Isät meidän – papit kertovat kirkon sukupuoliongelmista
Naispappiviha ja homovihkimiset jakavat yhä luterilaisia.
Arkkipiispanvaalissa oli ehdolla neljä miestä ja yksi nainen vuonna 2018. Sukupuolijakauma ei yllättänyt kirkkoa seuraavia. Mitä korkeampi virka, sitä todennäköisemmin siinä toimii mies.
Yksi asia yllätti filosofian tohtorin ja papin Anni Tsokkisen.
”Olin täysin tyrmistynyt. Miten on mahdollista, että avoimesti naispappeutta vastustava henkilö voi asettua arkkipiispanvaalissa ehdolle?”
Tsokkinen viittaa lähetysjohtaja Ville Auviseen, joka ei olisi vihkinyt naispappeja. Auvinen hävisi vaalit Tapio Luomalle. Tasa-arvo ei silti voittanut. Kesäkuussa aloittanut uusi arkkipiispa Luoma pitää avioliittoa vain miehen ja naisen välisenä.
Luterilaisen maailmanliiton neuvosto hyväksyi vuonna 2013 linjauksen sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta, jota Suomen evankelisluterilainen kirkko on sitoutunut noudattamaan. Linjauksesta huolimatta seurakuntien sisällä toimii messuyhteisöjä, jotka järjestävät naispapitonta toimintaa, vastustavat perhesuunnittelua ja aborttioikeutta. Jotkut yhteisöt syrjivät sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvia kirkon jäseniä.
Tsokkinen ei halua jatkaa ristiriitojen piilottelua. Hänen toimittamansa teos Taantuvan tasa-arvon kirkko käsittelee useita kirkkoa nakertavia tasa-arvoongelmia. Kirjassa 13 kirjoittajaa kertoo oman näkemyksensä Suomen evankelisluterilaisen kirkon tilanteesta.
Tsokkisen kirjoittajat eivät ole ainoat kirkon vaikuttajat, jotka haluavat kommentoida instituutiotaan. Alkuvuodesta ilmestyneessä teoksessa Talentin voimapapit Laura Arikka ja Stiven Naatus pohtivat kirkon uusia mahdollisuuksia. Heistä kirkon pitäisi olla ”ulospäin suuntautuva, tarvelähtöinen, näkyvä, kutsuva ja vahvan identiteetin omaava”.
Taantuvan tasa-arvon kirkon kriittiset kirjoittajat oli helppo löytää, Tsokkinen kertoo. Nuoren sukupolven mitta alkaa täyttyä.
”Tasa-arvotyö on ottanut viime vuosina suuria harppauksia suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta kirkossa pitää pintansa patriarkaalinen, omalakinen valta. Ja koska 70 prosenttia suomalaisista kuuluu yhä kirkkoon, kirkon tasa-arvoongelmat ovat lähes koko yhteiskunnan ongelmia”, Tsokkinen sanoo.
Käydään läpi kuusi pahinta ahdinkoa.
I Vaiettu keho
Uskosta puhutaan ja lauletaan, mutta sitä ei koeta keholla. Keho on saastainen synninpesä, jonka halut pitää vaientaa ja jota tulee rangaista. Kirkon näkemyksen mukaan ruumiin eritteet tekevät epäpuhtaaksi.
”Tällaisessa maailmassa menstruoiva, aviovelvolli suutensa täyttävä ja lapsia synnyttävä nainen on suuren osan elämästään epäpuhdas”, kirjoittaa pappi Päivi VähäkangasTaantuvan tasa-arvon kirkossa.
Uskonteksteissä ei juuri puhuta kehosta, varsinkaan naisten. Lapsen syntymä on ihme, mutta raskaus sen sijaan hävettävää.
Moni raskaana ollut pappi on saanut osansa vihaisesta puheesta. Eräs kollega kehotti pappia peittämään raskausvatsansa alttarilla työskennellessä, ja toinen raskaana ollut pappi sai sähköpostiinsa viestin, jossa häntä syytettiin Jumalan pilkasta, koska hän on pappi ja raskaana.
Kirkolla ei ole sanoja lisääntymiselle. Virsikirjassa on lähes tuhat virttä, mutta niissä ei veisata raskaudesta.
”Yhtään synnytysvirttä ei ole. Yhtään imetysvirttä ei ole. Ei ole virsiä sille, miltä tuntuu, kun raskaus ei ala tai kun se menee kesken”, pappi Eeva-Kaisa Rossi kirjoittaa.
II Naispappiviha
Iso viha on yli kolmekymmenvuotinen. Naispappeus hyväksyttiin kirkolliskokouksessa 1986, ja Suomen ensimmäiset naispapit vihittiin virkaan maaliskuussa 1988. Kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta muun muassa Oulun hiippakunnan piispa Olavi Rimpiläinen kieltäytyi vihkimästä naisia papeiksi. Pohjoinen hiippa kunta ei ollut ainoa, jonka naisjäsenet joutuivat anomaan vihkimystä toisesta hiippakunnasta.
Naispappien määrä hätyyttelee jo miespappien määrää: vuonna 2017 papeista naisia oli 47 prosenttia. Syrjintä koskee koko ajan kasvavaa joukkoa työntekijöistä.
Naispappien ammattitaitoa vähätellään ja heitä tytötellään. Tiedetään tapauksia, joissa miespappi on kieltäytynyt jakamasta ehtoollista naispapin kanssa. Jotkut miespapit ovat kieltäytyneet täysin yhteistyöstä naispappien kanssa.
Helsingin hiippakunta julkaisi ystävänpäivänä 2019 videon, jossa miespapit lukevat naispappien saamaa palautetta. Lukijoiden ilmeet ovat järkyttyneitä. ”Kiva kun saatiin sut tänne töihin, mut vielä kun saatais mies, niin sitten ois kyllä asiat oikein kunnossa.” ”Sinulla on pieniä lapsia, miten ajattelit selviytyä kirkkoherran työstä?”
Naispappeuden vastustajat väittävät, että tasaarvoon kristinuskon ulkopuolelta tuleva arvo. Tasa-arvo kumpuaa Raamatusta, sanoo pappi Päivi Vähäkangas.
III Lasikatto
Kirkon holvikatto lienee teräslasia. Tilastojen perusteella nainen kelpaa kirkkoon ahkeraksi puurtajaksi mutta ei johtajaksi.
Koko henkilöstöstä naisia oli pari vuotta sitten runsaat 70 prosenttia, kirkkoherroista vain 20 prosenttia. Mitä korkeampi virka, sitä epätodennäköisemmin siinä toimii nainen. Tällä hetkellä kymmenestä piispasta ainoastaan yksi on nainen, Espoon hiippakunnan helmikuussa vihitty Kaisamari Hintikka. Hän on kautta aikojen toinen naispiispa.
Suomen ensimmäinen naispiispa, Irja Askola, vihittiin virkaan vuonna 2010, jolloin naispappeuden hyväksymisestä oli ehtinyt kulua jo 24 vuotta. Askola tunnetaan työstään vähemmistöjen puolustajana ja suvaitsevaisuuden sanansaattajana. Hän siunasi lähetystehtäviin lähtevän miesparin vuonna 2013. Vihapostia kertyi niin paljon, että siitä riitti Helsingin yliopistoon tehdyn pro gradun aineistoksi.
IV Sukupuoliroolit
”Nuoren sukupolven mitta alkaa täyttyä.”
Kristilliseen ydinperheeseen kuuluvat isä, äiti ja heidän lapsensa. Ulos ihanteesta jäävät kahden äidin tai kahden isän perheet, uusperheet ja muunlaiset perhemallit.
Perinteisen kristillisen käsityksen mukaan miehen rooli on isän rooli, ja isän paikka on Jumalan ja vaimon välissä. Naisen rooli on vaimon rooli, ja naisen paikka on miehen ja hellan välissä. Tässä roolituksessa naisen tärkein tehtävä on äidiksi tuleminen.
Jos nainen ei saa tahtomattaan tai vapaaehtoisesti lapsia, hän on vaillinainen. Kirkon ylläpitämä konservatiivinen perhekäsitys sortaa myös miehiä, sillä se evää miehiltä ja isiltä oikeuden olla herkkiä ja haavoittuvia. Isän pitää kestää murtumatta.
Vaikka aborttioikeuksia on kansainvälisesti yritetty murtaa, se ei ole pappi Tsokkisen mukaan merkittävä kysymys Suomen kirkon piirissä.
Kirkko hyväksyi raskauden ehkäisyn vuonna 1952, ja tällä hetkellä suhtautuminen perhesuunnitteluun on kirkon nettisivujen mukaan ”myönteinen”. Samalla kuitenkin kerrotaan, että: ”kristikunnassa ja myös omassa kirkossamme tästä asiasta on tosin erilaisia käsityksiä”.
V Sukupuolivähemmistöt
Kirkossa on vähän tilaa seksuaalivähemmistöille. Sukupuolia on kaksi, molemmat heteroita.
Vanhaa käsitystä yritetään laajentaa. Esimerkiksi Helsingin Kallion seurakunnassa järjestetään Sateenkaarimessuja.
”Vanhan testamentin ja Uuden testamentin avioliittojen, perheiden ja sukupuolikäsitysten säilyttäminen on täysin absurdi projekti eikä siinä ole mitään kristillistä”, teologi Salla Ranta kirjoittaa.
Osa papeista kieltäytyy kastamasta sateenkaariparien lapsia tai siunaamasta hautaan seksuaalivähemmistöön kuulunutta henkilöä.
Vähemmistöjen syrjintää vastustavia kirkon työntekijöitä ajetaan ahtaalle. Papeilta saattaa jäädä pappisvihkimys saamatta, jos he vastaavat olevansa valmiita vihkimään samaa sukupuolta olevia.
”Piispat ja kirkkoherrat pitävät puhutteluja papeille, jotka puolustavat kaikkien oikeutta kirkolliseen vihkimiseen. Johtaviin asemiin pyritään valitsemaan niitä, joiden mielestä avioliitto on vain miehen ja naisen välinen”, pappi Henna Salo kertoo.
Yli 80 prosenttia suomalaisista nuorista käy rippikoulun, suurin osa 15-vuotiaina. Kirkolla on vastuu myös nuorten seksuaalikasvattajana. Sukupuolisensitiivisyys tuli ensimmäistä kertaa osaksi rippikoulu suunnitelmaa kaksi vuotta sitten. Sitä ei täysin hyväksytty kirkon sisällä.
Mäntsäläläinen kuntapolitiikko Susanna Koivula kirjoitti Uusi Suomi -sivustolla helmikuussa 2019, että ”genderideologia” on karsittava kouluista ja itsemäärämisoikeudesta puhuminen on ”julmaa toimintaa”.
Näkemyksen voisi jättää omaan arvoonsa, ellei sitä olisi tehnyt Mäntsälän kasvatus ja sivistyslauta kunnanjäsen, joka on ammatiltaan kirkon nuorisotyön ohjaaja.
VI Homovihkiminen
Tasaarvoinen avioliittolaki tuli voimaan maaliskuussa 2017, mutta laki muutos ei ole merkittävästi helpottanut homoparien siunaamista.
Joissain kirkoissa papit siunaavat samaa sukupuolta olevia pareja. Toisissa heiltä taas evätään oikeus jo pelkästään avioliittoon kuuluttamiseen. Homoparin nimi saattaa ”unohtua” kuulutettavien listalta tai alueen kirkkoherra päättää jättää lukematta päivän kirkolliset ilmoitukset. Osa pareista siunataan alttarilla, osa joutuu tyytymään toimitukseen kirkon portailla.
Kirkkolain mukaan sukupuoli ei rajaa vihkioikeutta. Homopareja siunanneet papit ovat saaneet osakseen uhkauksia, kanteluja ja varoituksia.
Kirkossa vallitsee alueellinen epätasaarvo. Sen nettisivujen mukaan maistraatissa vihityn homoparin puolesta voidaan rukoilla ”kunkin seurakunnan oman käytännön mukaan”. Pappi Henna Salo oli pyydetty toimittamaan homoparin vihkiminen kesällä 2017, hän kertoo kirjassa Taantuvan tasa-arvon kirkko. Salo suostui tehtävään ilomielin.
”Juhlapäivä oli aivan upea. Minulle se oli kuin mikä tahansa vihkiminen tai avioliiton siunaaminen.”
Yllätyksekseen Salo sai kirjallisen varoituksen pappislupauksen rikkomisesta. Hän koki sisäistä ristiriitaa, sillä piispat määräsivät yhtä ja kirkkolaki toista.
”Minua satutti ja satuttaa kirkon jäsenten syrjiminen, joka on mielestäni Raamatun ja tunnustuksen vastaista.”
Salo teki saamastaan varoituksesta oikaisupyynnön tuomiokapituliin. Hylkäävä päätös tuli joulukuussa 2017.
Salo ei luovuttanut, vaan teki valituksen hallinto-oikeuteen tammikuussa 2018. Jos hallinto-oikeus hyväksyy valituksen, kirkko ei voi enää rangaista homopareja vihkineitä pappeja ilman kirkolliskokouksen uutta päätöstä.
KIRJOITTAJALTA: Minä naispapin kastama eroaja
Vuonna 2018 tuli kuluneeksi kolme kymmentä vuotta Suomen ensimmäisten naispappien virkaan vihkimisestä ja minun syntymästäni.
Äitini oli eronnut kirkosta 1970-luvulla ja isä hieman myöhemmin. 1980-luvun loppupuolella nimiäiset eivät olleet suuressa huudossa, joten isäni päätti liittyä takaisin kirkkoon. Äitini ryhtyi etsimään sopivaa pappia toimittamaan kasteen. Papin oli oltava nainen.
Syksy ehti vaihtua talveksi ja talvi kevääksi ennen kuin sopiva pappi löytyi. Yksi Suomen ensimmäisistä naispapeista Helena Heikkinen toimitti kasteen ja liitti minut seurakunnan jäseneksi. Ristiäiskuvissa huudan pää punaisena koko toimituksen ajan. Liekö syynä vaistonvarainen vastalause patriarkaaliselle instituutiolle.
Naispapin vaatiminen ei välttämättä murtanut lasikattoa tai ylittä nyt uutiskynnystä, mutta se teki vanhaan valtaan pienen ja tärkeän särön.
Heikkisen kasteesta huolimatta yhteinen tieni kirkon kanssa katkesi jo ennen rippikouluikää – tasa-arvoongelmien vuoksi. En ymmärtä nyt silloin, enkä ymmärrä vieläkään, että jos Jumala on rakkaus, miksi se rakkaus koskee vain harvoja ja valittuja?
Olen sittemmin seurannut etäältä kirkon toimintaa, tarkemmin sa nottuna kirkon kohuja aiheuttanutta toimintaa. Viime vuosien ainoan myönteisen huomioni olen tehnyt pridekulkueessa, jossa kirkolla on oma värikäs rekkansa.
Anni Tsokkisen toimittama Taantuvan tasa-arvon kirkko valaisi minua, että kirkosta löytyy tasa-arvon puolustajia enemmän kuin vain yhden rekallisen verran.
Ja kun säröjä on tarpeeksi, jopa ikivanhat, kantaviksi oletetut rakenteet saattavat murtua ja kadota pölynä ilmaan.