Frances Hodgkins (n. 1924), vesivärimaalaus, Museum of New Zealand
Tunnetun tarinan mukaan Buddha kohtasi aiemmassa elämässään nälkää kärsivän tiikeriemon. Emolla oli kaksi vastasyntynyttä poikasta, jotka nälissään itkivät äitinsä maitoa. Imettävä naaras ei kuitenkaan tuota maitoa nälkiintyneenä. Jotta mahdollisimman monelta kuolemalta säästyttäisiin, oli emolla vaihtoehtona syödä pentunsa pelastaakseen itsensä. Buddha, ihmisistä jaloin, kuitenkin uhrasi oman ruumiinsa tiikerin ravinnoksi.
Tarinan voi lukea monella tapaa. Sen voi ajatella yksinkertaisena kertomuksena Buddhan poikkeuksellisesta myötätunnosta. Mutta buddhalaisen tulkinnan mukaan sen voi nähdä myös kertomuksena Buddhan onnekkuudesta tai hyvästä karmasta: hän sai ainutlaatuisen tilaisuuden lievittää toisten kärsimystä uhraamalla itsensä.
Ihmisen keho, kuten muunlajiset kehot, on mahdollista ruokaa. Ihmiskehon “syötävyys” ei kuitenkaan ole osana arkielämää. Sitä harvoin otetaan huomioon edes kuolemassa, vaikka kuoleman jälkeen keho palautuu takaisin osaksi luonnon kiertokulkua ja tulee väistämättä jonkin elämänmuodon ravinnoksi. Kehon muuttaminen mullaksi ei tapahdu ilman sitä, että joku tekee muutostyön suodattamalla biomassan oman kehonsa läpi – oli kyse sitten bakteereista, kastemadoista tai sienistä.
Filosofi ja ekofeministi Val Plumwood on esittänyt, että länsimaisessa ajattelussa ihminen on “radikaali toinen” luontoon verrattuna. Erottelu perustuu platonis-kristilliseen ajatukseen jossa kuolema nähdään todellisen ihmisen erona materiasta. Ruumis jää jäljelle, mutta ei ole enää inhimillinen, kun ihminen jatkaa sielunvaellusta ruumiittomana. Kuolema säilyy tabuna, koska se sekoittaa ihmisen ja luonnon; samoin ihmisen ruoaksi tuleminen säilyy tabuna.
Syödyksi tulemisen kokemus
Plumwoodin ajattelussa kysymys kuolemasta ja syötävyydestä tuli erityisen keskeiseksi hänen oman kuolemanrajakokemuksensa kautta. Vuonna 1985 ollessaan kanotoimassa Australiassa Plumwood joutui krokotiilin saaliiksi. Krokotiili pudotti hänet kanootista ja riepotteli useita kertoja ennen kuin Plumwood onnistui pakenemaan lähes varmalta kuolemalta.
Plumwoodin mukaan kokemus antoi hänelle uudenlaisen kokemuksen omasta ihmisyydestään. Hän tunsi katsovansa tilannetta ulkopuolelta, paikasta, jossa “itseyden narratiivi” oli lakannut. Kohtaamisessaan krokotiilin kanssa Plumwood koki, millaista on olla toisen saaliina. Kuka tahansa ihminen voi saalistaa muunlajisia, mutta saalistajan tai metsästäjän identiteetti on maskuliininen. Esimerkiksi kurdien vapausliikkeen päähahmo, ajattelija Abdullah Öcalan on esittänyt, että metsästys oli merkittävä tekijä patriarkaalisen yhteiskunnan synnyssä. Metsästys on sotaisaa ja auktoriteettiin perustuvaa toimintaa, ja hierarkia ja auktoriteetti olivat perustavanlaatuisia elementtejä patriarkaatin synnyssä.
Plumwoodin mukaan ihmisen eristäminen luonnosta erilliseksi, muita lajeja hallitsevaksi olioksi on haitallista. Ihmisen näkeminen ravintoketjun huipulla eikä sen osana ei ole ainoastaan vahingollista ympäristölle, vaan myös ihmisille itselleen. Tämä vahvistaa muunlajisten toiseuttamista: on olemassa eläinten maailma, jossa jokainen olemassa oleva eläin on ruokaa toiselle, ja ihmisten maailma joka on syödyksi tulemisen yläpuolella. Krokotiilin saalistamaksi tuleminen rikkoo tämän dualismin.
Inhimillisessä elämässä on yksi toistuva tilanne, jossa ihminen tulee toisen ravinnoksi: raskaus. Sikiön ravintona toimiminen alkaa jo kohdussa, kun uuden ihmisen rakennusaineet haalitaan toisen kehosta, ja kaikki ravinto kulkeutuu sikiölle istukan kautta. Vielä konkreettisemmaksi ravintona oleminen tulee imetyksessä.
"Inhimillisessä elämässä on yksi toistuva tilanne, jossa ihminen tulee toisen ravinnoksi: raskaus."
Eläinperäisten tuotteiden syöminen ei perustu pelkästään toislajisten sortoon ja tappamiseen, vaan myös spesifisti toislajisten äitien sortoon ja tappamiseen. Nisäkäs ei tuota maitoa ellei sitä tuoteta poikaselle, eli jokainen maitoa tuottava lehmä on äiti. Lisäksi suurin osa syödyistä eläimistä lopetetaan hyvin nuoressa iässä: he ovat jonkun lapsia. Asia on yksinkertainen ja perustavanlaatuinen, mutta silti se jää helposti paitsioon – samoin kuin sekin, miten saumattomasti toislajisten sorto kiinnittyy naisten sortoon.
Kirjassaan The Sexual Politics of Meat kirjailija Carol J. Adams rinnastaa naisten ja eläinten sorron. Kielessä naisia verrataan lihaan, ja toisaalta syötäviä eläimiä naisellistetaan. Naisten “syötävyys” tässä mielessä on sosiaalinen konstruktio, joka saumatta liittyy naisen seksualisointiin. Naisen keho on kulutettavissa – ei suoraan syötynä, vaan seksissä ja seksualisoinnin kautta. Miehekäs mies syö lihaa ja panee naista: nämä kaksi tekoa ovat toisiinsa rinnastettavia materiaalisen kulutuksen muotoja, jotka molemmat perustuvat siihen että mieheen verrattuna nainen tai eläin on aina alempiarvoinen toinen.
Syömisen hierarkia
Val Plumwoodin teoksessa Feminism and the Mastery of Nature (1993) esitellään ajatus master modelista, jonka voisi vapaasti suomentaa esimerkiksi isäntämalliksi. Mallissa kaksi määrettä asettuvat vasten toisiaan niin, että toinen on aina hierarkkisesti toisen yläpuolella. Tällaisia vastinpareja muodostavat Plumwoodin mukaan esimerkiksi kulttuuri/luonto, järki/luonto, mieli/keho, isäntä/orja sekä mies/nainen. Luontoon liittyvät asiat, kuten eläimet, naiset sekä rodullistetut ihmiset, ovat aina alisteisia rationaaliselle valkoiselle miehelle ja hänen järjelleen. Isäntämallin luoma identiteetti on länsimaisen ajattelun ytimessä ja se ylläpitää ja vahvistaa järjen erottamista luonnosta.
Hierarkiat ja dualistinen erottelu rinnastuvat perinteiseen ajatukseen olemisen suuresta ketjusta, jonka merkittävimpänä puolestapuhujana länsimaisessa filosofiassa pidetään Aristotelestä. Mallissa korkeimpana on jumala, jonka jälkeen tulee ihminen, ja sen jälkeen eläimet evolutiivisessa “kehitysjärjestyksessään”. Alhaalla ovat vielä kasvit, ja kaikista alimmaisena mineraalit. Malli vaikuttaa länsimaisen ajattelun taustalla voimakkaasti edelleen; on vain luonnollista, että toislajiset ovat ihmisen alapuolella, kun taas ihminen on materialisoituneista olennoista jumalaa lähimpänä.
Aristoteleen malliin perustuu myös ajatus ravintoketjusta, jonka korkeimpana pisteenä ihminen on. Aristoteles itse myös argumentoi, että kasvit ovat olemassa eläimiä varten, ja eläimet taas ihmistä varten. Eläimet ovat hänen näkemyksensä mukaan luonnon järjestykseen perustuen vapaasti käytettävissä ruoaksi, vaatteiksi sekä muiden tarpeellisten välineiden valmistamista varten.
Mihin nainen asettuu tässä mallissa, vai jääkö hän täysin sen ulkopuolelle? Aristoteleen mallin kuvaama ihminen, mies, on täysin syömättömissä. Ajatus krokotiilin hampaisiin joutumisesta rikkoo mallin harmoniaa, se ei asetu siihen.
Ravintoketju rihmastoisena vuorovaikutuksena
Akateemikko Eva-Maria Simms kirjoittaa tekstissään Eating One’s Mother: Female Embodiment in a Toxic World (2009) että jos ravintoketjun huipulle kuvittelee naisen, on vaikea kuvitella ihmistä itsenäisenä ja omavaraisena luomisen huippuna. Simms puhuu “istukan etiikasta” (placental ethics). Se perustuu ajatukseen istukan kautta ja myöhemmin rintamaidollaan lasta ruokkivasta äidistä. Simmsin mukaan, vapaasti suomennettuna “naisen keho on avoin, kulkukanava seuraavalle sukupolvelle ajan halki. Ravintoketjussa ei ole hierarkkista huippua: naisesta itsestään tulee ruokaa jälkeläiselleen. Nainen on linkkinä ketjussa syövien ja syödyksi tulevien välillä.”
Keho on huokoinen ja läpäistävä, ja istukka on tästä loistava esimerkki. Simms puhuu siitä, kuinka mediassa kohtu esitetään erillisenä, eristettynä paikkana, jossa sikiö kehittyy ilman häiriötekijöitä. Historiallisesti istukkaakin pidettiin läpäisemättömänä, ja vaikka kohtu onkin ulkomaailmalta suljettu ja suojaa vauvaa tehokkaasti bakteereilta, silti ravinto ja muut nautitut aineet suodattuvat osittain istukan kautta sikiöön. Simmsin mukaan istukka ei ole este vaan vaihdoksien paikka (place of exchange). Istukka on osa kehoa, se osoittaa, että keho ei ole umpinainen tai tiivis.
Istukka toimii symbolina luonnon voimille. Kohtu on portti tulevaisuuteen, jokainen ihmissukupolvi on kulkenut sen läpi. Jokaisen ihmisyksilön elämä on ollut riippuvainen istukan suodattamista ravintoaineista. Mutta, Simms argumentoi, ei ole ainoastaan kyse toistuvista kohdullisista kehoista jotka kantavat sikiöitä, vaan myös suuremmasta kuvasta. Simmsin mukaan, vapaasti suomennettuna “sikiön ekosysteemi on sisäikkäinen äidin kehon ekosysteemille, joka taas on sisäkkäinen Maan isommalle ekosysteemille.” Äidinmaito on olemukseltaan istukkaa muistuttava, myös se mahdollistaa ja ylläpitää elämää antamalla yhdestä kehosta toiselle. Toinen tulee syödyksi mahdollistaakseen toisen elämän.
Simms muistuttaa ajattelussaan Plumwoodia. Ihminen tulisi ajatella osana ravintoketjua, koska ainoastaan patriarkaalisen ideologian mukaan hän ei sitä ole. Ajatus kohdusta sisäkkäisenä ekosysteeminä avaa uudenlaisen ihmisyyden kuvan. Olemme osana luonnon verkostoa, ja luonnolliset, sukupolvien läpi toistuvat keholliset tapahtumat mahdollistavat esimerkiksi kulttuurin olemassaolon. Kohdullinen keho on paikka, jossa ihmisen ja maapallon yhteys tulee näkyväksi.
Ihminen on osa suurempaa ekosysteemiä, ja ilman saumatonta yhteistyötä ekosysteemin kanssa ihminen ei voisi elää. Tämän ajatuksen todelliseen sisäistämiseen kuuluu myös ajatus ihmisen syötävyyden – sekä mahdollisuutena että jo tapahtuvana asiana – tunnustaminen. Ihminen materiaalisena, ravinteikkaana biomassana on syötävää, syömiskelpoista, siinä missä kaikki muukin. Lopulta ajatus siitä, että inhimillinen ruumis hajoaa viimekädessä muiden ravinnoksi, on lohdullinen. Erityisesti maailmassa, jossa ihmislaji on vuosituhansia riistänyt ja sortanut muita lajeja ruoaksi tarpeettomissa määrin.
Ajatus ihmisestä ravintoketjun huipulla on tehty rikottavaksi. Väline tähän on ihmisen asettaminen osaksi syömisen mahdollisuuksien rihmastoista, levittäytyvää ja monimutkaista verkkoa. Muutenkaan syömisen verkostossa ei ole kyse hierarkkisesta prosessista, jossa vahvempi tappaa aina heikomman. Tämä usein evoluutioon liitettävä tulkinta on lähtökohtaisesti virheellinen. Pjotr Kropotkin, 1800- ja 1900-lukujen taitteessa elänyt venäläinen anarkisti kirjoitti yksilöiden välisen auttamisen merkityksestä evolutiivisenä tekijänä. Kirjassaan Mutual Aid: Factor of Evolution (1902) hän siteeraa evoluutioteorian isää Charles Darwinia. Jo Darwin itse esitti ajatuksen siitä, kuinka eläinyhteisöissä yksilöiden välinen kilpailu eloonjäämisestä korvautuu yhteistyöllä, kun resursseja on kaikille riittävästi. Kropotkinin tulkinnan mukaan luonnonvalinta ei suosi fyysisesti vahvinta tai ovelinta, vaan niitä, jotka tekevät yhteistyötä, pyrkien siihen, että yhteisön sisäinen hyvinvointi lisääntyy. Esimerkkejä tästä löytyy kaikkialta luonnosta, kun vain pysähdymme katsomaan.
Buddhan jalo teko, uhrautuminen tiikeriemon ruoaksi, tuntuu mahdottomalta ja absurdilta ajatukselta nykyihmiselle. Mutta ehkä kyse onkin jostain paljon luonnollisemmasta, kuin se toiminta, johon nykyinen länsimainen ihminen on arkielämässään tällä hetkellä tottunut.
