Vallankaappaus
Miten saada valtaa? Ei ainakaan kauniisti pyytämällä. 1970-luvun alussa Naisasialiitto Unionissa oli pieni, mutta innokas feministien joukko, joka oli päättänyt tehdä vanhasta ja vakavaraisesta suffragettijärjestöstä omansa. Kun panokset ovat suuret, niin on myös vastustus.
ROUVILLA oli korkeat, tupeeratut kampaukset, kalliit korut ja hienot leningit. Iältään he olivat seitsemänkymppisiä, osa hieman nuorempia, osa tuntuvasti vanhempia. Sisäkkö, joka ei hänkään ollut mikään tyttönen, tarjoili kahvia, oletettavasti vaaleapaahtoista. Ekbergin kahvilasta haetut lohileivät lienivät herkullisen suolaisia.
Silloin tällöin kokoustajien katseet saattoivat harhailla kohti parkettisalin seinällä roikkuvia muotokuvia. Maalauksista takaisin katsoivat vakavat tummapukuiset suffragetit, jotka aikoinaan olivat taistelleet naisille äänioikeuden. Tähän jaloon jatkumoon kuului myös Naisasialiitto Unionin 70-luvun hallitus. He olivat lähes yhtä tärkeän tehtävän äärellä kuin esiäidit aikoinaan. Naisten joulumessut oli saatava järjestettyä.
”Unioni oli yläluokkaisen, vanhan ja harvalukuisen jäsenistönsä mielestä jo saavuttanut yhteiskunnalliset tavoitteensa.”
Tällaisena muisti Ann-Mari Pihlström (1934–2013) Naisasialiitto Unionin tunnelman 1970-luvun alussa. Pihlström kirjoitti vuonna 1994, että järjestö, joka aikoinaan oli ajanut suuria parannuksia naisten asemaan, oli muuttunut elitistiseksi ikäkkäiden naisten klubiksi, johon ”ei kaivattu uusia jäseniä eikä heidän feminististä arvomaailmaansa”. Järjestöä johti yhdeksänkymppinen Helmi Tengén (1875–1971), joka oli liittynyt Unioniin jo vuonna 1904.
Unioni oli yläluokkaisen, vanhan ja harvalukuisen jäsenistönsä mielestä jo saavuttanut yhteiskunnalliset tavoitteensa. Toiminnaksi riitti kahvittelu ja vuosittaisten myyjäisten järjestäminen. Jäseniä Unionilla oli alle sata, mutta mitä sitten? Naisilla oli äänioikeus ja mahdollisuus hankkia itselleen koulutus. Heidän yhteiskuntaluokkansa naisilla oli varaa lastenhoitajaankin. Mitä tässä enää kiihkoilemaan?
Pahaa-aavistamattomat rouvat saivat pian nähdä, että kiihkoilu oli jälleen tulossa muotiin.
AATTEEN INSINÖÖRI
”KESKILUOKKAINEN. Epävarma. Lapsellinen. Innokas.”
Näitä sanoja Kari Mattila (1933–2003) käytti, kun hän myöhemmin muisteli, millainen oli 70-luvun alussa. Hän oli lukenut ”rintaliivejään polttavista amerikkalaisista naisista, jotka vaativat muutoksia”, muttei tiennyt, mitä tällä tiedolla tekisi vailla kokemusta järjestötoiminnasta tai politiikasta.
Alkutalvena 1970 Mattila oli siis rintaliivienpolttajaisten sijaan Helsingin yliopiston voimistelusalissa, missä hän myi lyhtyjä Naisasialiitto Unionin joulumessuilla. Mattila ryhtyi kaupustelun lomassa juttusille Helmi Tengénin kanssa ja uskaltautui pyytämään tältä Unionin säännöt luettavakseen – siitä huolimatta, että Tengénillä oli pelottavan despootin maine.
Säännöissä sanottiin, että Unionin toiminnan päämäärä oli huomattavasti korkealentoisempi kuin myyjäisten järjestäminen – se oli alun alkaen ollut naisasian edistäminen. Mattila liittyi jäseneksi.
”Meistä tuli nopeasti tiivis porukka, oli niin samanlaiset taustat.”
”Suorapuheinen. Käytännön ihminen. Intohimoinen ja innostava. Joidenkin mielestä turhan määräilevä.”
Tällaisena Riitta Petäjistö muistaa Mattilan. Petäjistö tutustui Mattilaan liityttyään Unionin jäseneksi vuonna 1974 lehti-ilmoituksen innoittamana. Hän oli 29-vuotias, Mattila kymmenisen vuotta vanhempi.
”Sekin ilmoitus oli varmaan Karin käsialaa”, Petäjistö uumoilee. ”Ilman häntä me olisimme olleet aivan pallo hukassa. Karilla oli niin selkeä näkemys kaikesta, ja hän osasi tartuttaa innostuksen muihinkin. Itse käytin 70-luvun lopulla kokonaisen kesäloman [Naisasialiitto Unionin omistaman merenrantahuvilan] Villa Salinin kunnostukseen, koska Kari pyysi.”
Petäjistö, joka oli opiskellut kemiaa, ei ollut löytää koulutustaan vastaavaa työtä. Työnantajat saattoivat sanoa suoraan, etteivät halua palkata naista.
”Vuosikurssini tyhmimmätkin miehet saivat töitä. Naisista kemistiksi työllistyi vain yksi, hänkin miehensä suhteiden ansiosta.”
Petäjistö muistelee, että Mattila, joka oli koulutukseltaan insinööri, ammensi intohimonsa feminismiin samankaltaisista kokemuksista, insinööriksi kun tuolloin valmistui ani harva nainen.
Feminismi – aiemmin oltiin puhuttu tasa-arvosta tai naisasiasta – saapui Suomeen Yhdysvalloista Pohjoismaiden kautta. Kirjallisuutta käännettiin ensin englannista ruotsiksi, sitten vasta suomeksi, jos ylipäätään käännettiin. Siksi aate levisi ensin ruotsinkielisissä piireissä.
Kari Mattila, joka oli syntynyt Oslossa, opiskellut Tekniska läröverketissä ja omaa sukua Hellner, oli tuolloin tyypillinen toisen aallon suomalaisfeministi. Hän oli ruotsinkielentaitoinen, korkeakoulutettu ja keskiluokkainen. Niin olivat myös muut Unionille tiensä löytäneet nuoren polven edustajat.
SANOISTA TEKOIHIN
KUN PETÄJISTÖ vuonna 1974 käveli ensimmäistä kertaa sisään Unionin Bulevardilla sijaitsevan jugend-linnan ovista, ei hän tuntenut ketään järjestössä, eikä edes Helsingissä.
”Mutta ei tainnut tuntea iso osa niistä muistakaan kymmenistä naisista, jotka tulivat samalla oven avauksella. Silti meistä tuli nopeasti tiivis porukka, oli niin samanlaiset taustat.”
Petäjistö muistelee, että enimmäkseen uudet unionilaiset eivät olleet avoimen poliittisia tai puolueiden jäseniä, mutta suurin osa oli vasemmalle kallellaan. Muutama tiedettiin kokoomuslaiseksi. Kaikki olivat kuitenkin korkeakoulutettuja, mikä ei ollut tuolloin itsestäänselvyys. Vuonna 1970 vain 11 prosentilla suomalaisista oli korkeakoulututkinto.
Nuoret ryhtyivät nopeasti töihin. Perustettiin lukupiirejä, joissa keskusteltiin Simone de Beauvoirista, Marilyn Frenchistä ja Kate Millettistä. Vähitellen heräsi ajatus, että naiset voisivat tehdä enemmän: vaikuttaa yhteiskuntaan, muuttaa lakeja ja asenteita. Mallia otettiin luultavasti ainakin tasa-arvojärjestö Yhdistys 9:n toiminnasta, joka oli jo 60-luvulla kerännyt yhteen tasa-arvosta kiinnostuneita, maan poliittisen eliitin tuntumaan tiensä löytäneitä nuoria. Unionin nuoret naiset eivät kuitenkaan puhuneet tasa-arvosta, vaan feminismistä. Se oli uutta ja radikaalia.
Lukupiirit eivät pian enää riittäneet. Nuoret ryhtyivät kirjoittamaan kannanottoja, tekemään mielipidekirjoituksia ja järjestämään lehdistötilaisuuksia. Tavoitteena olivat taloudellinen tasa-arvo, päivähoitolain toimeenpano ja kaiken läpäisevän seksismin kitkeminen. ”Vaadimme vain vapautta elää ihmisenä ilman miesten hallitseman yhteiskunnan naisille asettamia normeja”, Mattila kirjoitti. Unionin tiloissa Bulevardilla järjestettiin näyttelyitä muun muassa päivähoidosta ja sen surkeasta tolasta. Tiedon jakaminen oli elintärkeää, sillä tietoa naisten asemasta ei yksinkertaisesti ollut muuten saatavilla.
”Näkyvyys houkutteli paikalle uusia jäseniä. Heitä ei naurattanut.”
Feministit – ja tätä titteliä vältelleet Yhdistys 9:n aktiivit – saivat vuonna 1973 tahtonsa läpi ja Suomeen lain, joka velvoitti kunnat tarjoamaan lapsille päivähoitopaikat. Lakia ei kuitenkaan toimeenpantu suurella innolla, ja se uhkasi jäädä kuolleeksi kirjaimeksi. Petäjistö muistaa alkaneensa heti esikoisensa synnyttyä soitella Helsingin kaupungin virastoihin päivähoitopaikkaa kysellen. Vasta kuukausien päästä tärppäsi.
”Ajattelin, että ei ole mitään järkeä, jos näin paljon töitä pitää saada tehdä, että saa hoitajan. Kyllä se ihmisten työntekoa rajoitti.”
Unionin näyttelyssä esiteltiin tilastoja päivähoitopaikkojen riittävyydestä, näytettiin kuvia perhepäivähoitajien ja päiväkotien arjesta ja vaadittiin isyyslomaa. Lehdistössä naureskeltiin etenkin viimeiselle vaatimukselle, mutta näkyvyys houkutteli paikalle uusia jäseniä. Heitä ei naurattanut.
Vanhempi polvi ei julkisesta toiminnasta perustanut. Nuorten harjoittama feminismi oli julkisuudessa saanut vasemmistolaisen leiman, ja vanhojen mielestä heidän kärkkäät ulostulonsa olivat häpeäksi arvovaltaiselle yhdistykselle.
Nuoria ei paljoa kiinnostanut, vaikka rouvilla olisikin mennyt lohileivät väärään kurkkuun Unionista kertovia lehtijuttuja lukiessa. Kun Unionin hallitus vuonna 1975 päätti, että yhdistykselle on perustettava tarkastuskomitea, jolle pitää esittää kaikki naisasiatoimenpiteet ennen toteuttamista, nuoret yksinkertaisesti jättivät komitean huomiotta.
VALTA VAIHTUU, KUN SE VAIHDETAAN
UNIONIN jäsenhakemus oli täytetty, mutta Riitta Petäjistö ei saanut aikaiseksi luovuttaa sitä järjestön hallitukselle. Hän oli miettinyt pitkään, oliko liittymisessä järkeä. Virallinen toiminta oli lähinnä hallituksen kahvikestejä, ja vanhojen rouvien palkkaama sisäkkö hätyytteli jatkuvasti nuoria pois Bulevardin toimiston parkettilattioita kuluttamasta. Unionin kautta saaduista ystävistä ja yhteisestä toiminnasta tuli kuitenkin lopulta niin tärkeitä, että jäsenyyden virallistaminen tuntui oikealta. Hakemuksen luovuttamiseen oli silti suuri kynnys, osittain siksi, että puheenjohtaja Irina Matvejew oli niin vaikeasti lähestyttävä.
”Kolkko. Konservatiivinen. Pelottava. Vihasi kommunisteja”, Petäjistö muistelee. Kari Mattila meni vielä pidemmälle: ”äärioikeistolainen”, kuului hänen luonnehdintansa.
Tässä tosin on tarpeen tarkentaa, että 70-luvulla äärioikeisto sanana ei tuonut välttämättä ensimmäisenä mieleen kaljua, syrjäytynyttä nuorta miestä pilottitakissa, vaan pikemminkin oikein tuiman rovastin liperit kaulassa.
Oikeistolainen Matvejew joka tapauksessa oli, hän istui Helsingin kaupunginvaltuustossa nyt jo kuopatun Perustuslaillisen oikeistopuolueen riveissä. Mattila itse tuli myöhemmin valituksi Espoon kaupunginvaltuustoon SDP:n listalta.
Muutkin kuin Petäjistö vierastivat Matvejewiä tarpeeksi viivytelläkseen jäsenhakemuksen jättämistä.
”Kolkko. Konservatiivinen. Pelottava. Vihasi kommunisteja”
Vuoden 1974 viimeisessä kuukausikokouksessa nuoret päättivät kohdata auktoriteetin pelkonsa. Hallitukselle annettiin kerralla paksu nippu pöytälaatikoihin pyörimään jääneitä hakemuksia. Niitä oli kaikkiaan 70. Vanhat kauhistuivat. Mistä oli kyse? Oliko tapahtumassa vallankaappaus?
Ei tarkoituksella tai suunnitelmallisesti, Petäjistö vakuuttaa. ”Mutta kyllä se lopulta tapahtui, ei sitä voi kieltää.”
Ei tosin vielä. Hakemukset pantiin vuodenvaihteen yli pöydälle. Lopulta ne oli kuitenkin pakko hyväksyä, ja vuonna 1975 tarpeeksi moni nuori oli saanut jalkaa oven väliin, jotta vanhojen oli tehtävä kompromissi ja valittava Kari Mattila yhdessä toisen uuden, Sinikka Salon, kanssa hallitukseen. Sen jälkeen ovet olivat auki muutokselle. Seuraavana vuonna Mattilasta tuli puheenjohtaja ja hallitukseen valittiin nuorten enemmistö.
”Me nuoret olimme tehneet barrikaadin vanhoja vastaan. Meillä oli aina juoni, kuinka menetellä”, kertoo Mattilan hallitukseen valittu Helena Auvinen, josta myöhemmin tuli puheenjohtaja.
Auvinen muistaa vuoden 1976 vuosikokouksen dramaattisena.
”Tunnelma oli kireä. Me käyttäydyimme vanhoja kohtaan ihan asiallisesti, eivätkä hekään kohdelleet meitä huonosti. Jännitys oli kuitenkin käsinkosketeltava.”
Paikalle soitettiin puhelinkopeista vielä ihan viime hetkellä tuttuja nuoria Unionin jäseniä, joille kerrottiin, miten kokouksessa tuli äänestää.
”Kyllä kaikki tiesivät, mistä siinä oli kyse.” Vallankaappauksesta.
VIIMEINEN TAISTO
SISÄKKÖ oli iäkäs. Vanhat rouvat olivat ottaneet hänet töihin, ja hän oli heille uskollinen. Kun nuoret kokoustivat iltaisin Unionilla feminisminsä äärellä, sisäkkö hiipi toimiston pimeillä käytävillä. Nuoret pitivät häntä vakoojana.
Toimiston keittiön takana oli palvelijanhuone, missä rouvat antoivat sisäkön nukkua, jos kahvikokoukset venyivät. Sisäkkö yöpyi Bulevardilla huomattavasti useammin.
”Kari päätti, että tälle piti saada loppu”, Petäjistö kertoo. Eräänä iltana Mattila avasi yhdessä Petäjistön ja Salon kanssa palvelijanhuoneen oven. Sisäkkö ei ollut paikalla.
”Ihan sydän meinasi pysähtyä, kun näimme millainen huone oli. Ovesta ei meinannut mahtua sisään, sillä sitä reunustivat korkeat sanomalehtikasat. Joka paikassa oli rojua, varsinkin lehtiä. Niiden takana oli lattialla likainen patja. Emme olleet uskoa näkemäämme. Ajattelimme, ettei sillä tädillä voi olla kaikki kunnossa.”
Mattila varmisti, että sisäköllä oli oma koti toisaalla, ja otti huoneesta kuvan yhdessä Salon kanssa. Sitä puheenjohtaja Mattila esitteli myöhemmin Unionin hallitukselle vaatien sisäkön erottamista.
”Nämä vanhat hienot rouvat, juristit, katselivat kuvia ja sanoivat että mitäs tässä, meilläkin on kotona välillä sotkuista. He halusivat pitää sisäkön toimistolla vartioimassa.”
Nuorilla oli enemmistö. Sisäkkö irtisanottiin. Pian Petäjistö sai postia. Poliisi kutsui kuulusteluun. Sisäkön huoneessa käyneistä naisista oli tehty rikosilmoitus, syynä kotirauhan rikkominen ja solvaus, Mattila kun oli kutsunut sisäkköä kokouksessa ”henkisesti sairaaksi”.
Syytettä kolmikolle ei tullut, sillä poliisi piti tekoa kokonaisuudessaan ”vähäisenä”. Sisäkkö ei koskaan ollut kuullut Mattilan sanoja, joten Petäjistö epäilee hallituksen lainoppineiden rouvien olleen sen takana.
”Rikosilmoituksen tekeminen osoittaa, miten isot panokset olivat pelissä”, Petäjistö arvioi. Unionilla oli rahaa, kiinteistöjä ja osakkeita.
Unionin omaisuus kiihdytti vastakkainasettelua ja luultavasti kannusti vanhat rouvat tarrautumaan valtaan. Lisäksi heitä lienee ärsyttänyt se, että Unionin uusi polvi liitettiin julkisessa keskustelussa äärivasemmistoon. Uusi hallitus yritti kyllä selittää toimivansa puoluepolitiikan ulkopuolella. Tämä piti paikkansa. Puolueissa pelättiin, että naiskysymyksen esiintuominen karkottaisi äänestäjiä.
Vuonna 1977 vanhojen ryhmittymä teki saman kuin nuoret vuosia aiemmin – he esittelivät valtavan pinon uusia jäsenhakemuksia hallitukselle. Hakemuksista suuri osa hylättiin, koska hakijat eivät olleet osallistuneet Unionin toimintaan. Tapauksesta kirjoitettiin lehdissä, sillä joukossa oli oikeistopuolueiden kansanedustajia. ”Vanhat olivat paljon kokeneempia yhdistyskettuja kuin saatoimme ikinä aavistaa”, Mattila kirjoitti jälkikäteen.
YHDISTYSKETUT VASTAAN IDEALISTIT
70-LUVUN tapahtumat eivät olleet ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Unionissa on syntynyt erimielisiä eri-ikäisten naisten blokkeja.
Koko järjestö sai alkunsa, kun Suomen Naisyhdistyksen sisällä 1880-luvun lopulla kyteneet nuoren ja vanhan polven suffragettien ristiriidat kävivät sietämättömiksi. Nuoret perustivat ensin keskusteluklubeja, joissa harjoiteltiin retoriikkaa, koska he eivät mielestään saaneet tarpeeksi hyvin ääntään kuuluville yhdistyksen kokouksissa. Lopulta klubilaiset totesivat, että parempi kokoustaa tyystin ilman vanhempaa polvea.
Sata vuotta myöhemmin, 1980-luvulla, Unionissa kuohui taas. Tuolloin 70-luvun radikaalit, Petäjistön mukaan Kari Mattila etunenässä, pelkäsivät, että Unioniin vasta joukoittain liittyneet lesbofeministit vievät vallan ja huomion uusilla ajatuksillaan.
Viimeksi sukupolvet törmäsivät kunnolla vuonna 2017, kun Unionin vuosikokouksessa äänestettiin siitä, pitäisikö jäsenyys avata kaikille sukupuolille. Helsingin Sanomat kutsui uutisessaan tapahtumia ”sukupolvien sodaksi”. Silloinen puheenjohtaja Nina Järviö puhui HS:n haastattelussa siitä, miten yhdistyksen nuorempi polvi uskoi naisten oikeuksien etenevän parhaiten, jos niiden puolesta saavat työskennellä kaikki halukkaat. Unioni oli rajannut miehet jäsenyyden ulkopuolelle 1980-luvulla, jolloin feminismistä kiinnostuneita miehiä ei juuri ollut. Järviö sanoi haastattelussa ajattelevansa, että ”edellisen polven feministit ovat tehneet työnsä sen verran hyvin, että feministinen liike on päässyt laajentumaan.” Laajentuminen ei tuolloin vanhaa polvea juuri kiinnostanut.
Hallituksen varajäsenen Päivi Istalan haastattelu samaisessa HS:n uutisjutussa paljastaa jotain viiden vuoden takaisista jakolinjoista. Istala kommentoi lyhyesti jäsenyyden avaamista ja jatkaa sitten muista aiheista: siitä, miten nykyään vaaditaan kohtuuttoman korrektia kielenkäyttöä ja puhutaan liikaa transihmisten oikeuksista. Istala myös kehuu omaa sukupolveaan siitä, että he tietävät miten organisoidutaan, viitaten jäsenyydestä järjestettyyn äänestykseen, jonka avaamisen kannattajat hävisivät selvin luvuin.
Entisistä nuorista oli siis kasvanut yhdistyskettuja, joita edeltäjiensä tapaan ärsytti nuorten kiihkoilu.
Osa yhdistysketuista ymmärtää nuoria. Helena Auvinen seuraa feminismin kehittymistä Unionin hallituksesta käsin kärsivällisellä asenteella: ”Välillä nämä uudet aallot saattavat toisen aallon ihmisestä tuntua siltä, että täytyykö vouhottaa, mutta se vouhottaminen on tärkeää. Kyllä epäkohdat täytyy tuoda esille.”
Pelkäävätkö Unionissa vielä vaikuttavat 70-luvun radikaalit, että nuoret tekevät vallankaappauksen?
“Ei”, sanoo Auvinen. Hänen mielestään jännitteet ovat isompia vasemmistolaisten ja poliittista keskustaa kannattavien feministien välillä.
“Tai no, aina se vaara on olemassa.”
Juttuun on haastateltu siinä siteerattujen ihmisten lisäksi dosentti Arja Turusta. Ann-Mari Pihlströmin ja Kari Mattilan sitaatit ovat peräisin Mattilan ja Johanna Suorsan toimittamasta kirjasta Viattomat, vallattomat ja rohkeat (1994).