eivätkä rintani ole olleet erityisen suuret. Ne alkoivat muuttua jo ennen ensimmäistä raskauttani, eivätkä olleet enää niin kiinteät. Mietin niitä tarkkaillessani, että tätäkö tämä nyt sitten on.
Hyväksyin kuitenkin sen, että kroppa muuttuu iän myötä. Olen sinut sen kanssa, ettei omaan ideaalikuvaani kaksikymppisen vartalosta ole mahdollista eikä tarpeellista palata.
Imettäminen ei ollut esteettisyyden kannalta enää niin suuri muutos.
Suurempi shokki oli se tunne, kun vauva ensimmäistä kertaa yhdistyi rintaan ja aloin ravita sitä.
Minusta tuntui, kuin olisin ruokkinut poikastani luonnontilassa elävän eläimen tavoin tai kuin olisin lypsettävä lehmä. Alkoi tuntua, että rinnat ikään kuin kuuluvat vauvalle.
Imettämiseen totuttuani rinnoista on tullut minulle funktionaalinen ruumiinosa, vähän niin kuin kädet. En tällä hetkellä koe rintojani oikeastaan seksuaalisina, enkä halunnut imettämisvaiheessa, että niihin koskee kukaan muu kuin vauva.
Rintojen peittäminen ei ole minulle niin olennaista kuin aiemmin. Ennen en olisi kävellyt hajamielisesti rinnat paljaana ympäriinsä – joskaan uimahallissa alastomuus ei ollut ongelma.
Koska imetän julkisilla paikoilla, koen rintojen näkyvillä olemisen yhtä luontevaksi kuin posken esilläolon.”