Fake Paradise (2014) kutsuu mukaan Ayahuasca-tripille.
Ihminen värikkäissä kasvomaaleissa hetkuttaa haaroväliään päin puuta samalla kun vuohi natustaa lehviä hänen lanteiltaan. Eri väreillä vartalomaalatut ihmiset kiipeävät toistensa päälle ja loksahtavat ihmispinon palikoiksi. Joukko siististi pukeutuneita ihmisiä hieroo pahnoilla makaavaa sikaa. Hollantilaisen melanie bonajon (kirjoittaa nimensä pienin alkukirjaimin) Night Soil -näyttely Porin taidemuseossa on ylitsepursuava sekoitus syviä teemoja, kiehtovia kuvia ja jo vähän vanhentunutta feminististä ajattelua.
Julkilausutun queer-feministiset työskentelytavat ja teokset ovat tehneet bonajosta yhden nykytaiteen kuumista nimistä. Sukupuoleltaan ei-binäärinen bonajo nousi kansainväliseen maineeseen vuonna 2022 Alankomaita Venetsian Biennaalissa edustaneella, sukupuolen ja kehojen moninaisuutta ylistävällä When the Body Says Yes -teoksellaan. Kun keho sanoo kyllä nähtiin Suomessa syksyllä 2025 Lahden Malva-museossa. Bonajo on myös somaattinen seksuaalikouluttaja, joka piti ”queer-ystävällisiä, kollektiivisen kehon tutkimiseen” keskittyviä työpajoja vieraillessaan näyttelynsä avajaisissa Porissa.
Night Soil sisältää kolme 30–50 minuutin mittaista, kokeelliseksi dokumentiksi kutsuttua videota vuosilta 2014–2016. Haastatellut ihmiset ovat oikeita, mutta videoiden vinkeä visuaalinen maailma perustuu pääosin performatiivisuudelle. Kirkkaanväriset kasvo- ja vartalomaalaukset sekä iholle liimatut luonnon- ja muovikoristeet rakentavat bonajolle ominaista kuvakieltä. Puvustus ja lavastus ammentaa eri alkuperäiskansojen ja uskontojen ritualistisesta symboliikasta sekä vuosituhannen alun digiestetiikasta. Vaikutelma on samaan aikaan kosminen ja kitch.
Trilogian osat ovat itsenäisiä teoksia. Fake Paradise -teos (2014) esittelee hallusinogeenistä Ayahuasca-yrttisekoitusta käyttäneitä ihmisiä, myös bonajoa itseään. Trilogian toinen osa, Economy of Love (2015) käsittelee naisen seksuaalisuutta ja seksityötä parantavana voimana. Vaihtoehtoisia ruoantuotannon tapoja esittelevä Nocturnal Gardening (2016) on teoksista pisin ja tyyliltään perinteisin dokumentti.
Seksi(työ)positiivinen Economy of Love on feministisestä näkökulmasta kiinnostavan ristiriitainen ja provosoiva. Keskiössä on joukko ”pyhän prostituution” perinteistä ammentavia amatööri-seksityöntekijöitä New Yorkissa. Alastomuus on jatkumo ja seksikohtauksiakin performoidaan, mutta tunnelma ei ole pornografinen. Ääniraidoilla puhutaan seksuaalisuuteen liittyvistä traumoista ja häpeästä, hengellisyydestä ja voimaantumisesta.
Epämukavat istuimet ja äänekkäät tilat tekevät teoksiin keskittymisestä vaikeaa.
Vaikka video on monin tavoin ansiokas ja edelleen ajankohtainen, teos paljastaa, että 2010-luvun Night Soil -kokonaisuus on jäänyt jälkeen bonajon nykyisestä, queer-teoriaa valtavirtaistavasta taiteen tekemisestä. Kun haastateltavat puhuvat esimerkiksi klitoriksen voimasta tai (nais)ruumiinsa käyttämisestä muiden parantamiseen, he päätyvät paikoin sukupuolittamaan kehonosia tai alleviivaamaan binääristä nais-mies-jakoa. Jään kaipaamaan kirkkaampaa yhteyttä bonajon uudempaan, moninaisuutta korostavaan taiteeseen – ja ylipäätään nykyfeminismiin. Mietin myös, miksi nykyään queeriydestä tunnetun taiteilijan näyttelyyn on valittu vain näitä vanhempia, naisnäkökulmaan fokusoivia teoksia.
Porissa videoita katsotaan erikoisilta istuimilta eri värisillä kankailla ja valoilla koristelluissa huoneissa. Nämä immersiiviksi kutsutut tilat on suunnitellut Théo Demans ja Clemence Seilles yhdessä bonajon kanssa. Eko-ja ilmastokriisin aikakaudella odottaisin varsinkin itseään ekofeministiksi kutsuvalta taiteilijalta muita kuin muovisia materiaalivalintoja. Osa istuimista on epämukavia, kattoon kiinnitetyt kaiuttimet huudattavat eri videoiden ääniä toistensa päälle ja muiden museovieraiden hälinä tekee pitkiin teoksiin keskittymisestä lähes mahdotonta. Kakofonian keskeltä kyseenalaistan myös valinnan jättää englanninkieliset videot ilman tekstityksiä tai käännöksiä. Aikomus haastaa elitististä ”valkoisen kuution” museotilaa kääntyy itseään vastaan, kun valinnat on tehty saavutettavuuden kustannuksella. On harmillista, että kehollisuutta korostavan taiteilijan näyttely on aistimuksellisesti näin vaikea.
Tässä ajassa, jossa naisten ja marginalisoitujen sukupuolten kehot ja autonomia ovat vaarassa, kulttuuri-instituutioiden panostus queer-feministiseen taiteeseen on elintärkeää. Taiteen valtavirtaan kaivataan lisää normien ulkopuolista ruumiillisuutta ja patriarkaalisen kehopolitiikan haastajia. En kuitenkaan voi varauksetta nauttia tästä vain vanhoja teoksia kierrättävästä kokonaisuudesta. Night Soil -näyttelyssä kehoni ei sano kyllä, ei myöskään ei – vain varovaisen mutta taiteelta ja varsinkin instituutioilta jo enemmän vaativan ehkän.
melanie bonajo: Night Soil, 27.09.2025 – 01.03.2026, Porin taidemuseo / Siipi, vaihtuvien näyttelyiden tila
