Lukuaika
6 min

Liisa Kauppisen elämä, rakkaus ja lempeys

Artikkeli - 01.12.21
Teksti • Sanni Myllyaho / Kuvat • Aya Brace

Ihmisoikeuksien grand old lady Liisa Kauppinen kävi koulua aikana, jolloin viittomakielen käytöstä rankaistiin. Vuosikymmeniä myöhemmin hän oli valmistelemassa YK:n vammaisyleissopimusta, joka turvasi miljoonien kuurojen oikeuden viittomakieleen.

Elämä. Kohota molempia käsiä kämmenet kohti toisiaan noin hartioiden leveydellä värisyttäen niitä hienoisesti samalla.

Liisa Kauppinen viittoo "elämä".

Olen kysynyt järjestöneuvos Liisa Kauppiselta, 82, suomen kielen kauneinta viittomaa. 

”Elämä on ehkä kaikkein tärkein. Se on niin ihmeellinen. Kaikki se mitä me näemme ja koemme. Kaikki ihmiset eivät pääse kokemaan hyvää elämää, mutta elämän viittoma sisältää sen kaiken”, Kauppinen avaa valintaansa.

Kauppisen (o.s. Salokorpi) oma elämä on ollut kaikkea muuta kuin tavanomainen. Se on vienyt hänet pienestä Nurmon maalaispitäjästä Kuurojen Liiton ja Kuurojen maailmanliiton johtoon sekä valmistelemaan vammaisyleissopimusta YK:n päättäviin elimiin.

Oikeus käyttää omaa kieltään kulkee punaisena lankana läpi Kauppisen uran ja elämän. Hän jos kuka tietää, että se ei ole itsestäänselvyys.

Kauppinen kävi Oulun kuuromykkäin [vanhentunut termi] koulua 1940- ja 50-luvuilla, jolloin kuurojen opetus keskittyi huuliltalukemisen ja sanojen ääntämisen opetteluun. Viittomakielen luultiin haittaavan puhutun kielen oppimista, joten sen käyttö oli ankarasti kielletty rangaistuksen uhalla. 

Koska huuliltalukeminen on äärimmäisen vaikeaa, suurin osa opetuksesta meni oppilailta ohi. Ymmärrettävässä muodossa olevaa tietoa oli huonosti saatavilla.

Se kerta, kun Kauppinen sai tietoa kouluvuosinaan viittomakielellä, on jäänyt hänelle elävästi mieleen. Hän oli 14-vuotias, kun Kuurojen yhdistyksen edustaja kävi kertomassa terveiset Kuurojen Liiton liittokokouksesta Helsingistä.

”Muistan vieläkin miltä se tuntui, kun ymmärsin kaiken. Ihmettelin sitä viisautta ja ihailin tätä henkilöä aivan valtavasti.”

Ennen haastattelua Kauppinen on löytänyt vanhoja ainekirjoitusvihkojaan. ”Kun minä kasvan suureksi, matkustan Helsinkiin Kuurojen Liiton liittokokoukseen”, yhdessä aineessa lukee. 

Aine oli enne. Vain muutamaa vuotta myöhemmin Kauppinen osallistui ensimmäiseen liittokokoukseensa – ei tosin Helsingissä vaan Kotkassa. Hän muistaa joitain aiheita, joita kokouksessa käsiteltiin. Yksi niistä oli avioliittolaki.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin, että kuurot eivät saa mennä keskenään naimisiin.”

Liisa Kauppinen viittoo "rakkaus".

Rakkaus. Aseta kädet ristiin rinnalle sydämen päälle.

Liisa oli karannut ompelijaksi Helsinkiin, kun hän kohtasi Esa Kauppisen. Esa oli hauska ja huumorintajuinen. Heitä yhdistivät lukeminen, näytelmäharrastus ja aktiivisuus Helsingin Kuurojen Yhdistyksessä. Pian he astelivat Tapiolan kirkkoherran pakeille.

Maailmanlaajuinen rotuhygienia-ajattelu oli voimissaan myös sotien jälkeisessä Suomessa. Perinnöllisesti kuurojen katsottiin olevan huonoa ainesta, eikä heidän sallittu mennä naimisiin. Kirkkoherra vaati sekä Liisalta että Esalta tietoa siitä, että heidän suvussaan ei esiintynyt muuten kuuroutta ja tenttasi, kuinka monta lasta pariskunta aikoo hankkia.

”Mistä minä tiedän, kuinka monta sieltä tulee, vastasin hänelle. Kirkkoherra oli huolissaan, että mitä jos tulee kuuroja lapsia”, Kauppinen muistelee.

Toinen mahdollisuus päästä naimisiin oli suostua sterilointiin. Suomessa oli voimassa vuosina 1935–70 pakkosteriloimislaki, jolla pyrittiin estämään esimerkiksi epileptikkoja ja seksuaalisesti aktiivisia naimattomia naisia saamasta lapsia. Laissa ei erikseen mainittu kuuroutta, mutta sen nojalla henkilöt, joiden avioliitosta saattaa syntyä “vajaakelpoisia lapsia” saattoivat pyytää sterilointia.

Käytännössä juuri kukaan ei ollut vapaaehtoinen. Muun muassa kuurojen kuulevat perheet ja viranomaiset usein painostivat kuuroja sterilointiin. Huonon opetuksen ja puuttuvien tulkkauspalveluiden vuoksi vain harva oli tietoinen oikeuksistaan tai ymmärsi, mihin oli ryhtymässä.

Nykyään sterilisaatiota tai lisääntymiskyvyttömyyttä vaaditaan Suomessa transihmisiltä, jotka haluavat vahvistaa oman sukupuolensa. Lisäksi nykyinen steriloimislaki sallii syvästi kehitysvammaisen ihmisen steriloinnin edunvalvojan hakemuksesta.

Kauppiset saivat kaksi kuulevaa lasta ja ovat sittemmin eronneet. Vasta vuonna 1969 avioliittolaki muutettiin ja kaikki kuurojen avioliitot sallittiin. Kirkkoherran esittämä huoli kuuroista lapsista ei ole kuitenkaan poistunut yhteiskunnasta mihinkään.

”Neuvolassa saatetaan edelleen huolehtia, miten kuuro lapsi oppii kieltä. Mutta jos minä olen kuuro ja vauva on kuuro, niin sitten me viitomme, ja lapsi oppii aikanaan kirjoittamaan kuten minäkin.”

Kauppista turhauttaa, että kuurojen ei uskota voivan olevan onnellisia.

”Jos syntyy kuuro lapsi, niin vanhemmat itkevät ja lääkärit itkevät, mutta se lapsi on onnellinen ja leikkii. Kaikki siinä ympärillä yrittävät muuttaa sitä lasta.”

Viittomakieli palasi Suomessa pikkuhiljaa kuurojen opetukseen 1970–80-luvuilla. Ensimmäinen viittomakielen kurssi kuurojen opettajille järjestettiin valtion tuella 1979. Kauppinen näkee selkeän eron hänen oman sukupolvensa ja seuraavan välillä. Seuraava sukupolvi pääsi käymään koulut viittomakielellä.

”Minä ja muutama ystäväni haaveilimme valkolakista, mutta se oli mahdotonta. Nyt Suomessa vaikuttaa kuurojen sukupolvi, joka viittoi kotona ja koulussa. Heistä useat valmistuivat ylioppilaiksi, ja nyt viisi heistä tekee väitöskirjaa.”

2000-luvulla syntyneistä kuuroista nuorista Kauppinen kuitenkin on huolissaan. Heistä suurimmalle osalle on asennettu sisäkorvaistute, joka on sähköinen kuulon apuväline. Istutteella pystytään korvaamaan puuttuva kuuloaisti, mutta kaikki eivät hyödy siitä yhtä paljon tai ollenkaan, Kauppinen huomauttaa.

Useiden tutkimusten mukaan viittomakielen osaamisesta on hyötyä, kun istutelapsi opettelee puhuttua kieltä. Vuoden 2012 lapsiasiavaltuutetun julkaisun mukaan moni istuteperhe on kuitenkin kohdannut penseää suhtautumista viittomakielen käyttöön viranomaisten ja terveydenhuollon henkilökunnan taholta. Kauppisessa se herättää muistoja siitä, miten hän sai sormilleen karttakepistä, kun opettaja sai hänet kiinni viittomisesta.

”Tällä hetkellä osa istutenuorista tuo itse tätä problematiikkaa esille. Yksi ongelma, jota he tuovat jatkuvasti esille, on se, että he eivät saaneet lapsena viittoa.”

Liisa Kauppinen viittoo "kiltti, lempeä".

Kiltti, lempeä. Silitä poskea liikuttamalla kämmentä alhaalta ylöspäin.

Kauppisen olemusta ja hänen vaikuttamistyötään kuvaa ehkä parhaiten lempeys. Vaikka haastattelussa sivutaan vaikeita aiheita, hymy on koko ajan ystävällinen. Tarinoissa toistuu asetelma, jossa vihamielisiä asenteita vastaan käydään tiedolla ja lempeydellä. Lempeä lähestymistapa ei pettänyt Kauppista edes silloin, kun vastassa oli valtiomahti Venäjä.

YK:N yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista hyväksyttiin YK:n yleiskokouksen yleisistunnossa 13.12.2006. Vuosien työn jälkeen sopimustekstiin oli saatu muotoilu, jossa viittomakieli tunnustetaan kielenä, ja valtioiden tulee tukea kuurojen yhteisön kielellisen identiteetin edistämistä.

Ennen yleisistuntoa pidettiin viimeinen sopimustekstiä valmistelleen komitean kokous. Tämän jälkeen sopimustekstiin ei tehtäisi enää muutoksia. Kokouksessa Venäjän edustaja ilmoitti, että maa ei voi hyväksyä viittomakielen asemaa sopimuksessa. Valuisiko vuosien työ hiekkaan? Kun siirryttiin tauolle, Kauppinen pyysi tapaamista Venäjän edustajien kanssa.

160-senttisellä Kauppisella oli edessään valtava Venäjän delegaatio. Ilmeet olivat vihaisia ja jäyhiä. Kauppinen tiedusteli kohteliaasti, minkä vuoksi sopimusta ei voinut hyväksyä.

”Minulle kerrottiin, että viittomakieltä on mahdotonta saada kansalliskieleksi, koska edes venäjän kieltä ei ole laissa määritelty kansalliskieleksi. Ihmettelin, että eihän sopimustekstissä mainita mitään kansalliskielistä”, Kauppinen kertaa.

Tulkkeihin tuli eloa. He alkoivat vertailla englannin- ja venäjänkielistä käännöstä keskenään. Venäjänkielisessä sopimustekstissä oli käännösvirhe. Vihaiset ilmeet vaihtuivat halauksiin ja kättelyyn.

Istuntoa päästiin jatkamaan, ja Venäjä veti pois vastalauseensa ”keskusteltuaan ystävänsä Kuurojen maailmanliiton puheenjohtajan kanssa”. Koko sali osoitti suosiotaan viittomakielellä kohottamalla kämmenet pään molemmille puolille ja värisyttämällä niitä.

Kauppisen ja Venäjän kohtaamisessa on legandan ainekset. Eikö puntti yhtään tutissut?

”Ajattelen, että minä tapaan aina ihmisen. Samanlaisen kuin sinä ja minä. On turha pelätä ketään.”

Ympyrä sulkeutui. Kun Kauppinen aloitti vuonna 1946 Oulun kuuromykkäin koulun, häntä rangaistiin fyysisesti viittomakielen käytöstä lyömällä karttakepillä sormille. 60 vuotta myöhemmin vammaisyleissopimus turvasi miljoonien kuurojen oikeuden viittomakieleen.

”Kaikki on mahdollista”, Kauppinen viittoo.

KUKA?

Liisa Kauppinen

Syntyi Nurmossa vuonna 1939. • Toimi Kuurojen Liiton toiminnanjohtajana 1976–2006 ja Kuurojen maailmanliiton puheenjohtajana 1995–2003. • Palkittiin YK:n ihmisoikeuspalkinnolla vuonna 2013 ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana pohjoismaalaisena.

Artikkelissa on käytetty lähteenä myös Salla Fagerströmin kirjaa Liisa Kauppinen: tiedän sen mahdolliseksi (Like, 2019). Avioliittolaista ja pakkosteriloisoimislaista on haastateltu tutkija Maija Koivistoa.

Korjaus Tulvan 2–3/2021 juttuun: ”huuliltalukeminen” ei ole vanhentunut termi.