Klassikko
Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation
Silvia Federici
Autonomedia, 2004.
“We are the granddaughters of the witches you couldn’t burn” on suosittu iskulause liikaa aikaa internetissä viettävien feministien keskuudessa. Se on myös onnistunut summaus italialais-amerikkalaisen intellektuellin Silvia Federicin menestysteoksesta Caliban and the Witch. Feministien lukupiirien kestosuosikiksi 2000-luvun aikana sementoituneen kirjan keskeinen teesi on, että uuden ajan noitavainot olivat kirkon ja aristokratian masinoimia naisvainoja.
Federicin kunnianhimoinen tavoite on täydentää Karl Marxin (1818–83) Pääomaa naisnäkökulmalla. Se tarkastelee noitavainoja naisten alistamisen ja alkuperäisen kasautumisen välineenä. Alkuperäinen kasautuminen tarkoittaa marxilaisessa kielenkäytössä sitä historiallista prosessia, jossa kapitalismi sai alkunsa, eli aiemmin yhteisessä käytössä olleiden tuotantovälineiden – vaikkapa laidun- ja viljelysmaan – yksityistämistä. Federicin mukaan noitavainojen päämääränä oli alistaa naiset miesten määräysvaltaan ja eristää heidät julkisesta tilasta kodin piiriin. Kyseessä oli hajota ja hallitse -taktiikka: alempien luokkien miehet ja naiset kävivät valtataisteluita keskenään, eivätkä siksi ehtineet heristellä talikoita ja soihtuja yhteismaita itselleen rohmuavien kartanonherrojen suuntaan.
Caliban and the Witch on tenhovoimainen kirja. Se viittaa laajaan historialliseen aineistoon, mutta esittää asiansa tunteita herättävällä tavalla. Federici maalaa kuvaa siitä, miten patriarkaatti kiristi otettaan naisten kehoista ja antaa ymmärtää, että erityisesti kätilöt olisivat joutuneet kirkon inkvisiittoreiden silmätikuiksi. Perinteisiä parantajankonsteja käyttäneitä kätilöitä kiellettiin auttamasta naisia ehkäisyn, aborttien ja synnytysten kanssa, Federici kirjoittaa. Esimerkki on omiaan herättämään feminististä raivoa.
Valitettavasti kuohuttava tarina kätilöistä ei pidä paikkaansa. Sama koskee monia muitakin Federicin esittämiä väitteitä.
Historioitsija Rita Voltmer on huomauttanut, ettei kätilöihin kohdistuneista noitavainoista ole mitään todistusaineistoa. Kipakassa artikkelissaan Federici’s Witches: Old Male Myths in New Feminist Garb? Voltmer kirjoittaa myös, että noitavainot eivät olleet miesten keino hiljentää naisia. Päin vastoin noituusoikeudenkäynneissä todistajina ja syytösten esittäjinä olivat usein naiset naisia vastaan. Noitavainoja myös esiintyi Euroopassa alueilla, joissa alkuperäinen kasautuminen ei samaan aikaan ollut käynnissä, esimerkiksi Saksassa. Suomalaisesta näkökulmasta on lisäksi arveluttavaa, että Federici on päättänyt rajata noitavainojen tarkastelunsa Keski- ja Etelä-Eurooppaan sekä myöhemmin Amerikkoihin. Pohjoismaissa kun noitavainot eivät missään nimessä olleet naisvainoja. Suomessa tuomituista noidista valtaosa oli miehiä.
Caliban, jonka työstämisen Federici aloitti 1970-luvulla, heijasteleekin enemmän oman aikansa henkeä kuin tutkimaansa historiallista ajanjaksoa. Kirjan kirjoittamisen aikoihin elettiin uushenkisyyden nousukautta. Muodissa olivat astrologia, esoteria ja vaihtoehtohoidot. Paria vuosikymmentä aiemmin Britanniassa alkunsa saanut uususkonto wicca levisi Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Voltmer argumentoikin, että sekä wicca että Caliban ovat syntyneet samasta 1800-luvulla kylvetystä siemenestä. Tuolloin muun muassa kansantarujen kerääjänä tunnetuksi tullut Jacob Grimm (1785–1863) kirjoitti, että Saksan noitavainoissa tuomitut naiset olisivat olleet muinaisen pakanauskonnon papittaria.
“Kirjan kirjoittamisen aikoihin elettiin uushenkisyyden nousukautta. Muodissa olivat astrologia, esoteria ja vaihtoehtohoidot. ”
Grimmin käsitys perustui kansallisromanttiseen ajatukseen naisista mystisinä, luontoon yhteydessä olevina hoivaajina ja oli auttamattoman essentialistinen. Silti se löysi muutaman mutkan kautta tiensä sekä yhdysvaltalaisen naisasianaisen Matilda Joslyn Gagen (1826–98) että brittiläisen arkeologin ja ensimmäisen aallon feministin Margaret Murrayn (1863–1963) kirjoituksiin. Molemmat halusivat uskoa muinaiseen matriarkaaliseen järjestykseen, ja näin Grimmin miehisestä fantasiasta tuli osa feminististä perinnettä. Erityisesti Murrayn työllä oli vaikutusta wiccan syntyyn Britanniassa toisen maailmansodan jälkeen.
Kun Federici 1970-luvulla työsti teoriaansa, oli noitavainoja tutkittu vain vähän. Voltmer kuitenkin huomauttaa, että sittemmin aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta päivitetty kuva noitavainoista ei näy Calibanin uusissa painoksissa.
Federici on jatkanut noita-aiheen parissa vuonna 2018 julkaistussa kirjassaan Witches, Witch–Hunting, and Women. Sen esseet pohjaavat pitkälti samoihin vanhoihin lähteisiin kuin Calibankin. Tästä muodostuu vaikutelma, että Federicin tapa käyttää lähteitä on jokseenkin valikoivaa. Jälleen kerran ajan hengelle sopivaa, nykyään kun uushenkisyyden ohella muotia on suhtautua totuuteen luovasti.
Monille feministeille noita on voimallinen vastarinnan symboli. Mitä sitten pitäisi ajatella siitä, ettei feminismin ja noituuden välillä ole sellaista historiallista yhteyttä, jonka monet haluaisivat nähdä? Kysymys jää kunkin feministinoidan itsensä ratkaistavaksi. Yksi tapa lähestyä asiaa on sen hyväksyminen, että moni asia voi olla totta yhtä aikaa. Historian ja faktojen tuntemus on tärkeää, mutta niin ovat myös hyvät, aktivismiin innostavat tarinat. Caliban and the Witch tarjoilee luotettavimmin näistä jälkimmäistä.
