Uupumus on millenniaalinaisten sankarimyytti
Burnout on millenniaalinaisten aikuistumisriitti, josta kerrotaan sankaritarinoita. Miksi emme käsittele työuupumusta yhteiskunnallisena ongelmana, kysyy Hanna Hantula esseessään.
En muista, mitä tapahtui vuosi sitten. Tiedän, että sairastuin silloin työuupumukseen, mikä johti muistinmenetyksiin, mikä johti pitkään sairauslomaan, mikä johti isoihin elämänmuutoksiin. Muistikuvat näistä tapahtumista ovat nopeita, yksittäisiä välähdyksiä. Monissa niistä purskahdan itkuun milloin missäkin: kasvotusten kollegojen kanssa, bussissa matkalla töihin, etäpalavereissa kamera ja mikrofoni suljettuina. Monissa niistä en vain jaksa. En jaksa nousta työpisteeltä ja lähteä kotiin, en jaksa nousta sängystä ja lähteä töihin, en jaksa avata tai sulkea tietokonetta, en jaksa vaihtaa vaatteita, enkä varsinkaan kertoa, mitä kuuluu. Nämä välähdykset ovat omia pieniä umpioitaan. En saa järjestettyä niitä aikajanalle, vaikka kuinka yritän.
En ole ainoa uupunut. En tiedä mitään muuta aihetta, josta löytäisin niin nopeasti yhteistä muiden pari-kolmekymppisten naisten kanssa kuin työuupumus. Heitä (meitä) kaikkia ovat uuvuttaneet ainakin nämä asiat: modernin maailman nopeatempoisuus, informaatiotulva, huoli töiden jatkumisesta, perfektionismi ja ennen kaikkea joutenolon katoaminen. Miten kukaan ehtii nykyään vain olla ja levätä, kun sosiaalinen media ahmaisee kaiken luppoajan ja täyttää sen vaatimuksilla luoda sisältöä, kehittää itseään ja rakentaa henkilöbrändiä?
Mielenterveyden ongelmat ovat Kelan tilastoissa suurin syy nuorten naisten sairauspoissaoloihin. Niiden määrä on kasvanut lähes yhtä kauan kuin olen ollut olemassa, eikä kasvulle näy loppua.
Ei ole ihme, että juuri naiset uupuvat. Maailma on suunniteltu miehiä varten, todistaa Caroline Criado Perez kirjassaan Näkymättömät naiset (WSOY 2020, suom. Arto Schroderus). Kun liian suurille tehoille säädettyjen ilmastointilaitteiden, liian isojen älypuhelinten ja vielä isompien onnettomuusriskien päälle vielä kasaa naisten harteille heterosuhteissa usein lankeavan vastuun koti-, hoiva-, tunne- ja metatyöstä, olisi yllättävää, jos koko ajan kiivastahtisemmaksi muuttuva työelämä ei olisi liikaa.
Oma uupumukseni kieltäytyy mukailemasta draaman kaarta. Se on janan sijaan palapeli, ja osa paloista on hukkunut ikiajoiksi liian kovilla kierroksilla käyneen mieleni pimeyteen. En osaa kertoa siitä tarinaa. Monet muut kuitenkin kertovat tarinoita uupumuksestaan.
Bloggaaja Eeva Kolu paloi loppuun ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Korkeintaan vähän väsynyt (Gummerus 2020) kuvaa, miten entinen kympin tyttö päätyy unelmaduuniinsa, ylisuorittaa elämänsä, romahtaa, toipuu hieman, romahtaa toisen kerran, vielä kolmannenkin, ja lopulta oppii tärkeän läksyn: työ ei rakasta ketään takaisin. Elämässä kannattaa siis keskittyä tietoiseen läsnäoloon, ajan ottamiseen itselle ja läheisiin ihmissuhteisiin.
Samaa kaavaa noudattaa toimittaja Emma Karasjoen videomuotoinen uupumuskertomus Voiko olla uupunut tietämättään (2019). Karasjoki kertoo purskahtaneensa itkuun pienimmistäkin vastoinkäymisistä, kunnes lopulta oppii sanomaan ei ja liikkumaan enemmän luonnossa.
”Jos suunnilleen kaikki tietävät, miltä tuntuu, kun voimat loppuvat, ehkäpä kyseessä ei olekaan henkilökohtainen tragedia, vaan yhteiskunnallinen ongelma.”
Lukemattomat lehtijutut kertovat samaa tarinaa, vain päähenkilö vaihtuu.
Samastun näihin kaikkiin uupumustarinoihin, sillä tiedän tasan tarkkaan, miltä niiden kertojista tuntuu. Siksi juuri minua hämmästyttää se, miten paljon uupumuksesta puhutaan yksilötarinoiden kautta. Jos suunnilleen kaikki tietävät, miltä tuntuu, kun voimat loppuvat, ehkäpä kyseessä ei olekaan henkilökohtainen tragedia, vaan yhteiskunnallinen ongelma.
Totaalinen työ valloittaa maailman
Josef Pieper (1904–1997) oli saksalainen filosofi. Hän eli ja kirjoitti aikana, jolloin some, henkilöbrändit, internet ja muut nykyajan vitsaukset olivat vielä pelkkiä painajaismaisia etiäisiä Alan Turingin alitajunnassa. Silti Pieper päätyi samaan diagnoosiin kuin monet nykyään: Joutenolo oli katoamassa, ellei jo kadonnut.
Kirjassaan Leisure: The Basis of Culture (1952) Pieper kuvaa maailmaa, jonka työ on ahmaisemassa. Pieper kirjoitti Leisuren toisen maailmansodan jälkeen, kun Saksassa oli meneillään kiivaan jälleenrakentamisen aika. Joutenolo sai väistyä ahkeruuden tieltä, laiskuudesta tuli synneistä suurin, ja kaikkea inhimillistä toimintaa alkoi määrittää vaatimus hyödyllisyydestä. Voimaa, jolla nämä muutokset tapahtuivat, Pieper luonnehti ”demoniseksi”.
Pieper nimitti tätä uutta olemisen rytmiä totaaliseksi työksi. Totaalisessa työssä joutenolo kadottaa itseisarvonsa. Ihmiset eivät enää lepää virkistyäkseen työn rasituksista, vaan virkistyäkseen uutta työpäivää varten.
Mitäköhän mieltä Pieper olisi nykypäivän lehtijutuista, joissa kerrotaan, miten palautua optimaalisesti salitreenistä, jotta seuraavana aamuna jaksaa herätä jälleen uuteen voittajatuntiin?
Pieperin lukeminen nykyaikana on kiehtovaa siksi, että häntä eivät juuri yksilöiden kokemukset ja tarinat kiinnosta. Hän on huolissaan ennen kaikkea siitä, mitä totaalinen työ tekee kulttuurille.
1900-luvun alussa oli keksitty uusi käsite: tietotyö. Pieperin mielestä käsite oli mieletön, sillä se teki työksi sellaiset asiat kuin runous, kirjallisuus ja filosofia. Pieperin mielestä filosofiasta ei voinut puhua työnä, sillä filosofia vaatii sitä, että mieli on avoin uusille ideoille. Jos valtion filosofikoulusta valmistunut filosofi menee valtion filosofiatehtaaseen töihin tuottamaan traktaatteja, joilla perustellaan hallituksen ideologiaa, ei hänen työnsä tulos ole filosofiaa vaan propagandaa. Sama koskee taidetta. Tästä syystä Pieperin mielestä sana ”tietotyö” on jo itsessään nurinkurinen: rehellinen asioiden ajattelu ei ole työtä vaan työn vastakohta.
Sanan totaalinen käyttö on Pieperin ajattelussa kiinnostavaa. Totalitarismi ei ollut 50-luvun Saksassa hyperbola, vaan eletty muisto. Pieperin kuvaama totaalisen työn maailma on yhdenlainen totalitarismin muoto. Sitä vastaan on vain poikkeuksellisen vaikea taistella, sillä totaalisella työllä ei ole yhtä führeriä, jonka voisi piirittää bunkkeriin tekemään kuolemaa, tai yhtä Isä Aurinkoista, jonka patsaita kaataa. Mutta kuten kaikilla totalitaristisilla kuolemankulteilla, myös totaalisella työllä on omat sankarimyyttinsä.
Uupumus on sankaritarina
Eeva Kolu kirjoittaa Korkeintaan vähän väsyneessä, että uupumuksesta on koitunut hänelle ”valtavasti hyvää”. Kolun kirja päättyy uskontunnustusta muistuttavaan vuodatukseen, jossa hän julistaa, että kaikki rauha, ilo, armo, rakkaus, lempeys ja vapaus, joita hänen elämässään on (ja niitähän kuulemma on), ovat seurausta siitä, että uupumus pakotti hänet muuttamaan elämäänsä. Muljauttelen tälle silmiä, mutta samastun. Uupumusta on vaikea käydä läpi sepittämättä siitä myyttistä jälleensyntymisen kertomusta.
Amerikkalainen antropologi Joseph Campbell tutki myyttejä ja tarinoita. Vuonna 1949 Campbell julkaisi teoksen The Hero with a Thousand Faces, jossa hän esittää venäläisen Vladimir Proppin tutkimuksiin pohjaten, että suuri osa maailman kansantaruja, legendoja ja myyttejä seuraa samaa kaavaa. Hän kutsui tätä kaavaa monomyytiksi ja sankarin matkaksi. Siinä miehinen sankari joutuu lähtemään suurelle matkalle voittamaan vastoinkäymisiä ja selviämään vaaroista, jotta voisi ”löytää eliksiirin” eli saavuttaa tavoitteensa ja palata kotiin entistä voimakkaampana.
”Samalla tavalla meidän millenniaalinaisten on ilmeisesti ensin romahdettava lattialle itkemään kasaantuvia työtehtäviä ennen kuin osaamme ’vetää rajoja’.”
Campbell jakoi sankarin matkan 17 eri vaiheeseen, mutta vähintään yhtä suosittu analyysin väline on elokuvakäsikirjoittaja Christopher Voglerin 12-kohtainen, hieman vähemmän patriarkaalinen versio. Voglerin mallin avulla on usein tarkasteltu elokuvien rakennetta, ja suuri osa Hollywood-leffoista ja tv-sarjoista noudattaa kaavaa. Frodo Reppuli, Harry Potter, Buffy Summers ja Arya Stark käyvät kaikki läpi oman sankarin matkansa. Olennaista sankarin matkassa on se, että päähenkilön on aina kärsittävä kokeakseen valaistuminen ja saadakseen käyttöön täydet voimansa. Harry Potterin on Kuoleman varjeluksissa (Tammi 2008, suom. Jaana Kapari-Jatta) antauduttava tappavalle kiroukselle, jotta hän voisi palata kuolleista pelastamaan maailman. Arya Starkin on menetettävä näkönsä Monikasvoisen jumalan temppelissä, jotta hän voisi oppia tarvittavat taidot kostaakseen isänsä kuoleman.
Samalla tavalla meidän millenniaalinaisten on ilmeisesti ensin romahdettava lattialle itkemään kasaantuvia työtehtäviä ennen kuin osaamme ”vetää rajoja”.
Onneksi loppuun palaminen ”voi olla työntekijälle onnenpotku”, Helsingin Sanomat kirjoittaa, ja alleviivaa samalla sitä, miten me kaikki olemme omalla sankarin matkallamme. Kaikki me kannamme sisällämme potentiaalia elää todeksi totaalisen työn kulttuurin keskeinen myytti, joka kertoo siitä, miten kärsimys jalostaa.
”Uupumus on kokemuksena hekumallinen.”
Uupumus on kuin ilmastonmuutos
Uupumus on kokemuksena hekumallinen. Harva asia on tuntunut niin hyvältä kuin se, kun makasin työhuoneen lattialla selaamassa puhelinta, enkä jaksanut nousta ylös. Tieto siitä, että olin antanut kaikkeni, ne kuuluisat 110 prosenttia, toi minulle sadomasokistista mielihyvää. Huijarisyndroomani oli poissa.
Uupumus, sen syyt ja se, kenelle sitä kasautuu, ovat kaikki yhteiskunnallisia kysymyksiä. Yhteiskunnallisuutta kuitenkin hälventää se, että uupumus on kokemuksena niin voimakas, niin syvälle omaan itseen kietoutuva, että houkutus kertoa sankaritarinoita on suuri. Kukapa ei haluaisi nähdä itseään heeroksena, joka kohtaa lohikäärmeen ja selviää voittajana. Ja kukapa sankari ei pelkäisi kunniansa himmenevän, jos voitonjuhliin marssitetaan kokonainen armeija muita lohikäärmeensurmaajia.
On houkuttelevaa suhtautua uupumukseen yksilön ongelmana myös siksi, että se on niin valtava ongelma. Uupumus on samanlainen kriisi kuin ilmastonmuutos: tiedämme kyllä, että sen juurisyy on vallitsevan talousjärjestelmän sokea voitonhimo, mutta koska vallitsevan talousjärjestelmän kaataminen on aika iso pala purtavaksi, keskitymme järjestelmän murtamisen sijasta kierrättämään pahveja ja kellottamaan suihkuja, tai joogaamaan ja opettelemaan sanomaan ei.
Toimittaja Anne Helen Petersen suorittaa kirjassaan Can’t Even (Mariner Books 2020) elegantin ruumiinavauksen modernille uupumuskulttuurille. Petersen analysoi millenniaaleja ”burnout-sukupolvena”, ja selittää jatkuvaa uupumuksen partaalla kiikkumista osittain sillä, että nykyään työn on oltava intohimo. Petersen määrittelee burnout-kulttuurin sukupolvikokemukseksi, joka johtuu kapitalismin epäonnistumisesta. Kun kaikilta vaaditaan koko ajan enemmän kuin liikaa, kun omalla ahkeruudella ei voi juuri vaikuttaa omaan statukseen (palkasta puhumattakaan) ja kun työntekijät nähdään ennen kaikkea kulueränä, on uupumus johdonmukainen seuraus. Peli ei kuitenkaan ole menetetty.
Näin demoni manataan
Josef Pieper saattoi olla oikeassa kutsuessaan totaalisen työn kulttuurin voimaa demoniseksi. Maailma on kuitenkin täynnä tarinoita ihmisistä, jotka onnistuvat manaamaan demonit takaisin sinne hornan tuuttiin, mihin ne kuuluvatkin.
Uupumusta vastaan taistellaan politiikalla. Avemarioiden ja isämeitien sijaan eksorsismin välineeksi sopii seuraava mantra: perustulo, 30 tunnin työviikko, naisvaltaisten alojen paremmat palkat, osa-aikatyön helpottaminen, opintojen tavoiteajoista luopuminen, palkka jolla elää, anonyymi työnhaku, kielto tavoitella työntekijöitä vapaa-ajalla, yksinyrittäjien sosiaaliturvan parantaminen, korkeakoulujen ensikertalaiskiintiöiden poisto, turvapaikkaprosessin helpottaminen, omaishoitajien vapaapäivien lisääminen, alipalkkauksen kriminalisointi, ammattiliitoille kanneoikeus työntekijän puolesta, pakkoyrittäjyyden kieltäminen.
Kerromme mieluusti tarinoita sankarillisista yksilöistä, mutta osaamme kertoa tarinoita myös joukkojen voimasta. Meillä on tarinat Suomen itsenäistymisestä, hyvinvointivaltion rakentamisesta ja naisten äänioikeudesta. Tasa-arvoinen avioliittolaki on tarina systeemitason muutoksesta, samoin MeToo.
Nämä tarinat joukoista kantavat sisällään lukemattomia sankaritarinoita ihmisistä, jotka avasivat suunsa seuraamuksia pelkäämättä, tarttuivat työhön silloinkin, kun lopputulos oli epävarma, ja sanoivat ei, vaikka pelotti. He kärsivät yksilöinä yhteisen hyvän puolesta, ja sen vuoksi heitä juhlitaan ja palkitaan. Mutta mukana oli myös toisenlaisia sankareita.
Heitä, jotka eivät kärsineet hirviöiden kynsissä tai kaatuneet taisteluissa, vaan antoivat kaikkensa sijaan tarpeeksi. Tämä versio sankaruudesta on se, jota useamman meistä on tavoiteltava. Jokaiselta tarpeeksi, muttei keneltäkään liikaa.