Voiko raiskausta hyvittää?

Joskus harvoin seksuaalirikoksesta seuraa rangaistus. Millainen sen pitäisi olla, jotta oikeus toteutuisi? Voiko traumoja, vihaa ja kipua hyvittää rahalla tai vapaudenmenetyksellä, kysyy teologi Frida Kriikku esseessään.
Hymyilevä punainen suu violetilla taustalla.
Hymyilevä punainen suu violetilla taustalla.

Niin pitkä on matka ja tieki on kivinen
Runosuoni puhkee, käsi muuttuu siniseks
Lapsenraiskaaja rukoilee alttaril,
Saa sen taivaspaikan, jonka menetti narkkari

Mercedes Bentso – Tallinnanaukion kirkko

Kevät 2022, Pasilan poliisitalo:

Istun odottamassa vuoroani. Aulassa haisee valtion virastolle, ja tunnelma on jännittynyt, mutta apaattinen. Muut vuoroaan odottavat eivät juuri vilkuile ympärilleen saatika luo katsekontakteja. Lähelläni istuu minua nuorempi nainen ja ajattevvlen, että olemme täällä varmaan samalla asialla. Ei hymyilytä.

”No mikäs homma?”, Harmaantuva miespoliisi kysyy vähän ärsyyntyneen oloisena istahduttuani penkille luukun taakse.

”Ööh, tekisin rikosilmoituksen raiskauksesta.”

Poliisi köhäisee nyrkkiinsä ja suoristaa ryhtinsä. Hieman hätääntyneen oloisesti hän pyytää odottamaan hetken ja kysyy apua kollegaltaan. Paikalle saapuu seksuaalirikoksiin erikoistunut poliisi, jonka kanssa siirrymme kuulusteluhuoneeseen. Seuraavaksi käyn läpi niin yksityiskohtaisesti kuin suinkin pystyn, mitä oikein oli tapahtunut vuonna 2014 lukioristeilyn päätteeksi.

Lukion ykkösristeilyllä ilmassa tuoksuu makea viini, tunkkainen kokolattiamatto ja Axen dödö – eli loputtomat mahdollisuudet. Olemme alaikäisiä, joten jokaista kymmentä nuorta kohden mukaan on lähtenyt aina yksi aikuinen katsomaan peräämme. Risteily sujuu niin kuin ruotsinristeilyt yleensä: viinanhuuruisesti. Osa valvojista juo avoimesti meidän kanssamme, omani mukaan lukien.

Juomme ringissä Fireball-viinaa, ryhmäni valvojana oleva luokkatoverini isä kehuu kaunista hymyäni, perään naukku jotain toista viinaa, yhtäkkiä valkopunaisen mekkoni rinnus on täynnä tahroja. Jonkun muun isä kehuu mekkoani, pukeudun kuulemma eri tavalla kuin muut ikäiseni, näytän ikäistäni vanhemmalta. Laivan yökerhossa soi Pitbull ja lasinsirut narskuvat kenkien alla. Joku huutaa nimeäni. Voin huonosti. 

Sumuista (savukone), kylmää (kannella röökillä), täysi pimennos (filmi katkeaa). 

Kuluu noin kaksikymmentä minuuttia tai kaksitoista tuntia ja yhtäkkiä onkin lämmintä ja pehmeää: herään vieraasta asunnosta tutun miehen vierestä: luokkatoverin isä ja sen ällöttävä karvainen maha. Mutta miten pääsin pois laivasta, miten päädyin tänne? Sperma valahtaa minusta ulos, minne pikkuhousut ovat menneet, mitkä pikkuhousut mulla edes oli päällä? Oksettaa, ahdistaa, kerään ripeästi kamppeeni ja pyydän, ettei hän mainitsisi asiasta kenellekään. Häpeän, lähden, kiiruhdan suoraan kaverini luo joka oli ollut samalla risteilyllä. En oikein vielä ymmärrä, mitä on tapahtunut, ja me molemmat vain naureskelemme asialle. Siis ei vittu miten sairas risteily!

Seuraavat kaksi vuotta jotkut koulussa katsovat minua pitkään. Tiedän, että minusta puhutaan selkäni takana, sillä keskustelut vaimenevat astuessani tilaan. Abivuonna vuosikurssini Facebook-ryhmässä suunnitellaan powerpoint-esitystä abiriehaan: ”Kuka abi pani toisen opiskelijan faijaa”. Yhtäkkiä en saa happea. En tiedä, miten asia on päätynyt kaikkien tietoon, mutta jonkun kaverini on täytynyt kertoa juttua eteenpäin. Haluaisin julkaista samaan ryhmään, että en ole kenenkään faijaa iskenyt vaan olen ollut tiedottomassa tilassa, ja oloni on hyväksikäytetty. En kuitenkaan tee niin. Minua oli rangaistu kauniista hymystäni raiskaamalla, enkä ollut voinut kertoa siitä kenellekään.

Kevään 2022 kuulustelun päätyttyä oloni ei odotuksieni vastaisesti olekaan kevyempi. Poliisiasemalta lähtiessäni olen lähinnä vihainen jouduttuani käymään nämä traumaattiset tapahtumat kertaalleen läpi tuntemattoman ihmisen edessä. Olen vihainen, etten tehnyt ilmoitusta yhdeksän vuotta aiemmin. Tuskin se tästä enää rangaistusta saa, ajattelen. Saan kuitenkin mielihyvää siitä ajatuksesta, että ainakin tuo mies tulisi pelästymään saadessaan kutsun kuulusteluun. Vaikka asia ei hyvin luultavasti etenisi oikeuteen, olisi tämä minun kostoni hänelle. Se olisi rangaistus itsessään. 

Istahdan kuulustelun jälkeen langattomat kuulokkeet korvissa bussiin. Sivusilmällä huomaan, että minulle tuntematon mies heiluttaa minulle bussin käytävältä. Otan toisen kuulokkeen korvasta ja kohotan kulmakarvojani kysyvästi. 

”Sä oot tyttö liian kaunis murjottamaan. Hymyilisit mieluummin”, mies sanoo.

Täyteen luotei, blaka-blaka-blaka lataan sut
Hevospääveitti, pistojälkii satakuus
Sorkkaraudalla mä irrotan sun lapaluut
Tosi-tv-sarjas mitä tahansa voi tapahtuu,
Mut fakta on se, kun mä tapaan sut, mä tapan sut

Mercedes Bentso – Huorantelotus

Aloin kuuntelemaan Mercedes Bentsoa samana keväänä, kun tein rikosilmoituksen. Sanoitusten asenne resonoi – en halunnut sääliä tai voivotteluja, en ollut maahan lyöty tai tuntenut oloani heikoksi. Päinvastoin: olin täynnä raivoa. Halusin tappaa raiskaajani. Halusin tappaa jokaisen tässä maassa asuvan seksuaalirikollisen. Oikeastaan halusin tappaa jokaisen miehen, sillä minun silmissäni jokainen mies oli raiskaaja. 

Syitä siihen,  etten tehnyt rikosilmoitusta tapahtumaaikaan, oli monia. Tekijä oli luokkakaverini isä, ja asetelma itsessään hävetti. Pelkäsin, että luokkakaverini saisi tietää tapahtuneesta ja saattaisi tuoda sen minulle koulussa esiin. Pelkäsin, että suojaikärajan ylittäneenä rikoksen osoittaminen olisi mahdotonta. Suomessa 16-vuotias nähdään täysin kyvykkäänä päättämään seksin harrastamisesta aikuisen kanssa.

Pelkäsin myös, etten kestäisi uutta oikeusprosessia. Olin joutunut seksuaalirikoksen uhriksi ennenkin. Vain vuotta aiemmin useamman vuoden kestänyt oikeuskäsittely edellisestä kokemastani hyväksikäytöstä oli saatu päätökseen. 30-vuotias mies oli houkutellut minut ja ystäväni kotibileisiinsä, jonne lähdimme ilmaisen viinan perässä. Jutun rikosnimike oli lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Olimme 14-vuotiaita. 

Maailma on nuorille tytöille julma. 

Muistimme on valikoiva ja traumaattisistakin kokemuksista mieleen saattaa jäädä hyvin sattumanvaraisia yksityiskohtia. Tuona kevätiltana, ennen kuin hyväksikäyttö alkoi, katsoimme YouTubesta Rihannan musiikkivideota ja joimme Pisangia. Mies haukkui Rihannaa huoraksi ja sanoi, että nainen oli imenyt munaa päästäkseen huipulle. En muista tuosta illasta juuri mitään muuta, mutta tuota lausetta en varmaan unohda koskaan. 

Tätä esseetä kirjoittaessani palaan tapauksen oikeudenkäyntipapereihin. Huomioni kiinnittyy kuulustelupöytäkirjan alakulmassa näkyvään 15-vuotiaan itseni allekirjoitukseen. Olen piirtänyt etunimeni a:n väkärästä pitkän kaaren ulottuen i:n ylle, jonka päälle olen laittanut pisteen sijaan pienen sydämen. Ammatikseni paperiin on merkitty ”koululainen”. 

Tuolloin jouduin kuulemaan oikeudessa puolustuksen väitteitä siitä, että olisin ollut tekijään ihastunut ja itse asiassa iskenyt tämän. Myös ulkonäköni ja vaatetukseni oli tarkastelussa: puolustuksen mukaan näytin ikäistäni vanhemmalta ja pukeuduin viettelevästi. Puolustus myös kysyi minulta, olinko tapahtuma-aikaan neitsyt – ilmeisesti se olisi heidän näkemyksensä mukaan tehnyt rikoksesta vakavamman. Asianajajani neuvosta kieltäydyin vastaamasta.

Mies sai tuomion ja hänelle määrättiin kolme vuotta ehdotonta vankeutta. Minulle määrättiin maksettavaksi kärsimyksestä 3000 euroa. 

Hovioikeuden käsittelyssä hyväksikäyttäjäni vetosi tuomareihin kertomalla, että seksuaalirikollisia ei kohdella vankilassa kovin hyvin. Muistan asianajajani naurahtaneen hiljaa. Sitä olisi voinut miettiä ennen lapsiin sekaantumista, ajattelin. Hyvä ettei kohdella, ajattelin: tuollainen ihminen ansaitsee tulla pahoinpidellyksi ja nöyryytetyksi. Ajatus lohduttaa etenkin, kun on itse täynnä vihaa.

Tuomio tuntui siltä, kuin minulle oltaisiin sanottu: ”Me uskotaan sua”. Jollain tapaa se myös teki tapahtuneesta todempaa. Rikos on tapahtunut ja nyt siitä tulee seuraamuksia. Mies viruisi vankilassa ja mulla on vielä koko elämä edessä.

Sä oot mies vaan lainausmerkeissä
Ja sun elimestäs ei voi puhuu ees senteissä
Melkeinpä ois selkeintä, suorilta sut kuohia
Mut annetaan mun sanojen toimia taas luotina

Mercedes Bentso – Munaton mies 

Linda-Maria Roine on kirjailija ja aktivisti, joka on joutunut menneisyydessään kokemaan väkivaltaa. Roine käytti ennen taiteilijanimeä Mercedes Bentso ja hän on kertonut kehittäneensä itselleen myös alter egon nimeltä Viola Violencia, jotta voisi käsitellä vihan tunteitaan. Ylen sarjassa Miki Liukkonen, sivullinen Roine kertoo, että Viola toteuttaa Roineen murhafantasioita riimien kautta, jolloin hän pääsee murhaamaan kuitenkaan oikeasti murhaamatta. Dokumenttisarjan jaksossa Roine ja kirjailija Miki Liukkonen ovat samaa mieltä siitä, että viha on aliarvostettu tunne. Parhaimmillaanhan se on luovuutta ruokkiva ja eteenpäin vievä voima.  

Omatkin traumani muuttuivat vihaksi. Olin vuosien ajan raivoissani, ja hain epätoivoisesti suuntaa vihalleni. Yritin turruttaa sitä päihteillä ja purin sitä miehiin: haastoin riitaa tuntemattomien miesten kanssa, kaadoin kaljat niskaan baarissa ja epämiellyttävimmät tyypit saivat räkäisyn naamalle. Etsin Facebookista minua alaikäisenä groomanneita miehiä ja lähetin perään tiedusteluita: ”Moikka! Mitä mieltä oot nykyään tästä toiminnasta?”. Hain lohtua kostofantasioista ja suunnitelmista: tuon postiluukusta survoisin sisään koiranpaskaa, tuon toisen suun täyttäisin soralla ja pamauttaisin nyrkillä leukaan… 

Kymmenen vuotta siitä, kun olin ollut oikeudessa asianomistajana päädyin hovioikeuteen töihin. Jouduin työssäni lukemaan yksityiskohtaisia kuvailuja raaoista rikoksista. Hovissa törmäsin ainakin yhteen esimerkkiin siitä, miltä näyttää, kun vihaa ei pääse purkamaan terveillä tavoilla. Siinä uhri oli tunteja kestäneen, sanoinkuvailemattoman raa’an kidutuksen ja nöyryytyksen päätteeksi pakotettu viiltämään omat ranteensa auki. Motiivina tähän silmittömään väkivaltaan oli tekijöiden epäily siitä, että uhri olisi syyllistynyt lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

 

Hyväksikäyttäjäni vetosi tuomareihin kertomalla, että seksuaalirikollisia ei kohdella vankilassa kovin hyvin.

Sinä iltana purskahdin itkuun ystäväni edessä: tuota mä olen toivonut raiskaajille. Mutta eihän kukaan ansaitse tuollaista. 

Seksuaalirikoksista annetaan Suomessa pöyristyttävän lempeitä tuomioita, mutta oikeudenmukaisen rangaistuksen päättäminen ei myöskään vaikuta inhimilliseltä tehtävältä. Voiko kärsimystä mitata rahassa tai vapaudenmenetyksen pituudessa? Vaikka asettaisimme raiskauksen rangaistukseksi pallien irti leikkaamisen, eivät raiskaukset loppuisi. 

En uhrina ole haaveillut suurista korvauksista vaan siitä, ettei raiskausta olisi tapahtunut ollenkaan. Toisaalta 3000 euroa tuntuu aika alhaiselta summalta siihen nähden, että aikuinen mies on tunkeutunut lapseen. Maksoin korvausrahoilla ajokorttini, johon minulla ei muutoin olisi ollut varaa.

Avaan postiluukusta tipahtaneen kirjeen tärisevin käsin.

Syyte jätetään nostamatta.

Tiesin jo kuulustelussa, että syytteen nostaminen olisi todella epätodennäköistä tilanteessa, jossa fyysisiä todisteita ei ollut ja rikoksesta oli kulunut lähes 10 vuotta. Lisäksi kaikki oli tapahtunut kauan ennen suostumusperusteisen seksuaalirikoslain käyttöönottoa vuonna 2022. Tästä huolimatta sisälläni oli elänyt varovainen toive oikeudesta. Pelkkä pelästyminen ei enää tuntunutkaan riittävältä rangaistukselta. Olisin halunnut miehen vastuuseen.

Hylkäävä päätös tuntuu siltä kuin minulle sanottaisiin, että valehtelen. Kyse on todisteiden vähyydestä, mutta tuntuu siltä, ettei minua vaan uskota. Kun syyte jätetään nostamatta, sitä alkaa herkästi epäilemään itseään. Kuvittelinko sittenkin kaiken, tapahtuiko se oikeasti? Kun oikeusvaltio pettää, siirtyy katse rikoksiin syyllistyneisiin yksilöihin. Tuo lohdutusta toivoa heille pahaa, kun oikeutta ei muutoin saa.

Danten klassikkoteoksen Jumalaisen näytelmän ensimmäisessä osassa, Infernossa, kuningas Minos tuomitsee syntisiä aina alempiin helvetin kuiluihin. Yhdeksänkerroksisen helvetin alemmilla tasoilla on toinen toistaan pahempia syntisiä: irstaita, murhaajia ja jumalanpilkkaajia. Alimmalla tasolla ovat lähimmäisensä pettäneet, maanpetturit ja heistä kaikkein alimpana hyväntekijänsä pettäneet Juudas, Cassius ja Brutus. He roikkuvat siellä pää nurinpäin. 

Minun maailmassani siellä roikkuvat myös kaikki ne raiskaajat, jotka syystä tai toisesta ovat välttäneet maanpäällisen rangaistuksen. Helvetti on lohduton paikka, mutta he laittoivat uhrinsa kokemaan sen ensin. Helvetti on jumalainen kostofantasia.

Yläasteella tapahtuneesta rikoksesta annetusta hovioikeuden tuomiosta uutisoitiin lyhyesti vuonna 2014. Iltalehden kommenttiosiossa joku kysyi: ”kuinka epäonnistunut kasvatus pitää olla, että lähtee tuntemattoman miehen luo viinan perässä”. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, valtamedia edelleen normalisoi seksuaalista väkivaltaa esimerkiksi puhumalla raiskauksista ”seksi-ilmiönä” (HS 19.4.) tai uutisoimalla niistä passiivissa: mies ei raiskannut vaan nainen raiskattiin. Raiskauksille halutaan yhä usein löytää joku muu syy kuin se ilmeisin. Syy ei ole raiskaajassa vaan uhrissa; kasvatuksessa, pukeutumisessa, käyttäytymisessä, humalatilassa. Äitini syytti itseään tapahtuneesta ilman tuntemattomien kommentointiakin. 

”Mun olisi pitänyt pystyä suojelemaan sua paremmin”. 

Mutta ei se ollut koskaan siitä kiinni, äiti. 

Olin uhmakas ja pahoinvoiva teini-ikäinen, jota aikuiset miehet hyväksikäyttivät. Vika on siinä miehessä, joka kuiskasi minulle kotibileissä, että ajatus seksistä 15-vuotiaan kanssa kiihottaa. Vika on mediassa ja yhteiskunnassa, jossa tuo mieskin on kasvanut: yhteiskunnassa, joka sallii nuorten tyttöjen seksualisoinnin.

Somessa vihaa saavat toki osakseen uhrien lisäksi myös tekijät, joille saatetaan toivoa hyvinkin väkivaltaista ja julmaa kuolemaa, jopa kidutusta. Se bussissa hymyilemään kehottanut mieskin varmaan kysyttäessä tuomitsisi lapsenraiskauksen ja toivoisi tekijälle pakkosterilisaatiota – ymmärtämättä ylläpitävänsä itse sitä samaa raiskauskulttuuria esineellistämällä tuntemattomia naisia ikään kuin hänellä olisi oikeus heidän hymyynsä.

 

Vaikka asettaisimme raiskauksen rangaistukseksi pallien irti leikkaamisen, eivät raiskaukset loppuisi.

Nyt, kahden raittiin vuoden ja intensiivisen terapian jälkeen vihani on vihdoin muuttumassa voimaksi. On sitä psyykkistä resilienssiä, joka ei missään nimessä ole pelkkä yksilön ominaisuus, vaan yhteiskunnan tuen tulos. Viha on eteenpäin vievä voima, mutta se myös kuluttaa. Se tulee varmasti nostamaan päätään aina välillä, esimerkiksi silloin, kun mediassa syyllistestään uhria tai vähätellään seksuaaliväkivaltaa. Elämällä on tietysti myös yleisesti tapana tuoda eteen aina uusia vastoinkäymisiä. On kuitenkin lohdullista tietää, että niistä selviää kyllä. Traumat haalistuvat ja taakka kevenee. Elämä voittaa. 

Sitten joku aamu sitä vaan herää ja huomaa, että olo on yhtäkkiä kevyempi. Helpottunut. Joku aamu sitä vaan herää ja huomaa, että saattaa kävellä pitkin hiekasta putsattuja katuja kevyin askelin. Hymyssä suin.

Tämäkin juttu on parempi paperilla.

Haluamme, että mahdollisimman moni pääsee lukemaan Tulvan feminististä journalismia, joten laitoimme lähes kaikki jutut ilmaiseksi verkkoon. Lehden tekeminen ei kuitenkaan ole ilmaista, joten tilaajien tuki on meille valtavan tärkeää. Jos tykkäsit lukemastasi, voisitko harkita lehden tilaamista kotiin? Hyvän mielen lisäksi saat paremman lukukokemuksen, juttumme nimittäin tuntuvat ja näyttävät paremmilta paperilla. Tilaa nyt!

Etkö halua sitoutua lehtitilaukseen tai ostaa irtonumeroa? Voit myös kiittää verkkosisällöistämme MobilePay-lahjoituksella numeroon 71312. Pienestäkin summasta on apua! Mainitse viestissä, että raha on tarkoitettu Tulvalle, niin se päätyy varmasti oikeaan osoitteeseen!

Tilaa

LUE SEURAAVAKSI:

Afganistanissa poikalapsi on usein tyttöä toivotumpi. Siksi monet vanhemmat päättävät tehdä tyttärestään pojan, halusi lapsi tätä tai ei. Poikana 14-vuotiaaksi elänyt afgaaninainen kertoo, millaiset jäljet kaksoiselämä häneen jätti.

Piditkö lukemastasi?

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä Tulva kertoo yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä ennen kuin muut ovat ehtineet niihin havahtua. Lue printtiä, tue laatujournalismia.