Viron mies syyttää, juo ja kyseenalaistaa

Maskuliinisuuden pelko saa virolaismiehet käsittelemään ahdistustaan kolmella tavalla, kirjoittaa historijoitsija-toimittaja Aro Velmet.

 

Ensinnäkin tosiasiat. Tarton yliopiston miestutkimuksen vuoden 2014 tutkimuksen mukaan virolaisen miehellä on ristiriita toiveiden ja todellisuuden välillä. Virolainen mies haluaisi kaksi tai kolme lasta, mutta saa useimmiten yhden. Hän haluaisi viettää enemmän aikaa perheensä kanssa, mutta kokee, että hänen on mentävä Suomeen työskentelemään perheensä taloudellisen tilanteen turvaamiseksi. Hän mieltää terveytensä hyväksi, mutta kärsii usein pitkäaikaisista terveysongelmista, ylipainosta ja masennuksesta. Hän riskeeraa usein elämänsä ja terveytensä: käyttää liikaa alkoholia ja tupakkaa, ja harrastaa yhden illan jutuissa suojaamatonta seksiä.

Ajatus siitä, ettei maskuliinisuus enää ole samanlaista kuin aiemmin, on yhteiskuntatieteissä muuttunut enemmän tai vähemmän itsestäänselvyydeksi. Yhdysvalloissa on ollut paljon puhetta siitä, miten Donald Trumpin ja alt right -liikkeiden suosion kasvun voi selittää entisillä teollisuusalueilla asuvien miesten statuksen laskulla. Ollaanpa rehellisiä: valimossa teräksen muotoilu ja autoihin pulttien hitsaaminen ovat klassiselle miehelle paljon ihailtavampaa työtä kuin kauhominen hampparikioskilla. Statusmenetyksen aiheuttamalla statusahdistuksella selitetään jopa sitä, miksi kipulääkkeiden ja muiden niin sanottujen laillisten huumeiden väärinkäytöstä on muodostunut epidemia valkoisen työväenluokan keskuudessa.

 

Vaikka myöhäiskapitalistista maskuliinisuutta kuvaa parhaiten asemansa menettämisen pelko, on Viro ollut vuosikymmeniä esimerkillinen länsimainen valtio. Mediassa ei ole aihetta, jota ei voisi kuorruttaa miesten pelolla  menettää vakavuutensa.

“Etelämaalaiset miehet löytävät täältä helposti naisia, paikalliset miehet ovat tylsiä” raportoi äskettäin Eesti Ekspress –lehden otsikko.

Sama pelko sekoittuu sujuvasti kiihtyvään muukalaisvihaan, yleisimmin tyyliin: meidän on suojeltava Viron naisia islamin hyökkäyksiltä. Toisaalta statushuoli kuvastaa tyypillisiä jälkiteollisen yhteiskunnan muutoksia – kuten Andres Maimik Müürilehtin miesteemanumerossa kirjoitti: “Naistyypilliset ominaisuudet, kuten hoivatarve, uskollisuus, sitoutuminen, sopeutumiskyky, ahkeruus, rutiinien kestäminen – ovat tehneet nykynaiset miehiä soveltuvammiksi keskitason johtotehtäviin. Niin sanotuissa perinteisissä miesten ammateissa on entistä enemmän naisia, ja tämä prosessi on vasta alussa. Evoluutio on edennyt niin pitkälle, että vahvimman sijasta parhaiten selviää sopeutumiskykyisin.”

Toisaalta – tätä huolta vahvistaa Itä-Euroopan ahdistuneisuus, jatkuva tunne siitä, että paikallisia miehiä pidetään epätehokkaina, barbaarisina, köyhinä, turhina, jonkinlaisena sakkina, jota arvostetaan vasta kun he lähtevät Suomeen töihin, mutta ovat sielläkin aina kakkosluokan kansalaisia.

 

Ensimmäinen strategia: muiden lyttääminen heidän kritiikistä

Tämän tilanteen helpottamiseksi virolainen mies on kehittänyt useita strategioita vahvistaakseen uudestaan uskottavuuttaan. Ensimmäinen niistä on ylireagointi, minkä todennäköisin maailmanmestari on Viron entinen valtiovarainministeri Jürgen Ligi. Ylireagointi näkyy myös viikonlopun keskipäivän puheohjelmissa, jossa teräväkieliset miehet ottavat kantaa useisiin Tärkeisiin Aiheisiin (erityisesti ulkopolitiikkaan ja Venäjään, poliittiseen korruptioon, koalition lehmänkauppoihin) ja pilkkaavat kaikkia muita aiheita, erityisesti tasa-arvoa, joustavaa työtä, sosiaaliturvaa ja muita vastaavia. Tämä ihmistyyppi, joka kutsuu ei-virolaista ministeriä siirtotyöläisen pojaksi ja syyttää häntä myöhemmin turhasta loukkaantumisesta. Tämä on sen tyyppinen henkilö, joka kirjoittaa pitkiä mielipidekirjoituksia siitä, miten Y-sukupolven lumihiutaleet ovat kadottaneet sitkeytensä ja muuttuneet yhteiskunnan herkkähipiäisimmiksi. Toisin sanoen, tämä on se tyyppi, jolle pelkkä erehtymättömyyden kyseenalaistaminen on sietämätön hyökkäys ja jonka tunnetilan kuvaamiseksi Sigmund Freud keksi termin projektio.

 

Toinen strategia: itsetietoinen, kunniallinen juominen

Omien epäterveellisten elämäntapojen, alhaisen sosiaalisen aseman ja marginalisoitumisen pitäminen vahvuuksina ja kunniallisina ominaisuuksina on mielenkiintoinen lähestymistapa. Siinä liika alkoholi- tai huumekäyttö ei ole niinkään merkki sosiaalisista ja terveydellisistä ongelmista, vaan kertoo siitä, että mies onkin aito, ymmärtää elämän relaiteetteja, eikä elä tahrattomaksi jynssätyssä steriilissä länsimaassa. Tämä asenne näkyy parhaiten Nihilist.fm-verkkosivun tarinoissa, joita Piret Karro analysoi vuoden 2018 ensimmäisessä Vikerkaar-lehdessä: “Nihilistin virolainen mies pitää itseään tekijämiehenä – vaikka hän on joko köyhä, huumeriippuvainen ja/tai vankilassa, joskaan hänen ongelmansa eivät ole hänen itsensä syytä vaan virolaisen yhteiskunnan (tai kyttien tai valtion), ja se, joka on asiasta eri mieltä, voi painua vittuun. […] Nihilistimiehellä myös tietty moraali tai kunnia – esimerkiksi jos hän diilaisi huumeita, hän myisi aina sovitun määrän eikä laimentaisi koskaan, ettei markkinat pilaannu – koska hänessä on vielä piilevä halu tehdä jotain hyvää. Hänellä on yksityiskohtaista tietoa alalta, esimerkiksi huumeiden kemiallisesta koostumuksesta ja yhteisvaikutuksista muiden aineiden kanssa. Nihilistimies eroaa muista virolaisen kulttuurin miesarkkityypeistä – luuserista, patusta tai hiljaisesta alastomasta miehestä yksin metsässä – korkeamman itsetietoisuutensa takia: hän tietää säännöt, muttei välitä niistä pätkääkään. “

 

Kolmas strategia: “häirintä on tietenkin väärin, mutta …”

Kolmas strategia on kompromissin löytäminen. Tällaiset miehet ovat näennäisesti näkemyksiltään todella joustavia, tunnustavat että miehisyyden on pysyttävä ajan tasalla, artikuloivat feministisiä ja tasa-arvoisia näkemyksiä, mutta jos heidät ahdistetaan nurkkaan, he myöntävät, että jokaisen miehen sisällä asuu leijona, joka haluaa päästä valloilleen. Useimmiten kuulemme heidän lausuvan “häirintä on tietenkin väärin, mutta …”. Eräs nettikommentoija kuuli entisen pääministerin Taavi Rõivasen ahdisteluskandaalista ja esitti joukon kysymyksiä, joiden vastaukset lehdistön olisi selvitettävä ennen kuin uhrin tarina voitaisiin ottaa vakavasti: “Oliko mekkoa, jos oli, niin millainen mekko, joka ehkä vedettiin, mikä oli osapuolten pituus, mitä toimintoja voi tehdä yhtä aikaa ja mitä ei jne. “. Toiset kommentoijat huolestuvat jokaisen ahdistelutarinan myötä siitä, onko toiminnan taustamotiivina eräänlainen liikeidea, poliittinen tilaus vai turhautuneen vaimon kosto (kaikki vaihtoehdot ovat tilastollisesti äärimmäisen epätodennäköisiä). Huoli, vaikkakin pieni, miehen epäoikeudenmukaisesta kohtelusta tulee aina sivuuttamaan kaikki muut näkökulmat. Näin uhatuksi tuntee itsensä virolainen mies.

 

Tietenkään nämä eivät ole ainoat tavat käsitellä statusahdistusta. Yksi Tarton yliopiston miestutkimuksen mielenkiintoisimmista havainnoista on, että miehet kannattavat niin sanottuja pehmeitä arvoja, jotka eivät sovi jäykkään maskuliinisuuden kehykseen. He haluaisivat lisää joustavaa työaikaa ja viettää enemmän aikaa perheensä kanssa ja tavoittelevan vakaampia perhesuhteita ja hyviä suhteita jälkikasvuunsa. Mutta jos heidän pitää valita, he valitsevat yleensä käyttäytymismalleja, jotka auttavat heitä säilyttämään tunteen itsestään Leijonakuninkaana. Tässäkään Viro ei ole mitenkään poikkeuksellinen maa – samassa veneessä on koko länsimaailma. Vaihtoehtoiset, vähemmän vaativat, mutta enemmän tarjoavat mieskuvat voivat tarjota ulospääsyn tästä. Müürilehtin miesteemanumerossa Ave Taavet kiinnittää huomiota siihen, kuinka monissa virolaisissa kulttuurituotteissa pääosaa esittää sympaattinen luuseri, joka löytää hänen alhaisesta statuksestaan transgressiivisen vapauden saavuttamisen mahdollisuuden.

”Hän oksentaa, paskoo, jää housut nilkoissa nukkumaan, varastaa itseltään ja muilta, riitelee ja irstailee, halveksii työtä ja rakastaa muuten vaan hengailua. Tämä on kiusallista, mutta se kiusallisuus on inhimillisen olemuksen osa ja kvintessenssi.

Tämä saattaa olla yksi ulospääsy. Varmasti niitä on olemassa muitakin.

 

Kirjoittaja Aro Velmet on virolainen historioitsija ja Vikerkaar-lehden toimittaja. 

Käännös Erika-Evely Ee Eisen.

Kuvakollaasit Brit Pavelson ja Maarja Jullinen. Kuvat kirjoista Kui kõik on kodunt ära Saša Tšornõi, kuvitus Boriss Diodorov; Mooni avastamine Leelo Tungal, kuvitus Milvi Torim ja Liblikas ja poiss A.H Tammsaare, kuvitus Enno Ootsing.

Tulva on vuonna 2018 mukana virolaisen feministisen julkaisualustan Feministeeriumin vetämässä maskuliinisuutta tarkastelevassa artikkeliprojektissa. Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Feministeeriumin sivuilla.