Ystäväni, sakkovanki
Subutexia käyttänyt Anna joutui vankilaan maksamattomien sakkojen vuoksi. Vuosien ajan rahaa päihteisiin kuitenkin löytyi. Mistä rahat tulivat, kysyy Jenni Råback lapsuudenystävältään.
MÖKISSÄ asetan toisen lämmintä glögiä sisältävistä mukeista Annan eteen pöydälle. On vasta syyskuu, mutta pitihän äidin antama mustikkaglögi korkata. Istuudun pöydän ääreen Annaa vastapäätä ja puhallan omaan mukiini. Pimeys ja kylmyys tekevät hidasta, painavaa tuloaan; Anna katselee takkatulta rauhallisen näköisenä. Kysyn häneltä: ”Ootko sä valmis puhumaan rahasta?”
Anna tarttuu glögiinsä ja hänen silmissään pilkahtaa. ”Kyllä mä sulle puhun ihan ilmaiseksi.”
”Ehe ehe.”
ANNA pidätettiin maaliskuussa 2020 Tampereen kirjastossa. Rakas ystäväni, jonka olen tuntenut tarhaikäisestä asti, oli luultavasti juuri käynyt rännittämässä kirjaston vessassa, joten pidätyshetkellä hänen olonsa oli suurin piirtein normaali. Jonkun paikalle kutsumat poliisit kysyivät Annalta, oliko hänellä 2400 euroa, johon Anna vastasi, tietenkin, että ei ole. Kaksituhatta neljäsataa oli hänen maksamatta olevien uhka- ja varkaussakkojensa summa. Vaihtoehtoina oli poliisien mukaan joko maksaa nyt tai lähteä istumaan. ”Siinä hetkessä tuntui siltä, että sellaista määrää rahaa oli ihan mahdoton saada mistään”, Anna muistaa. Hän lähti siis poliisien matkaan. Ennen saapumistaan Hämeenlinnan naisvankilaan – tai oikeastaan sen väistötiloihin – Anna tunki sisäänsä ne ”lääkkeet”, jotka hänellä sattui olemaan mukana.
SUOMESSA on runsaat 200 naisvankia. Näillä naisilla ei ole mennyt hyvin, se on selvää, mutta myös vankilalaitoksessa he ovat pitkään olleet miehiä heikommassa asemassa. Naisvangit ovat tutkitusti miesvankeja syrjäytyneempiä ja psyykkisesti ja fyysisesti sairaampia. Naisvankien asiaan perehtyneen vankilanjohtaja Kaisa Tammen mukaan 42 prosenttia naisvangeista on työkyvyttömiä (miehistä 11 prosenttia), puolen lapsuuskodissa on ollut väkivaltaa, melkein puolet on kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä, 70:ää prosenttia on kumppani pahoinpidellyt ja 70 prosenttia on ollut psykiatrisen avohoidon piirissä ennen vankilaa. Kaksi käsi kädessä kulkevaa asiaa vaikuttavat naisvankien huonoihin oloihin: rahoitus ja asenteet.
Varattomuus johti siihen, että Annasta tuli sakkovanki. Suomen vankiloista vapautuu vuodessa noin 1200 sakkovankia. Sakkovanki suorittaa sakon muuntorangaistusta, koska häneltä ei ole saatu sakkoa perityksi. Rikosseuraamuslaitoksen ylitarkastaja Ilppo Alatalo on todennut Ylen Päivi Happoselle, että ”taloudellinen seuraamus muuttuu vapausrangaistukseksi […] hyvin pitkälti varattomuuden takia”. Pisin mahdollinen rangaistusaika sakkovangille on 60 vuorokautta, mutta joskus vanki viettää vankilassa vain muutaman tunnin. Joka tapauksessa vankilassa vietetään sen verran lyhyt aika, ettei sakkovanki yleensä hyödy kuntouttavasta toiminnasta – vaikka toki hänenkin pitämisensä suljetussa vankilassa maksaa vuorokaudessa 225 euroa, kuten vuonna 2021 uutisoitiin.
KUN ihmettelen Annalle sitä, että sakkovankeus on istuttava sellaisenaan eikä ensikertalaisuudella saa puolta ajasta pois, hän muistuttaa minua, että voi ne sakot maksaakin. Ai niin – Alatalokin kertoo Ylelle, että ”usein sisääntulon jälkeen alkaa soittelu kavereille ja sukulaisille.” Moni sakkovanki löytääkin jonkun tuomaan rahat ja pääsee sitten vapaaksi. Hämeenlinnaan saavuttuaan Anna ei soittanut kenellekään. ”En halunnut olla stereotypia. Muutenkin on niin noloa pyytää rahaa”, hän sanoo naurahtaen ja venyttäen ”pyytää”-sanaa. Annan mukaan monet vankilassakin ihmettelivät, miksei hän maksanut sakkojaan: ”Useimmat muut vangit olivat sitä mieltä, että kyllä ne rahat jostain olisi keksinyt. Niistä oli noloa istua sakkoja.” Rahattomuus on noloa jopa vankilassa; rahattoman sakkovangin asema on alhainen vankilamaailman sosiaalisessa arvojärjestyksessä, jossa arvovaltaisimpia ovat ne, joilla on pisimmät tuomiot. Hierarkia näkyy esimerkiksi heikoimpien kiusaamisena.
ANNAN elämässä yli kymmenen vuoden ajan raha merkitsi käytännössä yhtä asiaa: kamaa. Heti kun rahaa tuli, oli itsestään selvää, mihin se käytettiin. Anna oli riippuvainen Subutexista, eli buprenorfiinista, jota hän käytti suonensisäisesti; tämän ohella hän lääkitsi itseään bentsoilla ja satunnaisesti muilla aineilla. Käyttö vei Annan maailmaan, jossa kaikki oli kaupankäyntiä. ”Hyötyminen siinä maailmankuvassa on tosi keskeinen asia”, Anna sanoo. ”Ihmiset arvotetaan sen mukaan, miten niistä pystyy hyötymään.”
Noin neljäsosa opioideja ja amfetamiineja ongelmallisesti käyttävistä suomalaisista on naisia; huumepiirejä dominoivat miehet. Joskus naiskäyttäjät maksavat päihteistä seksillä – tai mies maksaa myymällä naistaan. Monet diilereistä eivät luota naisiin, ja kaupankäynti on yleensä miesten välinen asia. ”Ei sua naisena pidetä minään, paitsi jonain objektina”, Anna toteaa. Yksin liikkuviin naiskäyttäjiin ei törmää usein, kun taas subupariskunnat ovat aika tyypillisiä. Niin Annakin eli: ”Kurjuutta on helpompi jakaa. Se luo turvaa, että on joku.”
Nappi Subutexia maksaa Etelä-Suomen katukaupassa 30–50 euroa. Anna käytti päivässä vähintään yhden napin, yleensä enemmän. Hän kertoo jossain vaiheessa keränneensä Subutex-nappien tyhjiä kuoria peltiseen rasiaan ja laskeneensa niitä. Paljonko niihin oli mennyt rahaa? ”Se oli ihan järkyttävää”, Anna muistelee peltirasiaansa. Sinä vuosikymmenenä, jonka minä elin tavanomaista opiskelijaköyhää elämää, Anna käytti Subutexiin enemmän rahaa kuin minä vuokrien ja ruokien maksamiseen. Hän kysyy itse kysymyksen, jonka haluan hänelle esittää: ”Mistä se kaikki raha tuli?”
KUN kysyn Annalta, miten rahaa saa, hän vastaa, että tekemällä töitä. Seuraavaa toteamusta säestää nolostunut naurahdus: ”Kyllähän me tehtiinkin paljon… hyvin rikollisia töitä.” Koska kaikki raha meni huumeisiin, kaikki muu tarvittava, kuten ruoka ja vaatteet, varastettiin. Rahaa, tai kamaa, ei ollut koskaan tarpeeksi – virnistäen Anna kuvaa huumeita ”kulutushyödykkeeksi, josta on aina alitarjontaa” – vaan jokainen päivä pyöri rahan eli kaman ympärillä. Joinakin päivinä tarvittavan rahamäärään saamiseen meni pari tuntia, toisina kaksikymmentä.
Varastaminen oli Annan ensisijaista työtä. Erään diilerin lapsille Anna varasti joululahjat, mistä hyvästä hän sai huumeita. Yhdessä vaiheessa Anna varasti koulukirjoja, jotka hän sitten myi ”käytettyinä”, mutta pian kävi liian noloksi ja epäuskottavaksi aina esittää aloittaneensa uudet opinnot. Yleensä projektit olivat laajempia, itse asiassa niin laajoja, että minun on vaikea edes kuvitella niihin sisältyneen roudaamisen määrää. Esimerkiksi eräiden festareiden aikaan Anna ja hänen kumppaninsa pöllivät palautettavaksi meneviä pulloja monen tuhannen euron edestä. Toiseen aikaan he varastivat lonkeroita, jotka sitten myytiin tai vaihdettiin huumeisiin. Anna muistelee onnistuneita keikkoja ja päivittäin tehtyjä ennätyksiä: päivässä kaupasta saatettiin kantaa 40—60 lonkeropäkkiä.
Roudaamisen ohella varas käyttelee muun muassa pihtejä ja akkukäyttöistä rälläkkää. Anna kertoo myös kuorineensa kuparia: varastetusta kuparijohdosta kuoritaan muovi pois käsin ja pihdein, ja kupari myydään edelleen esimerkiksi romuttamolle. Homma kuulostaa pikkutarkalta ja ankealta – Anna sanookin siinä olleen ”ihan järjetön työ”. Verrattuna esimerkiksi jopopyörän paikantaminen, varastaminen, fiksaaminen ja jälleenmyyminen tuntuivat vähemmän työläältä. Vuosien aikana Anna ja hänen kumppaninsa varastivat ja myivät satoja jopoja rutiinilla, jonka Anna kertoo heidän ”hioneen huippuunsa” ja jonka hän selittää minulle yksityiskohtaisesti. Teen itselleni kaksi erillistä muistiinpanoa: 1) Ottaen huomioon varkauden monivaiheisuuden, jatkuvan stressin, ympärivuorokautisen työajan ja fyysisen raskauden, palkka on surkea, ja 2) ensi kerralla, kun tuskailen pyöräni huoltamisen kanssa, pyydän Annalta apua.
Kertoessaan varkaan urastaan Anna nauraa – ja minä liityn nauruun, koska merkityksettömän ja pakkotahtisen paskaduunin tunnistettavuus tekee Annan kertomasta absurdia. Lisäksi luulen, että osa Annan naurusta on nolostunutta, mutta naurua tuottavat myös onnistumisen muistot. Niitä, onnistumisia, Annan elämässä nimittäin tarvittiin, eikä niitä ollut usein. Anna kertoo monesti ajatelleensa, että olisi paljon helpompaa mennä oikeisiin töihin. Mutta päihderiippuvuudesta, asunnottomuudesta ja henkilöpaperittomuudesta on käsittämättömän pitkä matka töihin. Annan kaltainen syrjäytyneisyys on tyypillistä suomalaisille naisvangeille, joista yli puolella ei ole minkäänlaista ammatillista koulutusta. Työ ei ole vierasta elämässä, jossa toistetaan raskaita ja yksitoikkoisia manuaalisia tehtäviä. ”Sellainen elämä tuntuu yhtäaikaisesti olevan todella nopeatahtista ja itseään toistavaa”, Anna kuvaa, ”jokainen päivä on samanlainen vaikkei olekaan. Tuntuu siltä, että elää aikaan jähmettyneenä. Tämä on se päällimmäisin tunne, joka mulle jäi niistä ajoista – jähmettynyt aika.”
MÖKISSÄ ja toiset glögimukilliset käsissämme, tuijotan Annaa takkatulen oranssissa ja mustassa valossa. Kysyn, miltä hänestä tuntuu puhua näistä asioista. Hän kääntää kasvonsa tulta kohden mutta hänen katseensa pysyy tummana. Totta kai olen kuullut monet näistä tarinoista ennenkin, mutta en yleensä kaiva, koska Anna myöntää muistelun ahdistavan. Tiedän, miten latautunut hänen äänensä on, kun hän sanoo vihanneensa itseään niin paljon.
”Hävettääkö sua?” kysyn, ”käyttäminen, rahattomuus, vankeus?” Samalla muistan, että ensimmäinen kirje, jonka kirjoitin Annalle vankilaan totesi hänelle, että mitään ei tarvitse hävetä.
”Ei”, Anna sanoo ja pohtii häpeää: ei mikään noista, mutta jatkuva epäonnistuminen ihan kaikessa kulutti perinpohjaisesti. ”Häpeä ja syyllisyys syövät ihmistä. Ne ovat syvällä ja tiukassa ja lamaannuttavia.”
Katson Annaa. Katseeni osuu yhteen hänen arvistaan, ja hetken ajattelen, että hänen lävitseen on kulkenut järkyttävä määrä rahaa jättämättä mitään muuta kuin pahaa jälkeä. Anna ei ajattele samalla tavalla. Päihdesairas ostaa rahalla sitä, mitä muutkin köyhät: toimintakykyä. ”Oloissa”, Anna sanoo, ”on helpompi kestää niitä olosuhteita, joissa elää, kodittomuutta ja nälkää. Silloin voi myös hankkia tarvittavia asioita, mutta kipeänä ei voi tehdä yhtään mitään.” Vuosikausien ajan Subutex ainoastaan normalisoi Annan oloa, ja kun rahaa eli kamaa ei ollut, ei ollut toimintakykyäkään.
Kaiken rahan mennessä huumeisiin sitä ei ole käyttää muihin asioihin, kuten ruokaan tai kotiin. Suurimman osan syömästään ruoasta Anna ja hänen kumppaninsa dyykkasivat. Olen itsekin jäänyt kiinni dykkaamisesta, ja tiedän, että sitäkin pidetään varastamisena. Anna kertoo kepeällä olankohautuksella nähneensä nälkää ”usein” ja muistaa ”järjettömän nälän” päiväkausien syömättömyyden vuoksi. Nääntymistä pahempaa oli Annan mukaan kuitenkin se, ettei ollut kamaa, mikä kuvaa fyysisen ja psyykkisen kaipuun ja kipeyden tasoa, jota minun on vaikea kuvitella. Vieroitusoireisiin ja nälkään liittyy kylmällä säällä paleleminen, jota ei pidä loitolla mikään määrä vaatteita ja jota Anna pakeni joskus öisin rappukäytäviin: ”Se on ihan viimeisin vaihtoehto, kun muuta yöpaikkaa ei ole. Ei siellä voi edes nukkua, koska koko ajan odottaa, että joku tulee häätämään.”
Suomessa on asunnottomia noin neljä tuhatta, joista alle neljännes on naisia. Anna on ollut koditon monta kertaa, jolloin yöt vietettiin yleensä kavereiden luona, yösuojissa tai koulujen vinteillä. Kesäisin oli helppoa asua teltassa. Joitakin kuukausia Anna ja hänen kumppaninsa viettivät erään hienon, vanhan talon tyhjillään olevassa asunnossa, johon pääsi sisään työntämällä käden postiluukusta. Asunnossa oli toimiva keittiö ja vessa – sekä sähkö ja lämmitys, sillä jokin ravintola säilytti lämpimässä tilassa pöytiä ja muuta tavaraa. Yhtenä päivänä asuntoon kuitenkin ilmestyi mies, joka hääti Annan ja hänen kumppaninsa ravintolan säilytystilasta.
Kun kysyn Annalta, miltä luvaton oleskelu ja häätämiset tällaisista paikoista tuntuivat, hän puhuu jatkuvasta ahdistuksesta, pelosta – ja noloudesta. Häätämistilanne oli ”todella nolo”. Häätäjä ei yleensä ymmärrä, missä tilanteessa häädettävä on. ”Tosi moni edelleen ajattelee, ettei Suomessa ole kodittomuutta ja ettei kukaan ole sellaisessa tilanteessa, että ei ole mitään muita vaihtoehtoja”, Anna selittää. Ketä kiinnostaa ihmisen vaihtoehdottomuus ja epätoivo, jos tämä on kajonnut toisen omaan, joka on sentään rahalla hankittu?
RAHA ja sen oheisrakenteet vaikuttavat vankien elämään myös vankilan sisällä. Työtoiminnan Anna sanoo olevan etuoikeus, jota kaikki eivät saa. Hämeenlinnan uuden naisvankilan avaamista seurannutta Ylen Linna-sarjaa katsoessa on selvää, että useimmat vangeista arvostavat heille tarjottua työtoimintaa. Elinkautista suorittava Lilja opiskelee, koska häntä ei ole työllistetty: ”Yritän kauheasti saada kaiken irti mitä vaan saa, koska haluan hyötyä tästä kaiken.” Hän haluaa käyttää aikansa viisaasti, eikä ole ainut: toinen, nimeämättä jäävä vanki, joka työskentelee ompelimossa, hehkuttaa, että tekstiiliala on ”nouseva, hyvinkin nouseva” – mikä ei ehkä ole totta, mutta kylläpä nämäkin naiset osaavat puhua työstä ja hyödystä juuri siinä rekisterissä, jota kuntoutuvilta kansalaisilta odotetaan. Sävy on sama Rikosseuraamuslaitoksen etusivulla, jolla komeilevat sanat ”Valmennamme rikoksettomaan elämään”. Mikä motto.
Kuten sakkovangit yleensä, Anna ei saanut vankilassa päihdekuntoutusta, vaikka se olisi ollut edellytys minkäänlaiseen työtoimintaan osallistumiselle. Kun kerron hänelle tutkimuksesta, jonka mukaan vangeista huonoin terveydentila on sakkovangeilla, hän nyökyttelee. ”Uskon”, Anna sanoo, ”se, että joutuu sakkonsa istumaan, kertoo, että elämä on täydessä kaaoksessa ja että on niin syrjäytynyt, ettei ole ketään kenen puoleen kääntyä.” Vuonna 2011 tehtyä tutkimusta tarkastellessani huomaan kuitenkin, että otannassa oli ainoastaan miehiä. Itse asiassa Anna ja muut naissakkovangit ovat siinä ja monessa muussakin näkymättömiä.
Vankilakaan ei ole sellainen paikka, missä kaikki olisivat samalla viivalla. Sakkovankien kohdalla avun olemattomuutta yleensä selitetään sillä, että he ovat vankilassa vain niin vähän aikaa, ettei kuntoutusta ehditä aloittaa. Tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että etenkin päihdekuntoutus olisi hyödyllistä sakkovangeille, joilla on muita vankeja korkeampi uusimisriski. Muihin vankeihin verrattuina sakkovangit ovat psyykkisesti ja fyysisesti sairaampia. Suomen vankeinhoidosta vastaava pääjohtaja Esa Vesterbacka on todennut Ylelle sakkovankien olevan ”heikko-osaisin kansanosa”. Sakkovankien huono-osaisuus on siis tiedossa, mutta esimerkiksi sopimushoitoseuraamus, joka olisi passittanut sakkovangin päihdehoitoon vankilan sijaan, kaatui rahoitusongelmiin. Vuonna 2021 vankilan ulkopuoliseen kuntoutukseen sijoittuneiden sakkovankien määrä nousi kahdesta prosentista 13 prosenttiin, mutta lisää tarvitaan – etenkin nyt, kun sakon muuntorangaistuksen käyttöä on laajennettu niin, että sakkovankien määrä vankiloissa nousee. Sakkovangit ovat ehkä yhteiskuntamme kaikkein vähävaraisimpia ihmisiä, mutta heille on siitä huolimatta edelleen vaikea löytää rahoitusta.
MÖKISSÄ heitän viimeisen klapin takkatuleen. Anna haukottelee, tarttuu puunkantotelineeseen ja lähtee ulos. Mietin sitä, miten hän kertoo viettäneensä aikansa vankilassa: hän luki, valvoi ja kuunteli TV:tä – hänen näkönsä on melkein yhtä huono kuin minun, eikä vankilaan saanut piilolinssejä. Silmälaseja hänellä ei ollut. Nekin maksavat. Tuomionsa suorittamisen jälkeen Anna vapautettiin sinne, mistä hänet oli haettukin: kadulle. Se, että hän on istunut tämän illan kanssani mökin takan ääressä ei johdu siitä, että Rikosseuraamuslaitos olisi onnistuneesti valmentanut hänestä rikoksettoman. Anna itse sanoo, että hänen kärsimyskiintiönsä tuli täyteen.
Annan kokemukset ovat todellisia – ne ovat harvinaisia, mutta tyypillisiä hänen viiteryhmässään. Hänen kaltaisensa ihmiset kokevat rahan merkityksen ja rahattomuuden seuraukset kehoissaan ja mielissään syvyydellä, jolle on kaltaiseni syrjäytymättömän ihmisen elämästä vaikea löytää mittaa. Etenkin feministisessä julkaisussa on jokseenkin latteaa todeta, että heikoimpien asian pitäisi olla meidän kaikkien asia. Palaan siihen, mistä lähdin: ennen kaikkea Annan asia on minun asiani, koska hän on minun ihmiseni. Mökin ovi aukeaa ja sulkeutuu, ja hän kantaa lisää puuta sisään, kevyesti.