HH: Tähän saakka yksittäiset lajiliitot ovat voineet määritellä itse, missä sarjoissa transurheilijat saavat kilpailla – jos saavat. Olympiakomitea ilmoitti kuitenkin kesällä, että se tekee asiasta yhtenäisen linjauksen alkuvuodesta 2026. Ennakkoon on pidetty todennäköisenä, että transnaisia kielletään kilpailemasta naisten sarjoissa. Millä mielillä olet seurannut tätä kehitystä, transfeminiinit ry:n toiminnanjohtaja Tanja von Knorring?
TvK: Onhan se järkyttävää. Transihmisiä on maailmassa kymmeniä miljoonia ja nyt meidät kaikki ollaan rajaamassa kategorisesti urheilun ulkopuolelle. Käytännössä tilanne on sama kuin jätettäisiin perusteetta kokonainen valtio ulos kaikista kisoista.
Laajemmin tilannekuvani transurheilijoiden asemasta tällä hetkellä on se, että keskustelusta puuttuvat faktat. Siinä mennään laitaoikeiston agendalla. Kansainvälinen olympiakomiteakaan ei ole hyväksynyt päätöksenteon perusteeksi edes tutkimuksia, joita se itse on rahoittanut. Esimerkiksi vuonna 2024 julkaistussa tutkimuksessa kävi ilmi, että transnaisilla on cisnaisia huonompi suorituskyky monella mittarilla – etua oli ainoastaan puristusvoimassa.
HH: eskustelu transtaustaisista urheilijoista on keskittynyt transnaisiin. Miksi urheilevat transmiehet eivät herätä samanlaisia intohimoja?
Transnaiset joutuvat usein ihan erityisesti silmätikuiksi. Syynä on misogynia.
Sen jälkeen, kun Britannian korkein oikeus linjasi, että sukupuoli on binäärinen, olen nähnyt omillakin sometileilläni sen. Käyn välillä katsomassa, ketkä näitä transvihamielisiä viestejä kirjoittavat. He ovat ihan tavallisia englantilaisia naisia.
Tämä pohjautuu siihen, että halutaan mitätöidä transnaiset, koska mies, joka heidän kielellään ”muuttuu naiseksi”, on naurettava. Heidän mielestään nainen on heikko. Sen sijaan transmiehistä ei puhuta mitään, koska siinä että nainen haluaa olla mies, on jotain ihailtavaa tai ainakin ymmärrettävää. Tämä asetelma vahingoittaa kaikkia naisia, ei vain transnaisia.
HH: Kuinka paljon tässä on kyse oikeasta ratkaistavasta ongelmasta ja kuinka paljon kulttuurisodasta?
TvK: Tietysti on lajeja, joissa voi olla riski siihen, että transtaustaisella urheilijalla on etua. Mutta esimerkiksi Kanadan urheilun eettisen keskuksen tilaamassa tutkimuksessa todettiin, että päinvastoin meillä ei ole etuja, vaan enemmänkin haittoja.
Asian laittaa mittakaavaan, kun muistaa että maailmassa on varovaisten arvioiden mukaan vähintään 22 miljoonaa transnaista. Meistä ainoastaan yksi [uusiseelantilainen painonnostaja Laurel Hubbard] on koskaan päässyt naisten sarjojen karsinnoista läpi olympialaisiin saakka, vaikka monet ovat yrittäneet.
HH: Sukupuoli on moninainen myös biologisessa mielessä. Syntymässä naiseksi tai mieheksi määriteltyjen ihmisten hormonitasot vaihtelevat milloin mitenkin. Kromosomipoikkeamat ja intersukupuolisuus ovat harvinaisia, mutta todellisia ilmiöitä. Onko olemassa selkeää ja reilua tapaa määritellä ihmisen biologinen sukupuoli?
TvK: Dominikaanisessa tasavallassa on väestö, jonka keskuudessa joskus syntyy lapsia, jotka vaikuttavat vastasyntyneinä tytöiltä, mutta joille kasvaa penis ja kivekset murrosiän kynnyksellä. Guevedoce-nimellä kutsutuilla lapsilla kehitystä ohjaa harvinainen geeni. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten monenlaisissa biologisissa todellisuuksissa ihmiset elävät.
Sukupuolta määriteltiin urheilussa pitkään kromosomitesteillä. Siitä kuitenkin luovuttiin 1990-luvulla, koska se oli epätarkkaa: kaikilla syntymässä mieheksi määritellyillä ei ole Y-kromosomia lainkaan.
Nykyään käytössä on testosteronitesti. Tällä hetkellä transnaiset saavat kilpailla olympialaisissa, jos heillä on veressä testosteronia alle 2,5 nanomoolia per litra. Ennen vuotta 2023 raja oli 5. Miesten keskiarvo on noin 20, naisten kaksi. Mutta vaihtelua on, esimerkiksi oma lähtöarvoni ennen sukupuolenkorjausprosessia oli 4,7 nanomoolia, sittemmin alle 0,5 nanomoolia – testosteronitason puolesta olisin siis miesoletettuna kelvannut aiemmilla raja-arvoilla naisten sarjoihin. Samalla tavalla on myös cis-naisia, joilla testosteronitasot ovat poikkeuksellisen korkeita.
Vähemmälle käytölle jäänyt mittari on keuhkovolyymi. Sillä on iso merkitys hapenottokyvylle. Naisilla se on yleensä noin 420 millilitraa, miehillä 600–700. Mutta tässäkin on luonnollista hajontaa, itselläni se on ollut syntymästä saakka naistyypillinen.
Eli mitä me haetaan näillä testeillä? Niillä ei voi todistaa tietynlaisen sukupuolen olemassaoloa. Ehkä niiden avulla voisi jakaa urheilijoita heikkojen ja voimakkaiden sarjoihin, mutta tuskin me naiset haluamme kutsua itseämme heikommiksi.
HH: Kilpaurheilun osalta kysymys koskettaa tosi pientä ihmisjoukkoa. Transtaustaisia huippu-urheilijoita on maailmalla vain muutamia. Sen sijaan moni tavallinen transihminen harrastaa jotain urheilulajia. Valuvatko transvihamieliset asenteet ja linjaukset huipulta harrastuksiin?
TvK: Näen, että ne valuvat. Olen todella huolissani tästä.Suomessa on ainakin vielä toistaiseksi yllättävän yhdenvertaista. Meillä on pari poliittista liikettä, jotka yrittävät tuoda tätä keskustelua Suomeen, mutta olemme toistaiseksi säästyneet pahimmalta. Ruotsissa esimerkiksi Naisasialiitto Unionia vastaavat feministijärjestöt ovat käsittämättömästi kääntyneet samalle transvihamieliselle kannalle kuin britit jo aiemmin.
Paljon asiaan vaikuttaa tietysti sekin, että Yhdysvalloissa, maailman vaikutusvaltaisimmassa maassa, hallinto on ottanut meidät silmätikukseen. Ja todella merkittävä oli tietysti myös Englannin korkeimman oikeuden päätös määritellä naiseus syntymässä määriteltyyn sukupuoleen.
Näen tässä yhtäläisyyksiä siihen, miten juutalaisiin suhtauduttiin 30-luvun Saksassa. Halutaan kohdistaa vihaa keksittyyn ja helppoon kohteeseen, jolla ei ole rahkeita puolustaa itseään.
