“Onpas hienoa, että meillä on olemassa transihmisten auttamiseen keskittynyt klinikka, jonne voi mennä pohtimaan sukupuoli-identiteettiään ja saamaan hoitoa.” Suurin piirtein näin ajattelin, kun ensimmäistä kertaa kuulin transpolin olemassaolosta vuosia sitten. Luulen, että moni muukin cis-sukupuolinen ajattelee näin.
Jossain vaihessa aloin kuitenkin huomata, että transihmisten käymä keskustelu transpolista on aika kaukana tästä mielikuvasta. Esimerkiksi Kehrääjä-lehden parin vuoden takainen juttu siitä, miten transnuoria on vaadittu klinikalla kertomaan siitä, kuinka he masturboivat, oli kylmäävää luettavaa.
Luin myös somesta kokemuksia hoitojen eväämisestä ilman lääketieteellistä syytä, tungettelevista ja asiattomista kysymyksistä, transihmisiä alistavasta asenteesta ja suoranaisesta vallankäytöstä. Moni mainitsi, että aiheesta on vaikea puhua julkisesti, koska pelottaa, että transpoli kostaa vaikeuttamalla hoitojen saamista tai lopettaa ne kokonaan.
Minä en tarvitse transpolin palveluita, enkä siten ole sen suosiosta riippuvainen, joten pyysin ihmisiä lähettämään kokemuksiaan minulle anonyymisti jaettaviksi Instagramissa. Koska ylläpitämälläni poliittisella meemitilillä sattuu olemaan suurehko seuraajakunta, sain nopeasti paljon vastauksia. Viestejä tuli yli sata ja keskustelu jatkui useita päiviä. Myöhemmin joukko aktivisteja on kerännyt kokemuksia Instagramissa myös @transpolitiikka-tilin alle, joka on ainoastaan tähän ongelmaan keskittynyt tili.
Kokemuksissa toistui turhautuminen ja epätoivo. Transpoli näyttäytyi niiden pohjalta paikkana, jossa varsinkaan oman sukupuoli-identiteetin pohtimiselle ei ollut tilaa. Epävarmuus omasta sukupuolesta saattoi johtaa hoitojen eväämiseen. Lisäksi sain kuulla, että transpolin käsitys sukupuolen moninaisuudesta on vajavainen ja binäärinen. Muunsukupuolisten on vaikea saada hoitoa. Silmään pisti myös useissa viesteissä esiintuotu asiattomien, seksiin liittyvien kysymysten kysyminen alaikäisiltä. Teini-ikäisiltä asiakkailta oli kysytty yksityiskohtia heidän seksuaalisista fantasioistaan.
Moni koki, että asioiminen transpolin kanssa oli sitä helpompaa, mitä ”normaalimpi” yhteiskunnan jäsen oli. Työssäkäyvät saivat palvelua nopeammin ja kitkattomammin kuin köyhät, työttömät tai esimerkiksi autismin kirjolla olevat.
Jakaessani transpolia kritisoivia vies tejä aloin saada myös toisenlaisia yhteydenottoja. Osa seuraajistani oli sitä mieltä, että asiantuntijoiden, eli transpolin lääkäreiden, toimintaa ei saisi kritisoida. Niiden sisältö oli suurin piirtein tämä: ”Kyllä ammattilaiset tietävät parhaiten, mikä on transihmisille hyväksi.”
Viestien lähettäjät olivat pääasiassa toisia feministejä eli kyseessä eivät olleet mitkään hetero-pridea viettävät penat.
Akateemisissa feministipiireissä asiantuntijuuden kyseenalaistaminen on usein tabu. Se yhdistetään helposti vastuuttomuuteen ja yhteiskunnan rakenteiden rapauttamiseen pyrkivään populismiin.
Monelle naiselle ja feministille on kuitenkin hyvin tuttua, että naistyypillisiä sairauksia tai naisten kipua vähätellään terveydenhuollossa. Miksi siis tulee yllätyksenä, että naisia vielä heikommassa asemassa olevilla transihmisillä on ongelmia terveydenhuoltoon liittyvien valta-asetelmien kanssa? Ei ole johdonmukaista, että tunnistamme lääketieteellisen vallankäytön, kun se kohdistuu meihin itseemme, mutta kiellämme sen, kun se kohdistuu johonkin toiseen sorrettuun ryhmään.
Lääkärit nauttivat yleisesti suurta luottamusta yhteiskunnassamme. Se ei ole itsessään välttämättä huono asia. Kuitenkin asetelma, jossa on toisella puolella korkeasti koulutettu ja arvostettu cis-sukupuolinen henkilökunta ja toisella yhteiskunnassa hyvin paljon sortoa kohtaava vähemmistö, on otollinen paikka syrjinnälle ja vallankäytölle. Kun tällaisesta vallan väärinkäytöstä raportoidaan, feministien sopisi kuunnella.
