Kuka? Karri Miettinen eli Paleface
Mikä? Rap-artisti
Ikä? 47
Täydennä: Ei kaikki miehet...
...tiedä, kuka on Kimberlé Crenshaw!
Mitä kelvollisuus tarkoittaa? Sitä Karri Miettisen kotona on viime aikoina pohdittu paljon. Paleface-taiteilijanimellä tunnetun räppärin vaimo on suomenruotsalainen. Kun huusholli on kaksikielinen ja yksi sen asukkaista on sanataiteilija, ei semanttiselta pyörittelyltä voi välttyä.
”Kelvollinen on huvittava sana. Sitä voi käyttää esimerkiksi jostain esineestä, joka ei ole ihan priimakuntoinen, mutta täyttää funktionsa”, Miettinen tuumii. Hänestä huomaa että hän on tottunut esiintymään – ääni tulee palleasta ja kädet viuhtovat merkityspohdintojen tahtiin kuin tarkoituksena olisi saada yleisö hoilaamaan mukana.
Kyseisen sanan makustelu alkoi, kun Tulvan lukijat valitsivat Miettisen Suomen kelvollisimmaksi mieheksi. Äänestys on saanut ristiriitaisen vastaanoton. Yksien mielestä se on ollut hauska ja vitsikäs. Toisten mielestä se taas on ollut epäreilu ja miesvihamielinen. Uuden jutun kulttuuripodcast Kerma kutsui sitä ”älyttömäksi” ja ”patriarkaalisen arvojärjestelmän” tuotteeksi.
”Kyllä mä näin heti, mistä siinä oli kysymys. Ajattelin, että kyllä mä tämän kestän”, Miettinen myhäilee.
Leikkimielisessä kilpailussa etsittiin miestä, joka ei olisi täydellinen, vaan ihan ok. Sellaista, joka on onnistunut olemaan solvaamatta naisia tai vähemmistöjä, ei ole koskaan kähminyt kollegaa firman pikkujouluissa tai on jopa käyttänyt etuoikeutettua asemaansa ihmisoikeuksien edistämiseen.
Paljastetaan kuitenkin nyt heti alkuun, ettei Miettinen aivan tarkalleen täytä voittajalle asetettuja kriteereitä. Mutta menköön tämän kerran! Kilpailun tavoitteena oli etsiä perfektionismin riivaamassa ajassa esimerkkiä inhimillisyydestä, joten nyt edetään lain hengen, ei kirjaimen mukaan.
Millä tavalla Miettinen sitten elää kunnollisuutta todeksi? Aloitetaan onnistumisista.
Ennen kaikkea isä
Karri Miettinen, eli Paleface, on yksi suomirapin pioneereistä. Hän aloitti uransa vuosituhannen vaihteessa englanniksi. Todellinen läpimurto tapahtui, kun hän vuonna 2010 ilmestyneellä neljännellä albumillaan Helsinki – Shangri-la vaihtoi kielen suomeksi ja ryhtyi ottamaan kantaa päivänpolitiikkaan.
Levyllä täyslaidallisen saa muun muassa Matti Vanhasen (kesk.) toinen hallitus. Viimeistään sen myötä Miettinen profiloitui tyyppinä, joka on paikalla, kun on tarpeen vastustaa rasismia, puolustaa ihmisoikeuksia, kritisoida oikeistolaista politiikkaa tai yleisesti ottaen olla hyvien puolella.
Kun Miettiseltä kysyy, mikä on kelvollisin asia, jonka hän koskaan on tehnyt, ei hän kuitenkaan puhu musiikista tai aktivismista.
”Yritän olla hyvä isä tyttärilleni”, Miettinen sanoo. ”Haluaisin, että heillä olisi työkaluja, itsevarmuutta ja kykyjä selviytyä tässä maailmassa, joka on aika epäoikeudenmukainen paikka.”
Oivallinen vastaus, kun kysyjänä on feministinen aikakauslehti! Taktikoinnista ei kuitenkaan ole kyse, sillä tyttäret ja tasa-arvoteemat kuuluvat myös Miettisen musiikissa. Biisillä nimeltä Mikä susta tulee isona (2023) pohditaan, tuleeko tyttärestä isona ”ihana prinsessa” vai ”yritysjohtaja” ja miltä näyttäisi maailma, jossa ”kaikki valta oiskin vaihteeks matriarkkojen käsis”.
Feministiksi Miettinen ei kuitenkaan julistaudu. Hänelle on kerrottu ”yön pikkutunneilla punaviininhuuruisessa keskustelussa”, ettei titteli kuulu hänelle. Keskustelukumppani perusteli näkemystään sillä, että Miettinen on isokokoinen valkoinen mies, joka ei joudu kokemaan samanlaista väkivallan uhkaa kuin naiset ja muunsukupuoliset. Mitäpä siihen oikeastaan voi sanoa? Lähes kaksimetrinen rap-veteraani joutuu harvemmin katsomaan ketään ylöspäin.
Argumentti oli Miettisestä vakuuttava.
”Joten sanotaan, että mä olen liittolainen”, hän pohtii. ”Mä yritän olla.”
Vääpeleiden kanssa saunassa
Hiljattain Miettinen osallistui valtakunnalliselle maanpuolustuskurssille. Kutsu sinne on sekin yhdenlainen palkinto: 1960-luvulta saakka järjestetyille kursseille pääsee vain tarkkaan valittu eliitti. Muusikko oli kutsusta yllättynyt, sillä valtaosa osallistujista on yritysjohtajia, poliitikkoja ja korkea-arvoisia virkamiehiä. Hän edusti kurssilla kulttuuriväkeä.
”Se rauhoitti mua aika paljon. Meille esittäytyi koko yhteiskunta: puolustusvoimien lisäksi kuultiin rajavartiolaitosta, suojelupoliisia ja järjestökenttää. Eihän tuollaista tietoa saa mistään. Me eletään kuumottavia aikoja, mutta tilanne ei ole niin paha kuin pelkäsin.”
Kurssi tarjosi myös tilaisuuden käydä kiinnostavia keskusteluja oman kuplan ulkopuolelta tulevien ihmisten kanssa. Tällaisissa tilanteissa Miettinen kertoo turvautuvansa intersektionaaliseen feminismiin.
Miettinen tutustui 2000-luvun alussa termin keksineen teoreetikko Kimberlé Crenshaw’n ajatteluun. Crenshaw opastaa tarkastelemaan yhteiskuntaa olosuhteena, jossa erilaiset sorron muodot ja valtasuhteet risteävät. Sorto voi perustua moneen muuhunkin asiaan kuin sukupuoleen, esimerkiksi rotuun, yhteiskuntaluokkaan tai vammaan. Samoin etuoikeudet.
”Sanotaan, että mä olen liittolainen.”
”Jos mä joudun saunan lauteille joidenkin vääpeleiden kanssa, jotka ei ihan ole tässä maailmassa, niin pystyn sen intersektionaalisen mallin avulla selittämään tehokkaimmalla tavalla, että miksi meidän pitää tukea vähemmistöjä”, Miettinen selittää.
Mitkä ovat intersektionalistiksi itseään tituleeraavan Miettisen parhaat argumentit?
”Mä lähden siitä liikkeelle, ettei ihmisoikeudet ole mikään kakku. Sun pala ei pienene, jos annat samanlaisen muillekin.”
Kaikkiin intersektionalismi ei tietenkään vetoa. Miettinen sai tästä muistutuksen, kun maanpuolustuskurssi vieraili Eduskunnassa. Heidät otti vastaan eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho.
”Ja siellä oli myös otsarillimies, eli Mauri Peltokangas.”
Perussuomalaiset Peltokangas ja Halla-aho ovat molemmat olleet syytettyinä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Halla-aho on myös tuomittu rikoksesta. Tämä sopi huonosti Miettisen pirtaan, joka taas on jo pitkään ollut sitä mieltä, että laitaoikeistolla on liikaa sananvaltaa suomalaisessa yhteiskunnassa.
”Rohkenin esittää heille kysymyksen, että miten tätä maanpuolustustahtoa rakennetaan maassa, jossa ruskeat ja mustat suomalaiset joutuvat kuuntelemaan syrjivää puhetta vallan huipulta. Kumpikaan ei vastannut mitään.”
Miettisestä huomaa, että antifasismi on yksi hänen lempiaiheitaan. Volyymi nousee ja tahti kiihtyy, kun puheeksi tulee Overtonin ikkunan hidas mutta varma liukuma oikealle.
Miettinen ajattelee, että äärioikeistoa vastaan ei ole tehty tarpeeksi. Että vastarinnan pitäisi olla jyrkempää. Eikä mikään ihme. Äärioikeisto nimittäin on ottanut Miettisen silmätikukseen jo vuosia sitten. Muun muassa uusnatsahtavia Soldiers of Odin -katupartioita vastustanut kappale Emme suostu pelkäämään (2016) sai aikaan Miettiseen kohdistuneen uhkailuvyöryn.
”Olen joutunut hankkimaan turvakiellon itselleni ja perheelleni uhkaavien viestien takia. Eli olen myös maksanut siitä hintaa, että otan kantaa”, mieskisan voittaja kertoo.
Mutta hetkinen – Tulvan kisassahan etsittiin kelvollista miestä. Tämä etuoikeuksiaan pohdiskeleva,
Crenshaw’ta siteeraava ihmisoikeustaistelija alkaa kuulostaa sen verran sankarilliselta, että menee kirkkaasti yli riman. Kelvollisuuspalkinnon antaminen hänelle on suorastaan loukkaavaa!
Ei hätää. Miettisellä on kaapissaan myös luurankoja.
Tilintekoa menneestä
Vuonna 1978 syntynyt Miettinen kasvoi sairaanhoitaja-äidin ja pankinjohtaja-isän poikana. Hän ajattelee, ettei saanut isältään Pekalta huonointa mahdollista miehen mallia. Rima ei tosin ole korkealla. Lapsuuden ja nuoruuden Hämeenlinnassa poikien ja miesten maailmaan kuuluivat rasistiset, homofobiset ja sovinistiset vitsit. Näiden asenteiden purkaminen ei ole käynyt hetkessä. Miettinen uskoo, että juuri hänen ikäluokkansa on joutunut ihan erityisesti miettimään ”näitä juttuja”.
”En koskaan ole ollut se pahin sekoilija tai nöyryyttäjä, mutta olen joutunut pohtimaan tiettyjä kohtaamisia elämässäni”, hän kertoo.
Miska Rantasen kirjoittamassa elämäkerrassa Paleface – Protestilaulaja (Johnny Kniga, 2024) Miettinen kertoo käyttäytyneensä törkeästi erästä naista kohtaan nuorempana.
Asia kävi ilmi muutama vuosi sitten. Miettinen oli juuri esiintynyt Tavastialla ja tunnelma oli katossa.
”Olin ihan keikkahybriksissä. Kohonneessa tilassa, juhlittuna sankarina”, hän muistelee.
Fiilis kääntyi päälaelleen, kun nainen tuli sanomaan, että hänellä on tärkeää asiaa. Kävi ilmi, että Miettinen oli puristanut tätä perseestä ilman lupaa ”joskus vuonna 2001”. Miettinen ei koko asiaa muistanut, mikä ei lainkaan vähentänyt kohtaamisen vakavuutta.
”Kyllä se tiputti. Nolottaa ihan vitusti”, hän myöntää ja pohtii samaan hengenvetoon, että on ”varmasti tehnyt jotain muutakin typerää”, mitä ei enää edes muista.
”Tämä tapaus nyt vaan tuli silmille, koska tällä rohkealla ihmisellä oli pokkaa tulla sanomaan, miten moukkamaisen tempun olin tehnyt.”
Keskustelu tuntemattoman naisen kanssa käytiin hyvässä hengessä. Miettinen pyysi ja sai anteeksi. Nainen käyttäytyi häntä kohtaan ystävällisesti. Mutta viesti kuulemma meni perille.
Moni menestynyt mies ei uskaltaisi näin avoimesti kertoa syyllistyneensä seksuaaliseen ahdisteluun.
Metoo-liikkeen jälkeisessä maailmassa vallitsee ainakin teoriassa vahva yksimielisyys siitä, ettei kyky tehdä hittibiisejä anna kenellekään lupaa sikailuun. Paleface tunnetaan kantaaottavista lyriikoistaan ja vasemmistolaisesta maailmankatsomuksestaan. Miettisen fanit ja someseuraajat siis ovat taatusti juuri heitä, jotka eivät helposti paina villaisella tällaista käytöstä.
Eikö Miettinen pelkää joutuvansa sometuomioistuimeen?
”En usko, että mua cancelloidaan tällä track recordilla”, hän pohtii. ”Uskon, että olen tarpeeksi monien mielestä suur-suvakki ja hyvien puolella.”
Luottamus on saavutettu
Jos 2020-luvun julkisen keskustelun tunnelma tiivistettäisiin yhteen lauseeseen, se voisi hyvinkin olla eikö mitään saa enää sanoa. Edistyksellisissä feministikuplissa se on tapana asetella ivallisesti konservatiivisten setämiesten suuhun. Sellaisten, joita harmittaa, ettei enää ole salonkikelpoista vitsailla naisten ja vähemmistöjen kustannuksella.
Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, puuskahdukseen samastuvat kyllä muutkin. Tulvassakin se on ollut hiljattain käytössä (joskin kieli poskessa) verkkojutussa, jossa vastattiin mieskisan osakseen saamaan kritiikkiin.
Feministit ovat tunnetusti ärhäköitä antamaan toisilleen kipakkaakin palautetta, jos näyttää siltä että aatesiskot rikkovat yhteisiä sääntöjä. Asetelmasta hyötyvät myös ne setämiehet, joilla on lupa vaatia feministeiltä enemmän kuin itseltään.
Tässä valossa Miettinen näyttäytyy hahmona, jolla on poikkeuksellista vapautta olla epäsovinnainen. Käyttää vaikkapa misogyynisiä herjoja. Kappaleella Mull’ on lupa (2014) hän esimerkiksi räppää ”life’s a bitch mut mä taistelen sen lutkan puolest”. Biisi kannustaa kuulijaa osoittamaan mieltään ja käyttämään sananvapauttaan. Monilla feministinaisilla ei ole samaa liikkumatilaa maailmassa, joka vaatii feministeiltä täydellisyyttä.
”Se on varmasti just näin”, Miettinen sanoo. Itse hän arvioi voittaneensa pitkän uransa myötä yleisön luottamuksen siinä määrin puolelleen, ettei hänen enää tarvitse todistella arvojaan.
”Mä toivoisin, että kun menen katsomaan teatteriesitystä, en joudu sellaiseen hygieeniseen maailmaan, jossa käsikirjoittaja ei saa käyttää tiettyjä sanoja”, Miettinen sanoo.
Hän uskoo, että on selkeää, onko kyse syrjivästä puheesta, joka tulee valta-asemassa olevalta tyypiltä. Jos tarkoitus ei ole lyödä alas, pitää taiteilijalla olla laaja vapaus käyttää kieltä parhaaksi katsomallaan tavalla, sananvapautta suuressa arvossa pitävä taiteilija linjaa.
Oma kysymyksensä tietysti on, kuka voi kertoa mitäkin tarinoita.
”Tämä on mulle hauska juttu, koska mun artistinimi on Paleface. Se on jäänne ajalta, jolloin kaikki räppärit oli afro-
amerikkalaisia. Mun artistinimi ottaa kantaa siihen, mistä tämä musiikki tulee. Ja sitten kuitenkin olen koko ajan valkoisena miehenä viemässä tilaa, jatkuvasti tv:ssä esillä. Mutta minäkin yritän vain elättää lapseni. Ja samaan aikaan toivon, että ne tuottajat ja ohjelmapäälliköt toisi esiin eri taustoista tulevia räppäreitä.”
Yleisesti ottaen Miettinen ajattelee, että rap kaipaa feminististä historiankirjoitusta. Monet naispuoliset pioneerit ovat jääneet vaille ansaitsemaansa huomiota.
”Tanya Winley esimerkiksi 1970-luvun lopulla. Sitten oli DJ Kool Hercin pikkusysteri Cindy Campbell – yksi ensimmäisistä rap-promoottoreista oli nainen!”
Kun katsoo, keiden kanssa Paleface on tehnyt biisejä yhdessä, on lista varsin miehinen. Miten tämä sopii yksiin intersektionaalisten periaatteiden kanssa?
”Olen aina ollut herkkä tokenismin suhteen, en ole halunnut tehdä mitään päällelliimattua yhteistyötä”, Miettinen avaa. ”Se on räikeämpää kuin tehdä vain toisten valkoisten miesten kanssa. Mutta toi on hyvä, sä olet ihan kipupisteessä tässä”, hän myöntää.
Miettinen tekee vasemmistolaisesti virittynyttä musaa ja ottaa usein kantaa esimerkiksi rakenteelliseen rasismiin. Taustaltaan hän on kuitenkin valkoinen, keskiluokkainen pankinjohtajan poika. Toivooko hän ikinä salaa, että kuuluisi syrjittyyn vähemmistöön?
Tyhmä kysymys saa ansaitsemansa vastauksen silmienmuljauttelun saattelemana: ”En. Musta se on korni ajatus. Kyllä mä olen mä. Onneksi mä olen mä!”
Palkintopallilla siis seisoo omissa nahoissaan viihtyvä intersektionaalisuuden ja ihmisoikeuksien puolustaja, joka on myös joskus käyttäytynyt kuin törkimys eikä usko kieltoihin ja kiintiöihin mitä taiteeseen tulee.
Sankarillisuus ja epätäydellisyys näyttäisivät olevan sopivassa tasapainossa Suomen kelvollisimman titteliä varten. Mutta nämä teot ja ominaisuudet sinänsä ovat sukupuolineutraaleja. Eihän taiteilijuus, aktivismi tai mokailu ole sukupuolisidonnaista toimintaa.
Millainen mies Miettinen sitten on?
Mitä mies?
”Olen isäni poika ja tosi binäärisesti kasvatettu”, Miettinen pohtii.
Tiukan kaksijakoinen sukupuolikäsitys on kelvollisuuden ohella asia, josta kotona käydään syvällisiä keskusteluja. Se on yksi aiheista, joista Miettisen yläkouluikäinen esikoinen Rebecca saattaa välillä haastaa isäänsä. Mutta silti binäärinen ajattelutapa tulee helposti esiin.
”Huomaan sen, kun kirjoitan biisejä”, Miettinen kertoo.
Palefacella on kappale nimeltä Luonnonvoima (2018). Kerran eräs nuori pariskunta tuli hieman närkästyneenä kysymään Miettiseltä, että miksi siinä lauletaan ”pitele kiinni tyttö – – pitele kiinni poika”. Heillä oli muunsukupuolinen lapsi.
”Se pysäytti”, Miettinen muistelee. ”Mutta toisaalta runoilijalle on toimivaa materiaalia se, että tällainen binäärinen asia on olemassa.”
Miettinen kertoo, että hänellä on ”miesidentiteetti, mitä se sitten tarkoittaakaan”.
Niin, miehuus voi tarkoittaa nykyajassa monta asiaa ja välillä tuntuu, että moni mies on tästä hämmentynyt. Sekä perinteinen että sosiaalinen media on täynnä puhetta miehuuden kriisistä. Vallalla on käsitys, että jokin tässä ajassa saa aikaan sen, etteivät miehet oikein tiedä, miten päin olla. Feminismi haastaa vanhanaikaisia sukupuolirooleja, eikä nykymaailmassa enää pärjää perinteisillä maskuliinisilla hyveillä kuten karskilla stoalaisuudella.
Mies on äärimmäisyyksien sukupuoli. On miehiä, jotka voivat ulosmitata etuoikeutensa täysimääräisinä. Ja sitten taas monella mittarilla miehet ovat niitä, joilla menee kaikkein huonoiten. Esimerkiksi vangeista yli 90 prosenttia on miehiä.
”Monet heistä on verbaalisesti tosi lahjakkaita tyyppejä. Se on alamaailman selviytymiskeino”, Miettinen kertoo. Hän tietää tämän hyvin, sillä hän opettaa kirjoittamista Mikkelin vankilassa. Linnakundeihin tutustuminen on saanut miettimään miehuutta ja maskuliinisuutta tarkkaan.
Feministejä kritisoidaan monesti siitä, ettei liike osaa puhutella tavallisia miehiä. Samaa tavataan sanoa vasemmistosta, mikä taas on Miettiselle tuttu ympäristö. Miettistä keskustelu harmittaa.
”Siinä on semmoinen luokkayhteiskunnan haju, että jossain olisi joku tavallisten miesten monoliitti. Se kertoo siitä, miten kapea mieskuva edelleen on. Mies ei näyttäydy yhtä moninaisena kuin nainen.”
Pitäisi pystyä myöntämään, että valkoinen mies on edelleen useimmissa paikoissa valta-asemassa. Toisaalta pitäisi myös huomata, ettei kumpikaan näistä piirteistä automaattisesti saa aikaan valta-asemaa.
Jälleen kerran Miettisen näkökulma maailmaan on intersektionaalinen. Ehkäpä lopulta kelvollisuudessakin on kyse juuri siitä – ei täydellisyydestä, ei mistään yksinkertaisesta ja selkeästä kokonaiskuvasta, vaan inhimillisyydestä, joka ottaa erilaisia muotoja erilaisissa tilanteissa.
Mitä Miettinen ajattelee – onko hän Suomen kelvollisin mies -tittelin arvoinen?
Vastausta edeltää pieni tuumaustauko. Lopulta se tulee ulos levollisin äänenpainoin:
”Yritän olla kiltti ja huomaavainen poika. Mutta olen inhimillinen kaikkine virheineni.”
