Kuvitus: Emma Höglund
MULTA makaa maassa peruskallion päällä ja kannattelee traktoria. Renkaat uppoavat kunnes kitka riittää. Madot ja mikrobit heräilevät kylmässä maaperässä. Paljas valo piirtää esiin värittömän tylsyyden. Äänet ovat raakoja, mikään ei vaimenna niitä. Tehoputken karjuva huuto kasvaa mopon lähestyessä ja ohi mentyään vaimenee kaukaisuuteen. Pelto, jonka takana näyttää olevan metsä, joka on vain rivi puupeltoa, jonka takana on pelto, jonka takana näyttää olevan metsä. Maailman tylsin maisema, Nousiainen vuonna 1997. Horisontin paikalla aina tasapitkä rivi mäntyjä.
Peltoja halkovat asfalttisuonet ja niistä haarautuvat soraiset hiussuonet. Välimatkat, jotka halkovat aluetta ovat kapeita, välimatkat jotka halkovat välimatkoja, jotka halkovat aluetta kutovat maan pintaan verkkoa, jonka ohuessa tilavuudessa paikalliset kulkevat. Yleensä paikasta toiseen, mutta joskus vain liikkuakseen, ehkä paetakseen, ehkä palatakseen pakomatkalta. Teiden, jotka joskus pölyävät ja joskus roiskuvat mutaa, reunoilla ohjausvirheitä odottavat ojat ja liikennemerkit.
Jean-Luc Nancy kirjoittaa esseessään Uncanny Landscape, että maisema on tila, joka aukeaa itseensä. Se erottaa toisistaan taivaan ja maan, pilvet ja puiden latvat. Maisemassa ei ole läsnäoloa, mikä tekee siitä oudon ja vieraantuneen. Maisemassa ei ole jumalia. Maisema on kuva paikasta, mutta myös ajasta; vuodenajasta, vuorokauden ajasta. Se on kuva säästä.
Viidennen tai kuudennen luokan keväällä olemme porukalla L:n luona. Hänen äidillään on jostain syystä paljon erikoisia eläimiä. Hopeakettu, kaksi majavaa, perhoskoira, chinchilloja ja vuohia. L kysyyn haluaako joku mennä silittämään vuohia. Minä haluan, tietenkin. Menen aitaukseen. Muut sulkevat portin. Pukki on kiimassa ja yrittää astua minua. Se on käsittämättömän iso ja pitää minusta kiinni etujaloilla. Muut nauravat ja pitävät porttia kiinni. Pistävä haju ei lähde vaatteista ja muut kiusaavat minua hajusta.
Sisällä puhumme runkkaamisesta. Kukaan muu ei ole vielä aloittanut, mutta L sanoo tekevänsä sitä joka päivä. Hän katsoo alusvaatekuvastoja ja nojaa vessan lavuaariin, kuulemma. Mä haluisin olla nainen, hän sanoo. Ai haluisiksä sit panna miehii vai, A kysyy. Ei ku mä oisin lesbo.
L näyttää miten kärpäsen saa kiinni elävänä yhdellä kädellä pyyhkäisemällä sivulta kouraisten. Kukaan ei kiusaa häntä siitä mitä hän sanoi, koska kukaan ei ota sitä tosissaan. Alamme puhua Mark Hamiltonista ja Star Warsista.
Menen ensimmäistä kertaa internetiin. Varaamme kaverini kanssa ajan kirjaston tietokoneille ja valmistaudumme kirjoittamalla ylös internet-osoitteita joita näimme. Hieman nihkeä kirjastonhoitaja opastaa meidät alkuun. Opin painelemaan hyperlinkkejä ja päädyn sattumanvaraisesti sivulta toiselle. Kaverini kysyy miten pääsin sinne, mihin olinkaan päätynyt. Kaipa tämä on sitä surffaamista, sanon.
Eksäni sanoi joskus arvostavansa sitä että olen kotoisin internetistä. Jaamme referenssit, kuten 2010-luvun alun tumblr-kulttuurin. Internet on kuitenkin paikka johon olemme saapuneet vasta teini-iän kynnyksellä ja johon olemme kotiutuneet vielä myöhemmin. Milleniaali-sukupolvea kai määrittää se, että olemme viimeinen sukupolvi, joka ei ole diginatiivi. Ennen internetiä paikat olivat paikallisempia. Paikka määritteli kulttuurin, määrittelee edelleen, mutta tihkumista toisiin paikkoihin tapahtuu ehkä enemmän.
”Pääset meiän salaseuraan, jos syöt kymmenen koivunlehteä.”
Mahdollinen kuvateksti tähän.
Olen kiinnostunut punkista ja graffiteista, mutta kummastakaan ei ole saatavilla mitään tietoa. Yläasteella on kaksi vuotta vanhempi Pikkis, jolla on aina bändipaitoja päällä. Painan ne mieleeni ja koetan haalia CD-levyjä kyseisiltä bändeiltä. Ne ovat kalliita ja pystyn hankkimaan vain pari vuodessa, mutta kuuntelen niitä uudestaan ja uudestaan. Osaan varmaan vieläkin osan lyriikoista ulkoa (can’t change the world by hating men). Koulukirjat saadaan lainaan koululta, joten edellisten vuosien oppilaat ovat jo käyttäneet niitä. Kahdeksannen luokan historian kirjani on Pikkiksen vanha ja hän on piirtänyt marginaalit täyteen bändilogoja ja graffiti-designeja. Kopioin piirroksia itselleni ja varastan niiden tyylin.
Bommaan sähköpönttöjä parina iltana ja olen vuosia kylän eniten näkyvä maalari. A käräyttää minut maalauksesta, jonka hän on itse tehnyt ja minut uhataan hakata.
Olemme kaverini kanssa ravustamassa vanhan myllyn alla olevassa tunnelissa, jonka läpi joki on ohjattu virtaamaan. Olemme jättäneet mopomme ylös joen törmälle. Kun tulemme ulos tunnelista, joen rannassa on porukka vanhempia poikia. He alkavat vittuilla meille, olemme kai heidän rapupaikallaan. He sanovat mopojamme itsemurhamopoiksi, eivätkä ole kovin väärässä. Omassani ei ole toimivia valoja eikä jarruja ja se kulkee noin kuuttakymppiä. Ilmassa on väkivallan uhkaa, joten koetamme päästä lähtemään mahdollisimman pian. Ajettuamme ehkä kilometrin kaverini mopo sammuu. Ilmanpuhdistimesta löytyy rapusyötiksi tarkoitettu silakka.
Lasten, etenkin pojiksi määriteltyjen keskuudessa sanallinen ja fyysinen väkivalta on päivittäistä. En tiedä onko järkevää vuodattaa sitä kaikkea tähän, mutta koen kiusausta tehdä niin. Kamppaus jäällä. Polvi reiteen, nyrkki olkavarteen, puujalka. Vitun homo. Vitun neiti. Niskalenkki ja nyrkin hierominen päänahkaan. Hyi vittu sun päänahasta jäi jotain töhnää mun käteen vitun homo. Pojat ringissä, keskellä yksi lapsi, jota tönitään reunalta toiselle. Ehkä syljetään päälle. Opettajat eivät tee mitään. Poika työntää toisen lapsen selälleen teknisen työn luokan pöydälle, painaa polvella nivusiin ja hieroo naamaa öljyisellä kovalla harjalla joka on tarkoitettu metallisorvin puhdistamiseen. Pesen ton vitun aknen sun naamalta. Toinen poika ottaa pipon ja sylkee siihen. Kirjastossa vanhempi poika ottaa kuristusotteen. Kaivan taittoveitsen taskusta ja uhkaan sillä. Kirjastonhoitaja tulee kysymään mitä täällä tapahtuu, mutta ei tee muuta, kun poika päästää irti. Kaipa hän näki puukonkin. Kannan ketjua mukana housujen vyölenkeissä. Murran kämmenluun tappelussa, kahdesti. Pääset meiän salaseuraan, jos syöt kymmenen koivunlehteä. Tee jotain repäisevää. Kusen sammuneen kaverin päälle. Jäätyykö kusi? Ei. Tai siis jäätyyhän se. Sä oisit niin ruma, jos sä oisit muija. Älä istu tollee, näyttää vitun homolt. Mutta väkivalta tytöiksi määriteltyjä kohtaan; se alkoi vasta murrosiässä ja oli aina seksuaalista. Se oli niin normalisoitua, että pojat tekivät sitä toistensa edessä ja puhuivat siitä avoimesti.
Aloin ajatella Nousiaisia enemmän vasta muutettuani Turusta Helsinkiin. Dylan Trigg kirjoittaa paikan ja muistin suhteesta kirjassa The Memory of Place. Hän kutsuu paikan käsitettä huokoiseksi; mikään paikka ei ole olemassa itsenäisesti, vaan se vuotaa ja tihkuu toisiin paikkoihin, menneisiin ja tuleviin. Tämä tihkuminen tekee paikoista epämääräisiä. Emme ole koskaan paikassa, paikoillamme, ilman että olisimme aiemmin olleet muissa paikoissa, eivätkä nuo muut paikat jää menneisyyteen. Ne tulevat mukanamme uusiin paikkoihin. Yhden paikan vaihtuminen toiseksi vaatii keinotekoista, älylliseen abstraktioon perustuvaa erottelua. Ihmisen olemassaolon paikantuminen ruumiiseen kuitenkin aiheuttaa sen, että voimme yleensä olla vain yhdessä paikassa yhteen aikaan. Kun muodostamme suhteen paikkaan, annamme paikan kannatella muistojamme.
Paikka ei ole kiinnostunut suhteestamme siihen. Nousiaisten läpi virtaava kapea, ruskea Hirvijoki on tyynen piittaamaton siihen liittyvistä muistoistani. Paikka kuitenkin aktivoituu kun olemme kehollisessa suhteessa siihen, ja paikka aktivoi kehomme.
Paikka on aina suhteessa aikaan. Olemme paikassa nykyhetkessä, mutta muistimme kurottaa menneisyyteen. Paikalla on oleellinen vaikutus siihen, miten muodostamme käsityksen itsestämme, samoin menneisyydellä, joka on sidottu paikkaan.
Viha tihkuu maasta, asfaltin reunalta alkaa muta, metsän reuna rikkoo horisontin. Haaveilen, että kaikki muut ihmiset katoaisivat, voisin ottaa tätini moottoripyörän, hakea kaupasta mitä haluan ja olla rauhassa. Jotenkin kasvan aikuiseksi. *
