Kuka?
24-vuotias suomalainen entinen koripalloilija.
Muutti 19-vuotiaana Yhdysvaltoihin pelaamaan yliopistokoripalloa.
Rakastaa koripallon fyysisyyttä sekä sen luomaa tilaa, jossa hän saa olla oma itsensä.
Lopetti uransa viime keväänä. Seuraavaksi Mashaire suunnittelee valmistuvansa juristin opinnoistaan Yhdysvalloissa.
Kun Emerita Mashaire pelasi teinivuosinaan Mäkelänrinteen urheilulukion koripallojoukkueessa, näki hän omin silmin, miten miesurheilijoita suosittiin. Koripallojoukkueen pojat saivat ilmaista ruokaa, parempia treenivuoroja ja enemmän arvostusta samalla, kun tytöt joutuivat tyytymään siihen, mitä jäi jäljelle.
”Etenkin silloin naiskoris oli lähinnä vitsi, eikä todellakaan vakavasti otettavaa.”
Lukiossa Mashaire pelasi korisliigaa, koripallon pääsarjaa, mutta hän janosi suureen maailmaan. Yhdeksäntoistavuotiaana unelmista tuli totta. Mashaire pakkasi tavaransa ja muutti Yhdysvaltoihin. Tie vei Cincinnatiin, Ohion osavaltioon, jossa hän aloitti valtiotieteen opintonsa ja koripallon pelaamisen puoliammattilaisena.
Ruoho ei ollut vihreämpää maailman toisella puolella. ”Jenkeissä oli ihan sama tilanne, sillä pojat saavat yliopistoissa eri etuja kuin tytöt, esimerkiksi enemmän rahaa.”
Ulkonäkö ratkaisee
Suomessa kasvaessaan Mashaire koki aina erottuvansa joukosta tummaihoisena, pitkänä ja lihaksikkaana tyttönä. Perinteisen feminiinisen ihannetytön raamit tuntuivat ahtailta.
”Ajattelin nuorena, että olen tosi iso, mikä oli mulle tosi arka paikka.”
Mashaire kritisoi uutismediaa, joka on omiaan ylläpitämään ulkonäköpaineita jopa urheilukentillä. Naisten urheilun uutisointi, etenkin Yhdysvalloissa, keskittyy lähinnä ulkonäköön, käyttäytymiseen tai seurustelustatukseen, ja pelaajien taidot ja pelien tulokset ovat toissijaisia.
Toisaalta koripallo on vapauttanut Mashairen ulkonäkökriteereiden kahleista. Maskuliiniseksi mielletty laji soi tilaa olla oma itsensä: hän tuli viimein nähdyksi. Pituus ja lihaksikkuus ovat mahdollistaneet pärjäämisen.
“ Ajattelin nuorena, että olen tosi iso, mikä oli mulle arka paikka"
”Toivoisin, että voisin sille pienelle itselleni sanoa, että on tosi uniikkia, että sinun kehosi pystyy tekemään noita asioita. Ilman sitä en olisi ikinä päässyt niihin asemiin, missä olen ollut”, hän pohtii.
Yhdysvalloissa Mashaire oli usein jopa joukkueensa lyhyin, eikä suinkaan ainoa tummaihoinen. Sitä hän rakastaakin maassa eniten sen kaikessa ristiriitaisuudessaan: mustien ihmisten laajaa yhteisöä. Enää hänen ei tarvitse jäädä rasismin kokemustensa kanssa yksin, kuten Suomessa usein joutui.
Rasismi kaikuu kentilläkin
Vaikka mustien yhteisö Yhdysvalloissa on suuri, Mashaire tietää, ettei urheilukenttä ole rasismista vapaa vyöhyke – eikä ole koskaan ollut.
”Varsinkin lajin ulkopuolelta tulevat fanit näkevät tummaihoiset pelaajat aggressiivisina ja ’ghettoina’”,
Mashaire kertoo.
Katsojien rasistiset huutelut kentän laidalta ja kommentit sosiaalisessa mediassa ovat olleet arkipäivää,
Mashaire sanoo. Suoran rasismin lisäksi lajin sisällä esiintyy sisäistettyä rasismia mikroaggression muodossa.
Mashaire muistelee erästä tummaihoista naisvalmentajaansa Yhdysvalloissa, joka kannusti tummaihoisia pelaajiaan suoristamaan hiuksensa ja katsoi lettien pitämistä pahalla.
”Niinä kertoina, kun olin suoristanut hiukseni, sain paljon enemmän peliaikaa. Kerran valmentajani sanoi, että katso miten hyvältä sinä näytät, kun sinulla on suorat hiukset”.
Mashaire lopetti uransa viime keväänä valmistuttuaan yliopistosta. Hänen uransa aikana naisten koripallo on muuttunut. Palkat ovat nousseet ja katsojaluvut kasvaneet. Työtä on silti tehtävänä. Erityisesti Mashaire toivoisi, että huomio siirtyisi pelaajien ulkonäöstä taitoihin. ”En ymmärrä, miksi meidän pitää tehdä joku helvetin kuperkeikka Eiffel-tornin yli saadaksemme arvostusta.”
