Yasss queen! – dragin uusi vallankumous

Dragin tuorein aalto on röyhkeä, rakastava ja kumouksellinen.

 

 

RuPaulista se alkoi.

Kymmenisen vuotta sitten yhdysvaltalainen pitkän linjan drag queen sai oman tv-ohjelman. “Yasss Queen, slay”, RuPaul’s Drag Racessa huudahdeltiin, jee valtias, tee sitä mitä teet, koska se on upeaa! Ohjelmassa kilpailevat esiintyjät haukkuivat toisiaan luovin sanankääntein, imitoivat kuuluisuuksia, vetivät kaiken överiksi – seksin, feminiinisyyden, ihmissuhteet, julkkikset. Palkintoja on sadellut. RuPaulista tuli ensimmäinen drag-taiteilija, joka on saanut tähtensä Hollywoodin Walk of Famelle. Time-lehti listasi hänet sadan vaikutusvaltai- simman ihmisen joukkoon.

Drag-villityksiä on koettu historian saatossa monia, ja nyt on taas aika. Suomessakin.

Drag Me to HEL -kollektiivi -kollektiivi on uuden aallon edelläkävijä. Se on perustettu vuonna 2010, vuosi RuPaulin ensimmäisen jakson jälkeen. Kollektiivi tuottaa Drag me to HEL -klubeja, joissa esiintyy sekä kotimaisia että ulkomaisia nimiä. Dragilla ja burleskilla kun on paljon yhteistä: historiaa, estetiikkaa ja välillä myös tekijät. Yhteisö leikittelevät vapaasti sukupuoliroolien elementeillä. Se nostaa faux queeneja eli nais-drag queeneja.

DMTH-kollektiivi huomauttaa, että queer dragissa ei ole merkityst sillä, mihin sukupuoleen esiintyjä arkielämässään samaistuu tai on samaistumatta. Itsemäärittely on avainsana: taiteilija voi olla vaikkapa drag queen, drag king, drag queer tai drag monster. Faux queen -nimitystä pidetään skenessä vältettävänä haukkumasanan kaltaisena terminä, koska se lähtee siitä kaksinapaisesta oletuksesta, että olisi olemassa ‘oikeita’ ja ‘feikkejä’ drag queeneja.

Drag Me to HEL on onnistunut keräämään ympärilleen uskollisen, palvovan yleisön. Drag ei ole enää firman pikkujoulujen ja risteilykansan yksinoikeus.

Aiemmin suomalaiset drag queenit ovat esittäneet pääasiassa kotimaisia tunnettuja ja tunnistettavia naisdiivoja, nyttemmin piirit ovat pirstaloituneet. Etenkin underground-dragissa koetellaan hyvän maun rajoja ja kapinoidaan perinteisiä kauneuskäsityksiä vastaan.

Alalajeissa, kuten queerleskissa ja queer dragissa, tapahtumat järjestetään paljolti periaatteella yhteisöltä yhteisölle: monet paikallaolijat ja esiintyjät kuuluvat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin.

Miksi kopioida muita, jos voi rikkoa genrerajoja ja panna täysin hösseliksi?

Taloja riittää. Suomalaisia dragtaloja ovat esimerkiksi House of Vanilla, House of Crack, House of Jaahas, House of Auer ja House of Greedy, jotka kaikki viimeistä lukuun ottamatta kuuluvat DMTH-kollektiiviin. Vanhimmat talot, Lola Vanillan luotsaama House of Vanilla ja Lamey Crackhousen House of Crack, ovat olleet DMTH-kollektiivissa mukana sen alusta alkaen. Drag-familyiden jäsenet vierailevat toistensa tapahtumissa, jotkut artisteista kuuluvat useampaankin kollektiiviin.

Ja näkyy drag valtavirrassakin – Youtuben meikkivaikut- tajat kopioivat queenien maskeja arkikäyttöön. Drag-esiintyjiä on päätynyt esimerkiksi kykykilpailu Talent Suomeenja Sideways-musiikkifestivaalille.

 

Suomen dragpiirit ovat kuitenkin aina olleet varsin valkoiset. Vuonna 1979 ohjaaja-koreografina tunnettu Reijo Paukku perusti Suomen ensimmäisen dragryhmän, helsinkiläisravintola Gambrinissa esiintyneen Reijo Paukku & Guysin. Samana vuonna uransa aloitti Paukun ryhmästä inspiroitunut Juha Rastas, joka tunnettiin nimellä Miss Regine. Sittemmin Rastas on tunnettu Paula Koivuniemen turboversiona Mega-Paulana.

Draghuuma laantui 1980-luvun puolenvälin jälkeen, mutta palasi uudelleen 1990-luvulla, astetta queerimpänä. Lavoja kiersivät esimerkiksi Duo Bitch, LesBoys ja Star Sisters.

Kilpailut tulivat kuvaan 1990-luvulla. Ensimmäinen järjestettiin kesällä 1992, kun Setan Vapautuspäivien yhteydessä valittiin Mr/Ms Drag/Trans Finland.

RuPaulin ohjelman vaikutteita voi nähdä uudemmissa kilpailuissa, kuten leikkimielisessä Helsinki Drag Battlessa ja joensuulaisessa Susiraja Drag Racessa.

Tiettävästi ensimmäinen suomalainen rodullistettu drag queen oli Swazimaasta Suomeen adoptoitu Morgan Mäkelä-Deveraux. Hän esiintyi 1990-luvulla La Revue Après Rasagessa ja Les Femmesissä sekä lukuisissa televisio-ohjelmissa.

Toissavuonna kuollut Mäkelä-Deveraux kertoi halustaan rikkoa luutuneita arvoja lyhytdokumentissa Morganin valinta, joka on katsottavissa Yle Areenassa. Hän määritteli eroottiseksi nimitettyä esitystään.

“Me ei tehdä lavalla yhtään mitään sellaista, mikä ei näy MTV:llä.”

Moraalikäsitysten kanssa käydään edelleen kamppailua. Syyskuussa 2017 Yle kertoi Joni Virtasesta, Suomen ensimmäinen romanitaustaisesta drag queenista.

“Kun ensimmäisen kerran toin julkisesti esille drag-harrastukseni, se oli yhteisössäni kauhea skandaali. Siellä mentiin ihan sekaisin, että ei missään nimessä ja mikähän epäihminen tuokin on”, Virtanen sanoi Ylelle.

Jutussa esiintyi myös Suomen ensimmäinen vietnamilaistaustainen drag queen Betty Fvck.

Jo vuosikymmenen suomalaisessa dragskenessä vaikuttanut Lamey Crackhouse on myös taustaltaan alevikurdi. Crackhouse on toinen DMTH-kollektiivin perustajista ja myös sen nimeäjä.”

 

Silti. Vaikka kuinka huutaisi yasssia, drag-yhteisö ei ole yhtenäinen. Suurinta kiistaa aiheuttaa se, että kuka on esillä ja miten. Esiintyjien joukossa on yhtä lailla sukupuolivallankumouksellisia kuin sukupuolikonservatiiveja.

Lavanimellä Miss Divet esiintyvä drag-konkari Marko Vainio ihmetteli julkisessa Facebook-päivityksessään elokuussa 2017, miten sukupuolettomuuteen painottuneesta Turku Pridestä on kadonnut viihteellisyys.

“Ei tässä pysy paatunu hinaajakaan enää perässä, kun kaupungilla liehuu sateenkaarilipun lisäks sukupuolettomien, transihmisten, a-seksuaalien, bi-seksuaalien, pan-seksuaalien, karhujen ja genderqueerien liput.”

Tuoreemmat queer-dragit edustavat vallankumouksellisia, mutta monet artistit toistavat edelleen esityksillään sukupuolijärjestystä varsin kritiikittömästi. Tutkimusmaailmassa on jo pari vuosikymmentä tasapainoteltu, onko drag pohjimmiltaan mullistavaa.

Queertutkimuksen klassikon Judith Butlerin mukaan dragin vallankumouksellisuus purkaa heteronormatiivisuutta. Dragin sukupuoli-identiteettejä parodioiva luonne paljastaa sukupuolen rakenteellisen jäljittelevyyden, koska parodia kohdistuu juuri sukupuolen alkuperäisyyden ajatukseen. Butlerilaisittain drag uusintaa perinteistä järjestelmää, mutta rikkominen jättää normeihin jotain säröjä.

Sosiologi Steven P. Schachtin etnografinen drag-tutkimus taas puhuu sen puolesta, että drag queenien edustama normatiivinen naiseus yksinkertaisesti heijastelee kritiikittömästi vallitsevaa sukupuolikoodistoa ja että dragissa on kyse voimasta ja vallasta yleisöön. Hierarkkinen drag takaa hetkeksi homomiehille miehisen valta-aseman. Jotkut dragit myös suhtautuvat cis-naisiin vihamielisesti ja esineellistävät cis-heteromiehiä.

Sosiologi Verta A. Taylorin ja feministihistorioitsija Leila J. Ruppin dragien identiteettejä käsittelevässä haastattelututkimuksessa taas kävi ilmi, että drag queeniydelle annetut merkitykset olivat vaihtelevia: toisilla korostui sukupuolen monimuotoisuus ja toisilla sukupuolirajojen koettelu.

 

Siinä missä monet Grand Damet ovat menestyviä yksinyrittäjiä, underground-dragissa perustetaan yhteisöllisempiä kollektiiveja. Kokeneet opettavat aloittelijoita drag-työpajoissa, joissa jokaisella sukupuolesta ja iästä riippumatta on mahdollisuus kehittää oma hahmo.

Työpajoissa sovinnaisuuden rajoja on sopivaa rikkoa, estetiikalla on lupa leikitellä, mielikuvitusta saa käyttää
ja hämärimpien halujen kanavointi on jopa suositeltavaa. Osuvat nimet kuuluvat asiaan. Niissä itseironia ja sisäpiirihuumori kukkivat – ajatellaan nyt vaikka Viha Piirakkaa, Dye Nastya tai Rätt Queenia.

Jälkimmäinen toivotti Facebook-seinällään viime vuonna hyvää joulua. Samalla hän toivoi biologisten isien ja porvariston tuhoa.

Biological fathers are not valid and should be executed like the rest of the bourgeoisie.

Kumous on näkyvissä.

 

Tämä juttu on maistiainen tulevasta suuresta kauneusnumerosta. Dora Dalila kuvasi kahden drag-taiteilijan Jere Sivosen ja Maristola Valoisin huolellista valmistautumista. Pihla Hänninen kirjoittaa, miten dragin uusin aalto on röyhkeä, rakastava ja kumouksellinen.

Lähteenä on käytetty Tiia Forsströmin kirjaa Sinivalkoisissa höyhenissä – suomalainen drag (2010) ja Ella Paijan pro gradua Nainen, mies vai drag-tähti? – Conchita Wurst ja media (2016).

EDIT: Queerlesque Finland korjattu muotoon Drag Me to HEL. Lisätty Drag Me to HELin näkemys itsemäärittelystä ja maininta Lamey Crackhousesta.

 

 

Vastine Tulva-lehden artikkelille Yasss Queen!

Hyvät Tulva-lehden toimitus ja toimittaja Pihla Hänninen, oli ilahduttavaa huomata että koitte queer-dragskenemme nostamisen arvoiseksi taide- ja kulttuuri-ilmiöksi. Artikkeli oli kuitenkin valitettavasti täynnä epätarkkuuksia, väärinymmärryksiä ja suoranaisia valheita. Varsinkin kun ketään meistä, joita teksti käsitteli, ei oltu lähestytty haastattelun tai muunkaan tiedonhankinnan merkeissä, koemme tarpeelliseksi korjata näitä virheitä.

Kollektiivimme on nimeltään Drag Me to HEL. Artikkelissa käytetty Queerlesque Finland on yksittäisen taiteilijan omassa toiminnassaan käyttämä brändi. Lola Vanillan luotsaama House of Vanilla ja Lamey Crackhousen House of Crack ovat käytännössä yhtä vanhoja kuin DMTH-kollektiivi, eivät “tuoreempia familyjä” kuten artikkeli väittää. House of Greedyä lukuunottamatta kaikki jutussa viitatut dragtalot kuuluvat DMTH-kollektiiviin.

Tapahtumiemme alun sitominen RuPaul’s Drag Raceen tuntuu sekin oudolle, kun aloimme tuottaa tapahtumia, ei suurin osa meistä edes seurannut kilpailua. Drag Me To HELin alkuperäinen tarkoitus oli luoda estradi sellaisille dragin tekijöille, jotka olivat liian queerejä tai outoja sopiakseen tuolloin olemassa olleisiin esiintymismahdollisuuksia tarjonneisiin tapahtumiin. Halusimme myös tarjota hedelmällistä rajapintojen ylittämistä eri esittävän taiteen lajien välillä.

Nimenomaan feministisessä julkaisussa ikävimmäksi virheeksi koimme kuitenkin faux queen -termin esiin nostamisen näin yksiselitteisellä tavalla. Niin ulkomailla kuin suomessa drag on yhä laajemmin esittävän taiteen muoto joka leikittelee vapaasti sukupuoliroolien elementeillä, mutta myös vahvasti niiden ulkopuolella. Sillä, mihin sukupuoleen esiintyjä arkielämässä itsensä identifioi tai on identifioimatta, ei ole merkitystä. Faux viittaa “feikkiin” tai valheelliseen, ja suurin osa niistä taiteilijoista joihin termillä viitataan irtisanoutuu nykyisin sen käytöstä. Me olemme kaikki dragtaiteilijoita. Se, onko termi drag queen, drag king, drag queer vai vaikka drag monster on jokaisen esiintyjän itse määriteltävissä.

Artikkeli kritisoi suomalaista skeneä valkoisuudesta. Samalla siinä kuitenkin (tekemättä jätetyn pohjatyön takia) jää nostamatta esiin että Drag Me To HELin toinen perustajista ja kollektiivin nimeäjä, Lamey Crackhouse on taustaltaan alevikurdi. Hän on jo vuosikymmenen ajan vaikuttanut suomalaisessa dragskenessä.

Artikkelin pohdinta dragin kumouksellisuudesta jää myös vajaaksi ja sisällöttömäksi. Se kritisoi feminiisyyden toistamista dragissa. Misogyynisessä maailmassa, jossa miestapaisuus on edelleen uskottavuuden mittari ja vallan tuoja, myös äärimmäisen naisellisuuden häpeämätöntä esittämistä ja nostamista ihailun kohteeksi voidaan pitää poliittisena tekona. Maailmalla kritiikittömästi sukupuolirooleja toisintava drag on jäämässä yhä enemmän sivuun ja artikkelissa undergroundiksi kutsuttu drag on nousemassa ja noussut jo osaksi taidemuodon valtavirtaa.

Drag Me To HEL -kollektiivin puolesta,

Bambi Bizarre, Caput Mortuum, Dusty Blow, Dye Nasty, Fanny af Ticklehorn, Miss Gee Vous, Ghastly Business, Hyperfemme, Illuminatrix, Lamey Crackhouse, Lauren Fuckall, Lola Vanilla, Shady Stardust, Slaya Bit, Victoria Line, Viha Piirakka