Tanssiva nainen heittäytyy salin lattialle tai sammalikkoon pyöriskelemään ja liikkumaan. Hän nauttii. Hän tunnustelee suhdettaan tilaan, maastoon ja itseensä. Hän tanssii ja improvisoi häpeilemättä ja rohkeasti. Tanssiessaan hän vähät välittää hänelle perinteisesti osoitetusta paikasta taiteen ja kulttuurin katsomossa. Hän on nyt tekijä ja toimija. Omanlainen ja oman hetkensä taiteilija.
Olen opettanut vuosikymmenten ajan naisten tanssi- ja improvisaatioryhmää. Ensimmäiset tanssitunnit alkoivat vuonna 1995, ja olemme jatkaneet niitä tähän päivään asti. Vuonna 2022 kutsuin ryhmän osallistumaan dokumenttielokuvan tekemiseen. Dokumentissa käymme läpi kauan kestänyttä yhteistä tanssin ja improvisaation taipalettamme ja sen merkitystä omaan oloon ja eloon. Puhumme omasta kehollisesta kokemuksesta ja tanssimisesta.
Oletin, että tanssiryhmän jäsenet puhuisivat paljon naiseudesta, koska tuntien ohessa tapahtuva rupattelumme on liittynyt naisen elämän eri vaiheisiin. Kun lopulta kesäkuussa 2023 haastattelin heitä kameran edessä, yllätyin. Kukaan ei puhunut naiseudesta. Sen sijaan esiin nousi tärkeitä ja kauniita ajatuksia kehollisuudesta, tanssimisesta, improvisoinnista, hyvinvoinnista, vanhenemisesta, mielihyvästä, yhdessä tekemisestä, vapaudesta, ajasta, rohkeudesta, hyväksymisestä ja kauneudesta. Mihin katosi puhe naiseudesta? Onko tämä puhumattomuus negatiivinen ilmiö?
Ranskalaisen kirjailijan, filosofin ja poliittisen ajattelijan Simone de Beauvoirin (1908–1984) mukaan nainen ei ole mitään määrättyä, vaan loputtomasti vasta tulemassa joksikin. Tulkitsen tämän niin, että naiseus on jatkuvasti muotoutuvaa ja muuntuvaa, eikä koskaan tule valmiiksi. Tämä yhdistyy mielestäni hyvin tanssi-improvisaation ydinajatukseen. Improvisoidessa mikään ei ole ennalta suunniteltua ja määrättyä, vaan tanssi rakentuu tässä ja nyt. Tanssimista työstetään siinä olemisen ja osaamisen tilassa, jossa kukin on. Kun tanssimme ja improvisoimme yhdessä, olemme osa jatkuvasti muotoutuvaa tanssia.
Entä jos naiseus ja tanssi-improvisaatio rakentuvatkin yhdessä liikkeellisinä, eleellisinä ja kielellisinä ilmaisuina? Tällöin voin ajatella, että naiseus ja naiseudesta puhuminen on kaikessa siinä, mitä tuomme esiin sanoin ja liikkein.
Kielitieteilijä, psykoanalyytikko ja feministisen filosofian teoreetikko Luce Irigarayta (s. 1930) tulkiten: kun nainen puhuu, hän ei puhu naisista eikä naiseudesta, vaan puhuessaan luo paikkaa naisen kielelle, kaikkinaisessa puheiden ja merkkien symbolisessa järjestyksessä. Irigarayn mukaan naisten on pyrittävä ilmaisemaan itseään sellaisen kielen avulla, jonka luomiseen he ovat itse osallistuneet, ja joka vastaa heidän kokemuksiaan ja elettyä todellisuutta. Tällainen kieli on ruumiillista. Se elää heidän keskinäisessä puheessaan, elekielessä, kärsimyksessä ja naurussa. Tämän Irigarayn ajatuksen naisen kielestä (ranskaksi parler-femme) löysin Eva Maria Korsisaaren artikkelista Meditaatioita naiskielen ja naiskirjallisuuden mahdollisuuksista.
Katson ryhmän tanssimista. Näen ja todistan kehoja, liikkeitä, tarinoita, ilmiöitä, olioita, hahmoja, rooleja, tunteita, kohtaamisia ja sattumia. Naiseus liikahtelee väleissä, hengityksessä, hyminässä ja jaetussa hetkessä.
Se elää ja oleilee meissä, liikkeissä, ajatuksissa, reaktioissa, muuntuvana ja meitä kiusoitellen, leikkiin kutsuen. Me olemme naisen kieli ja naisen kieli elää meissä. Se elää siinä, mitä me rohkenemme sanoa ja miten häpeämättömästi me uskallamme tanssia. Hyväksymme oman valmistautumattomuuden, rosoisuuden ja keskeneräisyyden. Yhdessä tanssiminen ja improvisointi ovat keinoja vapautua kaikista niistä odotuksista ja asenteista, joita meille eteen asetetaan iän, naiseuden, koulutuksen, tapojen, aseman ja erilaisten oletusten puitteissa. Tanssiminen tarjoaa hetken ja tilan, jossa voi pudota liikkeeseen ja tapahtumaan koruttomana ja kauniina, sellaisena kuin on, kokonaisena. Ymmärrän. Tässä kohtaa naiseudesta ei tarvitse puhua.
Kirjoittaja on tanssitaiteen tohtori, joka ei koskaan kyllästy tarkastelemaan ruumiillisuutta, puhetta ja kaikkea muuta, mikä asettaa ihmiset osaksi maailmaa. Tämän jutun kirjoittamisen on mahdollistanut Koneen Säätiön apuraha.
